Merkitykselliset ihmiset

Design: Anne Vasko.

Toimittaja ja motivaatiopuhuja Sanna Mämmi puhui Instagram-tilillään ystävistä. Tai itse asiassa hän esitteli aiheen otsikolla "Merkitykselliset ihmiset eivät tule meidän elämään vahingossa". Ajattelen itse tällaisia ihmisiä ystävinä. Hän jakoi ihmiset eri tyyppeihin sen mukaan, kuinka he elämäämme vaikuttavat:

• Jotkut on "esteitä", jotka tulee pysäyttämän sut, jotta sä muutat suuntaa.
• Jotkut on "opettajia". Nämä ihmiset tulee sun elämään, jotta sä kehityt ihmisenä.
• Jotkut on "enkeleitä". He tuo sun elämään rakkautta, ja auttaa sua ymmärtämään, että olet oikealla tiellä.
• Jotkut on "tienviittoja". Nämä ihmiset näyttää sulle sen, miksi sä haluat tulla.
• Jotkut on "heimolaisia", eli niitä, jotka pysyvät sun matkassa mukana.

Oman kokemukseni mukaan joku saattaa vaikuttaa elämääni useammassa roolissa.

Koen olevani sosiaalisesti lahjakas, mutta - en nyt huono - mutta äärimmäisen hidas ystävystymään. Minulla on laaja tuttavapiiri, joka on täynnä mahtavia tyyppejä. On mukava huomata, kuinka erilaisia elämänpolkuja he kulkevat, ja kuinka meidän polkumme ovat tavalla tai toisella kohdanneet.

Minä kiinnyn ihmisiin hyvin voimakkaasti, joka on osittain syy siihen, miksi pidättelen ystävyysasteelle siirtymistä pitkään. Tämä taas johtuu siitä, että minun on vaikea luopua mukavista ihmisistä. Luopuminen tarkoittaa sitä, että kaikkia ihmisiä ei ole tarkoitettu olemaan elämässämme välttämättä koko elämää, mikä on aivan luonnollista. Tätä tapahtuu esimerkiksi työ- ja opiskeluelämässä. He ovat arjessamme tietyn aikaa, kunnes polkumme erkaantuvat. Luopuminen toisesta ihmisestä on minulle helpompaa, jos en kiinny toiseen liikaa.

Kaipaus

Minulle on henkisesti vaikeaa päästää esimerkiksi työkavereita vaihtamaan työpaikkaa, tai päästää heitä eläkkeelle. Tästä on tullut yleinen vitsi nykyisessä työpaikassa. Lähiaikoina olen huomannut esimerkiksi kaipaavani erästä vuosi sitten eläkkeelle jäänyttä työkaveria, joka muisti joka kerta toivottaa minulle "Turvallista kotimatkaa!", kun toivotin hyvää viikonloppua. Hän sai minut myös näkemään asioita uudella tavalla, eli hän oli eräänlainen Sanna Mämmin kuvailema opettaja.

Kaipaus on positiivinen tunne, haikea, mutta positiivinen. Kaikkia ihmisiä ei tarvitse kantaa mukanaan, kun oppii hyväksymään sen, että kaikella on aikansa.

Lapsellinen vs. kyyninen

Tunnustan olevani monessa asiassa vähän lapsellinen. Voimakas kiintyminen toisiin liittyy tähän, mutta lapsellisuudesta huolimatta en ole hyväksikäytettävissä. Ympärilläni olevat ihmiset ovat tietämättään pitkässä testissä, jossa arvioin sitä, ovatko he luottamukseni arvoisia. Päästän heidät todella lähelle vasta, kun olen varma, etteivät he satuta minua. Tämän vuoksi jaan todella henkilökohtaisia asioita itsestäni todella harvoille, vaikka koen olevani monella tavalla avoin myös täällä blogissa.

