Fiskarsin ruukki oli hyvä kokemus ja Aistien muodot hieno näyttely, mutta en saanut paikasta sellaista ruukkikokemusta, mitä olin etukäteen odottanut. Paljon taidetta ja käsityötä kylläkin. Billnäsin ruukki puolestaan tarjosi juuri sellaista tunnelmaa mitä olin toivonut. Historiallinen teollisuusmaisema kuuluu Suomen merkittävimpiin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin.
Tukholmalainen Carl Billsten (1605-1673) perusti Billnäsin rautaruukin Mustionjoen kosken rannalle 1641. Se on Suomen neljänneksi vanhin rautaruukki Siutian/Nybyn ruukin (1530-luku), Mustion ruukin (1561) ja Antskogin ruukin (1630) jälkeen. Ruukkiin rakennettiin masuuni ja kaksi kankirautavasaraa. Kankirautaa tuotettiin Billnäsissä vuoteen 1904 saakka.
Ruukin vanhin alue on joen pohjoisrannalla, missä sijaitsi kankivasara, myllyrakennus, hiilivarastot, ruukin päärakennus ja ruukin puoti. Maantien ja kallioseinämän väliin rakennettiin työläisten ja seppien asuntoja. 1700-luvulla ruukin omistus siirtyi ruotsalaiselle Hisingerin suvulle. Kuten Fiskarsissa myös Billnäsissä haluttiin parantaa ruukkityöläisten asemaa ja Hisingerit aloittivat alueella kansakouluopetuksen. Lisäksi ruukkiin perustettiin panimo ja kasvihuoneita, joissa kasvatettiin ulkomaalaisia kasvilajeja, kuten appelsiineja ja viinirypäleitä.
Valitettavasti kaikki pohjoispuolen rakennukset tuhoutuivat tulipalossa 1775. Vain kaksi Lippukallion laella sijainnutta taloa säilyi. Tuhon jälkeen mylly, hiilivarastot ja vasarapajat jouduttiin rakentamaan uudestaan.
Hisingerien aikana ruukin tuotantoa uudistettiin ja monipuolistettiin. Billnäsiin perustettiin tehdas, joka tuotti erilaisia rautatyökaluja, kuten lapioita, vasaroita ja kirveitä. Kankirautapaja toimi kuitenkin edelleen muun tuotannon ohessa. 1800-luvun lopulla ruukkiin rakennettiin muun muassa hienotaepaja ja saha sekä vuonna 1909 puusepänverstas, jossa myöhemmin valmistettiin kuuluisia Billnäsin konttorihuonekaluja.
Billnäsin tuotteet saivat hyvän maineen ja valmistusmäärät kasvoivat tasaisesti. Erityisesti Venäjän armeijan suuret työkalutilaukset johtivat ruukin uuteen kukoistuskauteen. Huippuvuonna 1915 ruukilla työskenteli 1072 työntekijää.
Billnäsin siirtyminen teollistumisen aikaan tarkoitti modernin työyhteisön muodostumista. Patriarkaalinen ruukki tarjosi työtä ja turvaa, mutta muodosti 1900-luvun alussa myös työtaistelujen, lakkojen ja jopa vallankumouksen näyttämön. Ruukinjohto vastusti pitkään työntekijöiden järjestäytymistä ja uhkasi potkuilla ja häädöillä. Työväentalo rakennettiin tästä syystä toisen kunnan eli Karjaan puolelle.
Nimikirjaimet FLH viittaavat vuorineuvos Fridolf Leopold Hisingeriin, joka sai ruukin omistukseensa 1883.
Työväenliikkeen vahva järjestäytyminen 1900-luvun alussa näkyi myös Billnäsissä. Vuosien 1905-1906 yhteiskunnallisen kuohunnan aikaan ruukkiin perustettiin sekä suomen- että ruotsinkielinen työväenjärjestö. Venäjän vallankumous 1917 ja Suomen sisällissota 1918 merkitsivät Billnäsissä politisoitumisen ja radikalisoitumisen aikaa. Huomattava osa ruukin työntekijöistä liittyi Billnäsin punakaartiin. Vallankumouksen tultua murskatuksi keväällä 1918 sadat ruukin työläiset joutuivat vankileireille. Taisteluissa, vankileireillä ja teloituksissa menehtyi yli 50 ruukin työntekijää. Sota jätti jälkeensä katkeruutta ja jännitteitä.
Patruunaomistus alkoi käydä vanhanaikaiseksi 1900-luvun taitteessa ja ruukista tehtiin osakeyhtiö: Billnäs Bruks Aktiebolag. Osake-enemmistö säilyi Hisingerillä aina vuoteen 1920 saakka, jolloin enemmistö osakkeista siirtyi nykyiselle Fiskars Oyj:lle ja Billnäsistä tuli sen tytäryhtiö. Kokonaan tehtaat siirtyivät Fiskarsin omistukseen vuonna 1957 ja vuonna 1970 tytäryhtiö sulatettiin lopullisesti emoyhtiö Fiskarsiin. Samalla lopetettiin huonekalutehtaan toiminta.
Pohjan kunta perusti 1983 yhtiön nimeltä Kiint. Oy Pohjan Ruukkiteollisuus. Valtion tuen turvin yhtiö osti keskeisiä osia Billnäsin ja Fiskarsin ruukeista, yhteensä yli 110 rakennusta, joista noin 60 Billnäsissä. Yhtiön päätavoitteeksi määriteltiin kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden ruukinmiljöiden säilyttäminen ja kunnan elinkeinoelämän monipuolinen kehittäminen. Ruukkiteollisuus-yhtiölle myönnettiin toiminnastaan Europa Nostra -palkinto 1988. Ruukkimiljöön kehittäminen jatkuu edelleen.
Teollisuustoiminta jatkuu Billnäsissä yhä ja siellä valmistetaan nykyään Fiskarsin maailmankuuluja oransseja saksia. Entisen rautaruukin vanhat tuotantotilat siirtyivät vuonna 2008 Olli Muuraisen omistukseen.
Billnäsin ruukkimaisemassa oli mukava kävellä ja täällä oli ihan toisenlainen rauha kuin Fiskarsin turistimassan keskellä. Paikkaa ei mielestäni markkinoida niin näyttävästi kuin Fiskarsia, ja Billnäsistä löytyi paljon enemmän nähtävää kuin etukäteen odotin. Kaikki alueen toimijat ja niiden verkkosivut pitäisi keskittää ja linkittää yhden verkkosivun alle (kuten Fiskarsissa). Toimijoita on kyllä listattu Billnäsin kyläsivulle, mutta joukossa on jo vanhentuneita linkkejä. Toivoisin esimerkiksi tarkempaa tietoa taidenäyttelyistä ja gallerioista.
Parempi yhteismarkkinointi parantaisi koko alueen vetovoimaisuutta, kun tällainen yksittäinenkin turisti saisi helpommin tietoa etukäteen. Nyt meinasin jättää Billnäsin ruukkialueen kokonaan käymättä, kun oletin etukäteen, että täällä olisi "vain" hotelli- ja ravintolatoimintaa ensisijaisesti kokouskäyttöön. Kierrellessä löytyi paljon muutakin. Itse kulttuurimaiseman lisäksi Billnäsin ruukkialueelta ja sen läheisyydestä löytyy muun muassa:
Tykkäsin Billnäsin ruukista alueena Fiskarsia enemmän. Toiminta on (toistaiseksi?) Fiskarsia pienempää, ja tässä tapauksessa pieni on kaunista, josta pitäisi ammentaa voimaa. Billnäsissä ei tule ähkyä ja kokonaisuuteen jaksaa keskittyä paremmin. Alueelle sijoitetut historiakyltit toivat sopivasti lisätietoa ruukin ja alueen vaiheista, etten jäänyt kaipaamaan varsinaista museokokemusta. Luonto ja joki on upeasti läsnä.
Camilla Moberg: Kluk, yksityiskohta, 2022, vapaasti puhallettu lasi. Puhaltaneet: Kari Alakoski & Marja Hepo-aho, Janne Rahunen & Otto Koivuranta.
"Laura Sarvilinnan kuratoima näyttely käsittelee aistien vaikutusta taiteelliseen työskentelyyn ja taiteen kokemiseen. Hidden on aistillinen näyttelykokonaisuus, jonka toteutuksessa huomioidaan aistien, kehon ja ympäristön luomat mahdollisuudet ja rajoitukset sekä tekijän että kävijän näkökulmasta. (---) Elämme tällä hetkellä ihmiskunnan kenties informatiivisinta ja aistiähkyisintä aikaa. Samalla - ja ehkä juuri siksi - olemme supistaneet aistiherkkyyksiämme dominoivien aistiemme varaan. Olemme lähes unohtaneet monipuolisen aistien harjoittamisen ja moniaistisuuden tärkeyden. Luovan työn tekijöille moniaistisuus on edellytys mielikuvitukselle ja sitä kautta työskentelylle. Se on luonnollinen tie ideasta, tai vaikkapa sattumasta valmiiseen teokseen."