Lapsellisuuteen liittyy myös ilo ja innostuminen. Nämä ovat minulle helppoja tunteita ja näytän ne luonnostaan. Minua henkilökohtaisesti tuntemattomat saattavat tulkita ilon väärin ja kääntää sen tahallaan tai tahtomattaan teeskentelyksi ja pinnallisuudeksi. Tiedän, että selkäni takana on sanottu muun muassa lause: Voiko se oikeasti olla niin iloinen? Minulle on aivan sama mitä muut sanovat tai ajattelevat, kun ympärilläni oikeasti olevat ihmiset tietävät totuuden.

Olen mieluummin lapsellinen ja hassutteleva kuin kyyninen ja katkera. Viimeksi mainitut tunteet kuluttavat todella paljon energiaa ja syövät ihmisestä kaiken positiivisuuden, ilon ja valon.

• Lapsellinen = sinisilmäinen, kokematon, teeskentelemätön, suoraviivainen, vilpitön, viaton.
• Kyyninen = pilkallinen, välinpitämätön, kylmä, julkea. Kyynisyyttä voi olla esimerkiksi jonkun toisen henkilön innon tai jonkin asian leimaaminen lapselliseksi lannistavalla tavalla.

Kiitoskirjeet

Ihmiset, jotka päästän henkilökohtaisen kuoreni sisäpuolelle ovat sellaisia, jotka haluan pitää elämässäni ja lähellä, vaikka emme näkisi usein. Nämä ovat niitä opettajia, enkeleitä, tienviittoja ja heimolaisia. Haluan panostaa ystävyyssuhteisiini ja minulle on tärkeää osoittaa heille, että he ovat merkityksellisiä.

Ei se määrä vaan laatu. Tämä pätee sekä ystävien määrään että tapaamisten tiheyteen. Luottamuksen saavutettua voin luottaa myös siihen, että ystävyys kantaa arjen kiireiden yli. Minulla on silloin tällöin tapana lähettää kirjeitä tai kortteja ystäville ja kertoa, että he ovat tärkeitä. Puhun kiitoskirjeistä, joissa kohdistan kiitokseni kyseiselle ystävälle. Vaikka ystävä olisi todella läheinen, minulle on välillä helpompaa kirjoittaa ajatukseni kuin sanoa ne suoraan. Tällöin otan tietoisesti myös aikaa miettiessäni kyseistä ystävää ja sitä, mitä ja miten haluan hänelle kertoa, että olet merkityksellinen. Pidän ajatuksena myös siitä, että hänelle jää (halutessaan) konkreettinen muisto sanoistani.

Naiset vs. miehet

Ystävyyssuhteissa minulle on tärkeintä rehellisyys, avoimuus ja teeskentelemättömyys. Minulle on tärkeää, että toinen osapuoli on oma itsensä, eikä yritä miellyttää muita tai esittää muuta kuin on. Aitouden kautta löytää helpommin ne henkilöt, jotka tuntuvat omaan elämään sopivilta. Tähän heijastuu suoraan se, että silloin uskallan myös itse olla heidän seurassaan oma itseni.

Minulla on ystävinä enemmän miehiä kuin naisia ja ajattelen, että se liittyy osittain rehellisyyteen ja teeskentelemättömyyteen. Olen puhunut tästä joidenkin naispuolisten ystävieni kanssa ja usein saattaa olla niin, että etenkin ongelmien ilmetessä naiset tuppaavat tukemaan toisiaan oli tilanne mikä hyvänsä. Pidän kyllä naisten välistä lojaalisuutta ja tukea äärimmäisen tärkeänä, mutta en rehellisyyden kustannuksella.

Minulle ystävät ovat myös sitä varten, että he sanovat jos olen väärässä, tai kyseenalaistavat tarvittaessa näkemykseni positiivisella tavalla. En halua, että kanssani ollaan samaa mieltä vain siksi, että pysytään samanmielisinä. On mielestäni rohkeutta ja rakkautta kyseenalaistaa ystävän mielipiteet ja ajatukset, jos ne pystyy perustelemaan. Oman kokemukseni mukaan miehet pystyvät tähän naisia helpommin ja huolettomammin, kun asiat sanotaan niin kuin ne on, eikä mietitä sitä, että mitä minä haluan kuulla sanottavan. Poikkeuksiakin on.