Ihmisen viisi perusaistia ovat maku-, haju-, näkö-, kuulo- ja tuntoaisti. Tuntoaistin voi puolestaan jakaa lämpö-, kosketus-, kipu-, asento-, paine-, kylmä- ja värinäaistiin. Luulen, että suurin osa meistä käyttää arjessaan eniten näkö- ja kuuloaistia ja toimii niiden mukaan. Näyttelyissä kierrellessä on helppo esimerkiksi sivuuttaa hyviäkin teoksia, jos näköaistiin "ei tartu mitään mielenkiintoista". Mielenkiintoisuus on tietenkin yksilöllistä.
Uskon, että kehomme on muotoutunut toimimaan tehokkaaksi. Reagoimme eri aisteillamme ärsykkeisiin - koviin ääniin, hajuihin, uhkatilanteisiin - sellaisiin tilanteisiin, jotka pysäyttävät kehon luontaisesti toimimaan tavallisesta poikkeavalla tavalla.
Taiteen äärellä tilanne on kuitenkin toinen. Esimerkiksi näköaisti on hyvä huijaamaan. Näyttelyissä harvemmin tulee tavallisesta poikkeavia "uhkatilanteita", jotka pakottavat kehon reagoimaan. Näyttelyissä on jossain määrin itse aktiivisesti "taisteltava tylsyyttä vastaan aivoilla". Käsi ylös, jos olet joskus kiertänyt näyttelyn läpi vain silmilläsi ja ajatellut: eihän tässä ollut oikeastaan mitään nähtävää. (Niin olen minäkin.) Mutta eihän siinä olekaan, jos et laita aivojasi töihin ja ala samalla aistia teoksia suhteessa sen sisältämään teemaan, itseesi ja ympäröivään tilaan. Peilikin on itse asiassa vain pala heijastavaa lasipintaa, jos et katso ja näe sen muodostamaa heijastusta. Jokainen joka katsoo itseään peilistä, lukee näkemäänsä välittömästi useammilla aisteilla ja monitulkintaisemmin (kriittisemmin) kuin olisi kenties tarpeenkaan.
Taiteessa on harvoin kyse vain silmin nähtävästä aistimisesta. Näköaisti on kuitenkin usein se ensimmäinen aisti, mikä pysäyttää teoksen äärelle. Myönnän, että minulle on välillä haasteellista ottautua eri taiteenlajeja yhdistäviin näyttelyihin, sillä ne vaativat aisteilta ja aivoilta enemmän työskentelyä. Tämän taustalla vaikuttaa myös tieto ja ajoittain painostus siitä, paljonko minulla on aikaa käytettävissäni näyttelyn kokemiseen. Useamman taiteenlajin ymmärtäminen (aistiminen) on erilaista kuin yhteen taiteenlajiin keskittyminen. Niin oli myös tämän Hidden -näyttelyn kanssa.
Eija Koski: Verhottu, 2022, luomurukiinolki.
Kiire ja aikatauluttaminen ovat minulle taiteen pahimmat viholliset. Ne pitää osata sivuuttaa, jos haluaa päästä aidosti aistimaan taidetta. Pidin Hidden -teemakokonaisuutta tärkeänä ja ajankohtaisena, kuten näyttelyteksti kertoi: "Olemme lähes unohtaneet monipuolisen aistien harjoittamisen ja moniaistisuuden tärkeyden."
Perusterveenä henkilönä koin myös näyttelyn toisen taustateeman merkityksellisenä, kuten Laura Sarvilinna sanoitti: "(---) Kun jokin tärkeä aistimme hiipuu, särkyy, häviää tai muuten temppuilee, tulevat toiset aistit avuksi korjaamaan kokonaisuutta. Silloin huomaamme kuinka moniaistisuus toimii ja on täydellinen kokonaisuus ihmisen henkisen ja fyysisen toiminnallisuuden ja tasapainon kannalta. Tätä täydellistä kokonaisuutta on monenlaista. Sen yksilöllisyys ja uniikkius on hyvin kiehtovaa."