Töissä kerroin jokin aika sitten eräälle naispuoliselle työkaverilleni, että olen muuttanut asennettani ja ajatuksiani tiettyä asiaa kohtaan. Käytännössä siis myönsin hänelle olevani väärässä ja näin ollen osoitin haavoittuvuuteni. Hän tokaisi: "Tiedätkö, olin miettinyt, että miten sanoisin tuon asian sinulle ääneen, mutta olipa hyvä, että sinulla syttyi lamppu itsestään!"

Sekunnin sadasosan mietin mielessäni, että kuinka hän kehtaa sanoa noin! Nielaisin tunteen, ja seuraavassa sekunnissa mietin, että juuri noin hänen tulikin sanoa. Noilla suorilla sanoilla hän astui lähemmäs henkilökohtaista reviiriäni. Olemalla rehellinen ja avoin, loukkaamatta.

"Ole erityisen kiinnostunut tästä hetkestä,
sillä siinä vietät koko elämäsi."

-Juhani Töytäri-

Hyvää ystävänpäivää ja kiitos, kun kuljet matkassa mukana!

Viisas insinööri...

"Viisas insinööri on satuolento." Näin tokaisi eräs insinöörikoulutuksen saanut kiinteistöhallinnon työkaverini. Yleensä se olen minä, jonka humanisti- ja taidetausta joutuu (pilke silmäkulmassa) höykytyksen kohteeksi, mutta osaavat insinöörit (ihme kyllä) nauraa myös itselleen. 

Neljän vuoden yhteiselon aikana koen insinöörimäisen työympäristön jo vähän tutumpana, mutta kodikkaaksi sitä ei voi sanoa. Siinä missä minun taideasiantuntijan maailmani tarkoittaa taiteen lisäksi tunteita, viihtyisyyttä, värejä ja ihmisläheisyyttä, kiinteistöhallinnon yleinen ilmapiiri on muun muassa pohjakuvia, numeroita, rakentamista, toimivuutta ja tilatehokkuutta. Ajattelen näiden maailmojen täydentävän toisiaan, vaikka olenkin altavastaajan asemassa.

Markku Kolehmainen: Nimeämätön, 1988, öljy kankaalle. Pohjois-Savon hyvinvointialueen taidekokoelma.

Taideasioissa ei pyydellä anteeksi

Yksi syy, miksi koen juurruttaneeni itseni kiinteistöhallinnon ilmapiiriin hyvin on se, että en pyytele itseäni anteeksi. Totta kai olin aluksi epävarma, mutta aina uuteen työpaikkaan opettelu vie aikansa. Insinöörimaailma elää numeroilla ja laskelmilla, ja humanistin on opittava pelaamaan insinöörien kanssa niillä korteilla, jotka on jaettu. Tiedostan ammatillisen osaamiseni ja tunnen oman vastuualueeni (taide ja kulttuuri sairaalassa). En anna kenenkään kävellä ylitseni, ja jos näin tapahtuu, käytän ns. "kopitusmenetelmää", jossa otan henkilön kahdenkeskiseen keskusteluun hiljaiseen tilaan (kutsumme näitä kopeiksi) ja asia selvitetään. Olen mielestäni ansainnut paikkani työyhteisössä olemalla avoin ja rehellinen, mutta samalla muita kunnioittaen.

Avoimuus ja rehellisyys kuuluu mielestäni kaikkeen ihmisten väliseen kommunikointiin, mutta koen sen sopivan erityisen hyvin insinöörimaailmaan. Numeroita, laskelmia ja kaavioita rakastavat persoonat kuuntelevat mieluummin suoraa puhetta kuin arvailevat ilmeistä tunneilmapiiriä ja ajatuksia. Arvostan tosin sitä, että saan humanistina (ja naisena) olla tunteellinen ja herkkä ilman, että koen siitä ammatillista alemmuudentunnetta.