Karin WidnäsinKarkkipäivä -teokset huijasivat onnistuneesti näköaistia. Lakritsit, vihreät kuulat ja muut karkit eivät olleetkaan lasikuvun alle säilöttyjä syötäviä, vaan posliinista valmistettuja näköisversioita. Ja siitä huolimatta teoksia katsellessa, jokaisen äärellä makuaisti muistaa alkuperäisen maun. Widnäs haluaa teoksellaan herättää mielihalua, mutta samalla kyseenalaistaa karamellien tarpeellisuuden.
Renata Schrim: Grey Night, 2022, musta ja harmaa lasi, ruostumaton teräs.
Renata SchriminGrey Night -teos heijasteli kauniisti valoa ja pinta näytti pörröisen pehmeältä, jopa kolmiulotteisen ryijymäiseltä, vaikka työssä oli käytetty todellisuudessa nauloja. Teokseen ei saanut koskea, mutta tämän kohdalla kävi samoin kuin Widnäsin Karkkipäivän kanssa: (tunto)aisti tuli huomaamatta mukaan. Kuvittelin tuntevani, miltä teos tuntuu käsissä ilman kosketusta. Samalla tavoin kuin maistoin lakritsin tai Vihreän kuulan suussani. Kummallisuus aisteihin syntyi siitä yhdistelmästä, "tunnustelinko" teosta mielessäni pehmeänä tekstiiliteoksena vai kovana naulatyönä.
Ron Nordström: <3, 2022, installaatio, sekatekniikka.
Liikettä ja musiikkia yhdistävä Ron Nordströmin <3 oli kaunis. Vaaleanpunaiseksi värjättyjä kuivakasveja oli kiinnitetty kahteen ympyrälevyyn toistensa päälle. Yläpuolella oleva osa pyöri hitaasti ympäri kuin tanssiaisten kattokruunu. Musiikkia ei kuullut ennen kuin asetti kuulokkeet korvilleen. Seinältä oli luettavissa musiikkikappaleen teksti, joka sanoitti teosta:
“Should I let myself go In his direction Is his love strong enough For my heart’s protection I don’t know
I don’t know
But he loves me so good ’til I think I should If I gave him my half Would he refuse it Would he tear it apart Or tenderly use it I don’t know
I don’t know
But he loves me so good ’til I think I should When he crushes my eager lips My heart starts doing flips Whenever I feel his touch I get a thrill that’s much too much, too much, too much, too much
Could a heart so right
Be led so wrong If his love is weak Would it last this long I don’t know
I don’t know
But I hope and pray that he comes my way”
- Holly Golightly -
Teksti kertoo naisen äänellä rakkauteen heittäytymisestä, pitäisikö vai ei. Musiikki täydentää erinomasesti teoksen liikettä ja muotoa. Se on täynnä hyvää ja puhdasta rakkautta, vaikka teksti sisältää epäilyksiä. "Miten toisen rakkaus voi tuntua niin hyvältä, että se samalla pelottaa? Jos annan hänelle puolet sydämestäni ja hän rikkoo sen? Mutta miten samalla suudellessa sydän tuntuu kääntyvän ympäri?"
Teoksesta huokuu herkkyys ja minusta tuntui erityisen hyvältä, että se on nimenomaan miehen käsialaa. Kuulokkeet teoksen yhteydessä toimivat, jolloin muun maailman sai suljettua hetkeksi pois. Tuolilla teoksen äärellä istuessa teos puhutteli yhtenä näyttelyn koskettavimmista.
"Yli 1,5 miljardia ihmistä maailmassa kärsii kuulon heikkenemisestä. Huonokuuloisuus tai kuurous on laaja kirjo, ja kuulovamma voi vaihdella lievästä vaikeaan. Kuulolaitteet auttavat ihmisiä ymmärtämään puhetta ja olemaan osa yhteiskuntaa.
Kuulon heikkeneminen voi vaikuttaa keneen tahansa, ja silti kuulolaitteita käyttävät ihmiset tuntevat usein tulevansa leimatuiksi. Siinä missä silmälaseja pidetään viehättävinä muotiasusteina, kuulolaitteiden ja sisäkorvaistutteiden kaltaiset laitteet näyttävät edelleen lääkinnällisiltä laitteilta.
DEAFMETAL® on kuulolaiteystävällinen korukokoelma. Se siirtää huomion lääkinnällisestä laitteesta takaisin ihmiseen. Deafmetal-koruilla eli Deafmetalleilla, on myös funktio: ne suojaavat kuulolaitteita putoamiselta ja katoamiselta korumaisten turvaketjujen avulla.
Deafmetal-tuotemerkin perustaja ja kuulolaitekorujen suunnittelija on huonokuuloinen muotisuunnittelija Jenni Ahtiainen, joka menetti kuulonsa vuonna 2018. Hän suunnitteli aikaisemmin asusteita ja koruja Marilyn Mansonin ja Snoop Doggin kaltaisille julkkiksille, mutta nyt hän keskittyy suunnittelemaan kuulolaitekoruja kuurojen yhteisölle."
Beili LiunStill Winds oli runollisen kaunis kuvaus luonnon tilasta ja sen herkkyydestä. Taiteilija kertoo teoksesta:
Beili Liu: Still Winds, 2022, paperi, lanka, syaani, kivet, kuonatiili.
"Taivaalta laskeutuu satoja pystysuoria, kirkkaan sinisen sävyisiä, kesäsadetta muistuttavia viivoja, joista jokaista painaa alaspäin Fiskarin ympäristöstä poimittu pieni kivi. Auringonvalon jäljet on ikuistettu näihin paperiviivoihin syanotyyppitekniikan avulla.
Still Winds tuo mieleen sen hetken, kun tuuli lakkaa – kun lehdet hiljenevät ja varjot pysähtyvät ja kun järven pinnasta tulee sileä kuin peili, kunnes kivi putoaa ja rikkoo pinnan, ja jäljelle jäävät pirstaleisten heijastusten väreet – ohikiitävän tyyneyden hetken. Still Winds on installaatio, joka kertoo luonnon kauneudesta ja hauraudesta ja meidän hatarasta ja herkästä luontosuhteestamme."
Teoksessa kivet näyttivät siltä kuin ne olisivat juuri putoamaisillaan "veden pintaan". Teoksen sisältä katsellessa saattoi kuvitella itsensä kastumatta vesisateen keskelle. Beili Liu oli taiteilijana aivan uusi nimi, mutta haluaisin nähdä hänen installaatioitaan enemmän. Verkkosivuilta löysin upeita esimerkkejä suurista ja pysähtyneistä, mutta puhuttelevista teoksista.
Luontosuhdetta kuvasi myös Naoto Niidomen ja Nathalie Lautenbacherin teos Pilgrim. Keramiikkaa oli käytetty monipuolisesti kuvastamaan maan kuivuutta, palanutta puuta, haljennutta kalliota, lunta ja jäätä. Katsantokulmasta riippuen katsoja tekee pienen pyhiinvaelluksen kuivalta aavikolta lumen ja jään peittämään maahan, tai päinvastoin.
Näyttelyssä saatujen ensimmäisten tunteiden herättämisen jälkeen sitä alkoi janota lisää. Oivallusten myötä löytää keskittymisen, ja pelkän katsomisen sijaan aistii teoksia monipuolisemmin. Pidin siitä, että teokset laittoivat miettimään aiheen lisäksi materiaalia. Taiteessa haluan usein kadottaa materiaalin ja keskittyä itse aiheeseen materiaalista riippumatta. Hidden -näyttelyssä huomasin kuitenkin aistivani monissa töissä nimenomaan materiaalia: keramiikkaa, lasia, tekstiiliä, paperia, metallia, olkia.
Näyttelyn teema oli todella onnistunut ja aisteja ja aistimista käsiteltiin näyttelyssä monipuolisesti. Teemasta riittäisi ammennettavaa vielä muihinkin näyttelyihin, joten toivon, että pääsisin näkemään tätä tematiikkaa joskus muuallakin.
Hidden - aistien muodot -näyttely on esillä Fiskarsin Kuparipajassa 4.9.2022 saakka.
Syy matkustaa Raaseporin suunnalle oli nähdä Fiskarsin ruukkikylä. Vanha tehdashistoria ja sen rakennukset kiehtovat, ja esimerkiksi Verlan tehdasmuseo Kouvolassa on hieno paikka. Fiskarsia on markkinoitu taiteen ja muotoilun keskuksena, mutta ennen sitä halusin tutustua paikan historiaan. Ensimmäinen kohde olikin Fiskarsin museo.