Työkaveri 1 toi työpaikan kahvihuoneeseen suklaata, ettei söisi kaikkea itse. Työkaveri 2 teippasi suklaarasian kiinni, koska oli herkkulakossa...

Luottamus luo avoimuutta

Luottamuksen saavuttaminen työkavereiden kesken ei ole kuitenkaan pysyvä tila. Henkilökemiat elävät tilanteiden mukaan siinä missä ihmissuhteissa muutenkin. Tämän vuoksi on tärkeää, että tietää ja osaa ilmaista omat rajansa. Koen, että oma ammatillinen itsevarmuuteni on tukevalla pohjalla. Tämä on mahdollistanut sen, että työkaverini laskevat leikkiä persoonani lisäksi taiteeseen ja taiteilijoihin liittyvillä stereotypioilla.

Altavastaajan asemassa olen opetellut pikkuhiljaa ottelemaan haastamalla työkavereita "samalla mitalla". Visuaalisuudesta ja estetiikasta (kauneudesta) nauttivana, ja sen parissa työskentelevänä, minulle on tärkeää saada visuaalisia ärsykkeitä täyttämään kauneuden kaipuuta. Ja jos nyt rehellisiä ollaan, kiinteistöhallinto ei varsinaisesti ole hedelmällisin pohja tällaiselle työskentelylle. Ja juuri siksi koen itseni kaltaisen ihmisen tärkeänä mausteena muiden joukossa.

Tapahtui eräänä aamuna, että kiinteistöhallinnon yhteisessä palaverissa yksi työkavereista esitteli talouslukuja, budjetteja ja uudistuksiin liittyviä linjauksia. Insinöörimäiseen tapaan asiat esitettiin asioina eli mustaa tekstiä valkoisella pohjalla. Tunnin mittaisen kokouksen jälkeen tokaisin esittelijälle:

-Aika kuivakka ja raskas oli tämä sinun esitys. Voisit seuraavan kerran tuoda vähän iloa esitykseen.

Tilanne tuntui muutaman sekunnin ajan epävarmalta. Joku tirskahteli nauraa ja jotkut ehkä yllättyivät kriittisen kuuloisesta ja suorasta kommentistani. Kommentin kohteena ollut työkaverini oli hetken aikaa hiljaa (jonka aikana ehdin jo miettiä, että olinko mennyt liian pitkälle), kunnes hän hieman hymyään peitellen sanoi:

-Mitä tarkoitat iloisella esityksellä? Ei minusta taida tämän iloisempaa saada.

-No tuot jotain väriä tai kuvia esityksen joukkoon, että on jotain muutakin mitä katsella kuin pelkkää tekstiä. Ja minä uskallan tämän sinulle suoraan sanoa, koska ollaan keskusteltu jo sen tasoisista asioista aiemmin, että minä koen tämän kommentin vain kehittävänä.

Ja tiedättekö mitä? Seuraava esitys, jonka hän piti, oli jo paljon värikkäämpi ja visuaalisempi! Insinöörikin voi halutessaan ottaa oppia taideasiantuntijalta.

Vaikka puhun avoimuuden ja rehellisyyden puolesta, koen olevani hyvä lukemaan ja tulkitsemaan ihmisiä myös sanattomasti ja tiedän, kenen kanssa voi laskea leikkiä milläkin tavalla. Kaikkeen vaikuttaa tosin myös se, että kuinka ja millä äänensävyllä asioita ilmaisee. (Ja siitäkin huolimatta voi tehdä virhearvioita.)

Ruma betoniarkkitehtuuri?