Museo sijaitsee Hammarbackenilla (Vasaramäellä), joka on saanut nimensä kankirautavasarasta, joka sijaitsi samalla paikalla Fiskarsinjoen yläjuoksulla jo 1600-luvulta lähtien. Yläruukki oli Fiskarsin raskaan teollisuuden keskittymä, sillä täällä sijaitsi myös konepaja, valimo, valssilaitos ja aurapaja. Museon keltainen päärakennus on ollut alkujaan konepajan konttori.
Wikipedia kertoi paikan historiasta: "Vuonna 1649 saksalainen kauppias Peter Thorwöste lunasti kuusi taloa Torbyn kylästä ja sai kuningatar Kristiinalta erityisoikeuden, jonka myötä ruukissa sai valmistaa valettuja ja taottuja tuotteita tykkejä lukuun ottamatta. Samana vuonna lupa myönnettiin myös masuunin ja kankivasaran perustamiseen. Heti alusta alkaen Thorwöstelle myönnettiin lupa hankkia erityiskoulutettua työvoimaa ulkomailta, sillä lähialueilla sitä ei ollut tarjolla. Yhden Thorwösten lunastaman talon nimi oli Fiskars, ja siitä ruukki sai nimensä."
Fiskarsin ruukkikokonaisuuden toiminta nojasi 1830-luvulle asti Orijärven kuparikaivoksen toimintaan. Kupari oli rautaakin tärkeämpi materiaali ja Fiskars oli maan johtava kuparin tuottaja. Kaivostyö oli raskasta ja vaarallista. Se poikkesi Fiskarsin muusta ruukkikokonaisuudessa tehtävästä työstä. Syvässä kuilussa työskenneltiin pimeässä, jossa pikkupojat valaisivat lyhdyillä työkohteita.
Puutarhanhoidolla on Fiskarsissa pitkät perinteet. Tavallisten työläisten palkkaan kuului viljelyspalsta. Juuresten ja vihannesten viljely tarjosi tärkeän lisän työläisperheen elantoon. Viljelyyn otettiin vaikutteita ruukinkartanon hyötykasvitarhasta. Kartanoiden puutarhanhoidon kehittyminen vaikutti myös hienotaepajan tuotevalikoimaan. Erilaisten puutarhavälineiden valmistus aloitettiin jo 1800-luvulla. Vielä nykyäänkin pääosa Fiskars-yhtiön valmistamista työkaluista liittyy puutarhanhoitoon. Ja kyllä, minäkin luotan niin lumikolassa, puutarhasaksissa kuin esimerkiksi kirveessä Fiskarsiin.
Kahdeksan vuoden koulutus hienotaesepäksi aloitettiin yleensä 8-10 vuoden iässä. Pajalla työskenneltiin aamukuudesta iltaseitsemään. Aamupalan sai nauttia kello 8-9, päivällisen klo 12-13 ja kahvitauko pidettiin klo 16. Saksien, aterimien, partaterien ja veitsien valmistaminen vaati ammattitaitoa ja huolellisuutta. Työpisteille saatiin sähkövalot vuonna 1899. Sitä ennen pikkutarkkaa työtä tehtiin lyhdyn himmeässä valossa. 1960-luvulla vanhaa hienotaeperinnettä uudistettiin ja aloitettiin oranssien saksien valmistus.
Fiskarsin ruukinkartanon rakennustyöt aloitettiin Ludvig Björkmanin toimesta 1815, mutta rakennus valmistui vasta Johan Jacob von Julinin (1787-1853) aikana. Rakennuksen suunnittelusta vastasivat arkkitehdit Per Granstedt, Charles Bassi ja Carl Ludvig Engel. Uusklassista tyyliä edustava 32 huoneen kartano rakennettiin ruukin omista tiilistä ja se sai kuparisen katon.
Fiskarsin ruukin päärakennus: Kivimuuri - Corps de Logis.
Johan von Julin muutti Kivimuuriin toisen vaimonsa Emily Lindsayn kanssa 1827. Nykyisin rakennusta käytetään Fiskars-yhtiön edustustilana.
Johan von Julin osti Fiskarsin ruukin vuonna 1822. Hän kehitti ruukin toimintaa ja siirsi työskentelyn painopistettä kuparinjalostuksesta rautatuotteiden valmistukseen. Julinin Englantiin tekemät opintomatkat vaikuttivat siihen, miten hän 1800-luvun kuluessa rakensi omistamaansa ruukkia. Hän uskoi, että työntekijöiden sosiaalisiin oloihin kannatti panostaa. Niinpä työläiset saivat asunnot, viljelyspalstan ja polttopuuta, mikä oli harvinaista 1820-luvun Suomessa. Julin perusti myös koulun lainakirjastoineen, palkkasi ruukinlääkärin ja rakennutti ruukille sairaalan. Johan aateloitiin von Juliniksi vuonna 1849. Hänen mottonsa oli: Toimi, Totuus, Toivo.
Kun Fiskarsiin perustettiin Suomen ensimmäinen konepaja, sen yläruukin tärkeimmäksi myyntituotteeksi muodostui hevosvetoinen kääntöaura. Muuten konepajalla tehtiin tuotteita lähinnä ruukin omiin tarpeisiin. 1800-luvun lopussa aurat kuljetettiin kapearaiteista junarataa pitkin, alaruukin ohitse, aina Pohjankurun satamaan saakka. Sieltä aurat lähetettiin rautateitse ympäri maata olleille myyntiedustajille. Työnteko yläruukissa edellytti ammattitaitoa. Työskentely oli vaativaa ja likaista puurtamista. Vastineeksi ruukki turvasi työntekijöidensä asunnon, sairaan- ja vanhustenhoidon.
Fiskarsin tuotteita 1960-70-luvuilta.
1980-luvulla teollinen toiminta siirrettiin ruukista Billnäsiin, koska ruukki ei enää tarjonnut tarpeeksi ajanmukaisia tiloja. Ruukki oli kuitenkin Fiskars-yhtiölle tärkeä, ja ”Elävä ruukki” -teemalla pyrittiin saamaan uusia asukkaita ja toimintoja alueelle. Vuonna 1996 perustettiin Fiskarsin käsityöläisten, muotoilijoiden ja taiteilijoiden osuuskunta, ONOMA.
Museossa oli vanha, mutta erinomainen mustavalkoinen dokumentti Fiskarsin ruukkitoiminnasta. Käsityöläisyys, työn vaativuus ja raskaus kävivät siitä hyvin ilmi. Toisessa dokumentissa esiteltiin puolestaan alueen uudempaa toimintaa kulttuurikeskittymänä.
Ruukkikylän raitilla olevat vanhat rakennukset ovat saaneet uuden ja arvoisensa elämän. Turisteja oli alueella paljon vielä elokuussakin. Hymyilin mielessäni, sillä muistan pari viikkoa aiemmin bloggaaja Esko Kyrön vierailleen Fiskarsissa ja hän sanoi, että "tämä on kuin aikuisten Linnanmäki". Parkkipaikkoja oli rajoitetusti ja jonotusta ilmeni. Parkkipaikkojen haasteellisuuden huomasin minäkin, mutta muuten ihmiset olivat hajaantuneet aika hyvin ympäriinsä.
Fiskars on markkinoinut itseään hyvin ja putiikit olivat täynnä käsityötä, taidetta, antiikkia ja muotoilua. Silti Fiskarsin oma myymälä oli minulle pettymys. Olisin tietenkin museokierroksen jälkeen toivonut, että täältä olisi saanut ostettua mukaan oranssien saksien sijaan vanhanajan rautasakset tai jotain muuta, mikä muistuttaisi ruukkialueen vanhasta historiasta.
Vierailuun kannattaa varata aikaa koko päivä, että ehtii rauhassa kiertää aluetta, rakennuksia ja myymälöitä - ja syödä. Ehdottomasti vierailun arvoinen kohde, jonka ovat huomanneet muutkin.
Raaseporissa matkaillessa alueen nimi tuntui aluksi kummalliselta. Nimi johti kuitenkin tutkimaan sen alkulähdettä eli Raaseporin linnaa. Historioitsija Jouko Vahtolan tulkinnan mukaan Snappertunassa (hauska sana!) sijaitseva Raaseporin linna on mahdollisesti saksalaisten 1370-luvulla perustama. Nimi saattaa juontaa juurensa Lyypekin lähellä sijaitsevaan Ratzeburgin hiippakuntaan. Toisen tulkinnan mukaan linnan olisi perustanut vuonna 1374 ruotsalainen suurmies Bo Joninpoika Grip kaupan ja hallinnon keskukseksi vastapäätä Räävelin (Tallinnan) hansakaupunkia. Suomessa oli tuolloin vain kolme valtiollista linnaa: Turun, Hämeen ja Viipurin linnat. Seutu on kuulunut keskiajalla Raaseporin linnalääniin vuoteen 1634 saakka, jolloin päällikkönä toimi joko kuninkaan tai aateliston nimittämä käskynhaltija. Linna toimi hallintokeskuksena ja vahvisti Ruotsin valtaa Suomenlahden pohjoisrannalla.