Minä olen yleensä työkavereiden kesken se, joka vetää omia rajojaan sanomalla, että "Nyt olet heikoilla jäillä...".  Tämä on merkki, jonka jälkeen vastapuoli yleensä ymmärtää vetäytyä ja harkita sanojaan. Osa saattaa kokeilla onneaan varoitukseni jälkeenkin, mutta sen jälkeen vastapuolen kannattaa varustautua naskaleilla, sillä myös minä muutun terävämmäksi sanojeni kanssa.

Virkistävää vastapainoa oli se, kun olin itse joutua kommenttini kanssa kiusalliseen tilanteeseen. Puhuimme kahvipöydässä betoniarkkitehtuurista ja aloin kertomaan, että minulla oli joskus valokuvausprojekti, jossa tarkoitukseni oli kuvata betoniarkkitehtuuria.

Minä: Betonirakentaminen ja -arkkitehtuuri on minusta lähtökohtaisesti rumaa....

Rakennusinsinöörikoulutuksen saanut työkaverini katsoi minua terävästi, mutta hymyillen: Nyt varovasti [sen kommentin kanssa]....

Minä: Ja olin siis kertomassa, että juuri sen takia, että koen betoniarkkitehtuurin usein rumana, olisin valokuvausprojektissa halunnut esittää sen kauniina. Johon liittyy muun muassa vuodenajat ja valo.  

Vastaus oli totta ja tyynnytti vastapuolen, jonka myötä jatkoimme puhumista muun muassa betonilähiöistä. Työarki tarvitsee huumoria ja hassuttelua. En tiedä millaisia työkaverini ovat olleet ennen minua, mutta koen, että olen saanut useammat vapautumaan neljän vuoden "tarkastelujaksollani" aiempaa enemmän.

Väitin tätä työmaahameeksi, mutta sehän on siis kiltti! Työkaverini [mies] sai tämän lahjaksi (sisältäen huumoria), mutta kumma kyllä hän ei ole itse suostunut sitä työmaalla vielä käyttämään.

Lopuksi

*kuiskaten* Ja varovaisesti uskallan sanoa, että insinöörimaailma on joutunut huomaamattaan opettelemaan kanssani vähän enemmän myös tunne-elämän taitoja. Sanon tämän hiljaa ja varovaisesti siksi, että hehän eivät tätä itse todennäköisesti järkiperäisessä ajattelussaan halua myöntää. Annetaan heidän olla siinä kuvitelmassa. "Viisas insinööri...."

Jalin haave toteutui

*Tekstin ja kuvien julkaisuun on saatu lupa.

Kaikki lähti yhdestä Instagramissa näkemästäni tarinakuvasta lokakuussa 2024.

Kuvakaappaus @heikkinenperhe Instagram-tililtä.

Seuraan Instagramissa Heikkisen perhettä, jossa Päivi Heikkinen kertoo arjen lisäksi paitsi omasta lihassairaudestaan myös pojastaan Jalista.

Jali Heikkinen vanhempiensa Päivi ja Pekka Heikkisen kanssa KYSin käytävägalleriassa.

Kuopiolainen Jali Heikkinen (27) on kehitysvammainen autisti, jolle piirtäminen on ollut lapsuudesta asti apuna rauhoittumiseen ja keskittymiseen. Aluksi työt olivat hyvin pieniä mustavalkoisia kuvia, mutta vähitellen hän rohkaistui värien käyttöön.

Koko Heikkisen perhe tekee äärimmäisen tärkeää työtä muun muassa autismitietoisuuden, kehitysvammaisuuden, resilienssin ja vertaistuen lisäämiseksi. Tämän vuoksi minulla oli ilo mahdollistaa Jalille hänen haaveensa toteutuminen. Joka oli itse asiassa onnekas sattuma.

Kuopion yliopistollisen sairaalan käytävägallerioiden näyttelyajat ovat erittäin suosittuja ja varattuja pitkälle etukäteen. Minulle ilmoitettiin, että marraskuussa alkavan näyttelyn järjestäjä peruu tulonsa, jonka myötä otin välittömästi yhteyttä Päivi Heikkiseen ja kysyin, että olisiko heidän mahdollista tuoda Jalin näyttely lyhyellä varoitusajalla peruuntuneen näyttelyn tilalle.