Raaseporin linna 1470-luvulla. Pienoismalli: Taina Pailos. Asiantuntija: professori Knut Drake. Raaseporin museo.
Linnassa elettiin kukoistuskautta vuosina 1465-68, jolloin se toimi kruunusta luopuneen, Ruotsista karkotetun kuningas Kaarle Knuutinpoika Bonden ja hänen hovinsa tukikohtana. Tuolloin linnassa asui noin 70 henkilöä. Linna sai osansa myös 1400- ja 1500-lukujen taisteluista Suomessa. Hetkellisesti se oli jopa merirosvoiksi kutsuttujen vitaaliveljien valtaamana.
Raaseporin linnan asema muuttui 1550-luvulla, kun Uudenmaan hallinto siirrettiin vastaperustettuun Helsinkiin ja myöhemmin edelleen Tammisaareen. Samoihin aikoihin linnassa riehui tulipalo, ja osa sen olutkellareista sortui. Lopulta merkityksensä menettänyt ja huonokuntoinen linna hylättiin 1550-luvun lopussa.
Maisemat ovat vuosisatojen myötä muuttuneet melkoisesti. Alun perin Raaseporin linna perustettiin silokalliosaarelle sisäsaaristoon. Nykyisen nurmikentän paikalla lainehti keskiajalla merenlahti, sillä merenpinnan taso oli noin kaksi metriä nykyistä korkeammalla. Korkeiden muurien ja jyrkän kallion suojissa ollutta, veden ympäröimää linnaa oli helppo puolustaa. Jatkuvan maankohoamisen vuoksi meri kuitenkin vetäytyi vähitellen linnan ympäriltä. Tämä oli osasyynä linnan hylkäämiseen. Nykyisin merenrantaan on matkaa noin 2,5 kilometriä.
Hylätty linna seisoi autiona yli 300 vuotta. Sinä aikana kasvillisuus ja puut valtasivat kokonaan linnan ympäristöineen. 1800-luvun alussa rauniolinna alkoi vetää matkailijoita puoleensa. Linnan kunnostaminen nähtävyyskohteeksi alkoi 1880-luvun lopussa. Korjaus- ja kunnostustoimintaa johti muuten Helene Schjerfbeckin veli, arkkitehti Magnus Schjerfbeck (1860-1933).
Raaseporin linna muodostuu päälinnasta ja kolmesta esilinnasta, joita ympäröi kivimuuri. Päälinna oli tärkein puolustusvarustus ja siellä sijaitsivat myös päällystön ja heidän perheidensä asuintilat. Päälinnan kolmesta tornista eteläinen pyöreä torni hallitsee yhä maisemaa. Pohjoisesta ja läntisestä tornista suurin osa on tuhoutunut.
Linnan sisäpuolelle on rakennettu tukevia portaita ja tasanteita, joiden avulla raunioihin pääsee tutustumaan usealta suunnalta. Kulku linnan sisäpihalle on esteetön, mutta muualla on paikoin jyrkkiä portaita, joten ylempiin kerroksiin pääseminen voi olla haasteellista.
Linna oli ennakkoajatuksiani suurempi ja aikaa vierähti odotettua enemmän. Vaikka se on raunioina, minusta oli mielenkiintoista nähdä sisäpihalla läpileikkaus rakennuksesta kellareista ja keittiöistä ylempien kerrosten saleihin ja ampumakäytävään.
Raaseporin linnaa hoitaa ja sen toiminnasta vastaa nykyisin Metsähallitus. Tutustumaan pääsee omatoimisesti (8€/Museokortti/ePassi/Smartum), mutta linnassa järjestetään myös opastettuja kierroksia.
Nyt alkaa Suomen linnoista edelleen olemassa olevat kohteet olla aika hyvin hallussa.