Saimme asiat hoitumaan ja Jali sai ripustaa näyttelynsä esille marraskuun alkupuolella 2024. Aluksi hieman ujo nuorimies alkoi ilahtua ja innostua, kun hän näki, miltä teokset pitkällä seinällä alkoivat näyttää. "Henna, oletko iloinen, kun minä toin piirustukset tänne?" -Tietenkin minä olen iloinen!

Esillä oli Jalin piirtämiä ja maalaamia piirroshahmoja. Hänellä on oma ja persoonallinen tapansa piirtää. Hän ei luonnostele töitä etukäteen, vaan piirtää ja maalaa hahmoja suoraan liikkuvasta kuvasta. Jalin  näyttely päättyi 31.tammikuuta 2025. Vieraskirja oli täyttynyt nopeasti kannustavista terveisistä Jalille. Jotkut olivat tulleet varta vasten katsomaan hänen töitään sairaalaan ja terveisiä olivat jättäneet useat sairaalassa työskentelevät henkilöt sekä esimerkiksi Sairaalaklovnit.

Jalin Lasten ja nuorten osastolle lahjoittama teos.

Jalille on tärkeää ilahduttaa teoksillaan muita, ja sen hän sai aikaan. Näyttelyn purkamisen yhteydessä Jali halusi vielä lahjoittaa yhden teoksen Lasten ja nuorten osastolle sairaita lapsia ilahduttamaan. Leijonakuningas-elokuvasta tutun teoksen vastaanotti vs. osastonhoitaja Sohvi Kärkkäinen. Kärkkäisen mukaan teos ja elokuva kuvastavat ystävyyden ja toisten auttamisen merkitystä, jotka ovat tärkeitä arvoja myös työssä. Teosta ei ole vielä ripustettu seinälle, mutta kutsun Jalin kylään katsomaan sijoituspaikkaa, kun saamme maalauksen esille.

Savon Sanomista valokuvaaja Paula Pohjamo ja toimittaja Jukka Rönkkö haastattelemassa Jalia.

Myös Savon Sanomat huomioi Jalin henkilöhaastattelussa. Juttu oli yhtä hyväntuulinen ja sydämellinen kuin Jali itse. Pidin juttua tärkeänä myös siksi, että se osoitti ja teki näkyväksi sairaalassa esillä olevan taiteen merkitystä. Vaikka näyttelyiden järjestäminen on taideasiantuntijan tehtävässäni vain pienen pieni osa, se on useimmille se kaikkein näkyvin työni puolista. Näyttelyitä ripustaessa tulee eniten positiivista, suoraa palautetta ja leveitä hymyjä: "Hienoa, me saadaan taas jotain uutta katsottavaa!" Koen tämän kaiken olevan sidoksissa myös viihtyvyyteen ja työnhyvinvointiin.

Jali kehittää luovuuttaan ahkerasti ja monipuolisesti. Piirtämisen ja maalaamisen lisäksi hän harrastaa muun muassa fimomassalla ja hamahelmillä askartelua sekä virkkaamista. Hänen omia piirustuksiaan on päässyt myös tatuoituna sekä Jalin itsensä että hänen äitinsä Päivin iholle.

Jalin suunnittelema Feenix-lintu Päivi-äidin käsivarressa. Käteen on tatuoitu myös perheen toisten sisarusten piirustukset.

Jalin itsensä suunnittelemat piirrokset tatuoituna hänen käsivarteensa.

Lupasimme Sohvin kanssa Jalille, että hän pääsee muutaman viikon päästä katsomaan lahjoittamaansa teosta Lasten ja nuorten osastolle. Lupauksista on pidettävä kiinni, joten minun pitää ensi viikolla mennä katsomaan teokselle sopiva seinä ja hoitaa ripustus kuntoon. Tällaiset kohtaamiset ovat tämän työn parhaita puolia!

Esineiden tunnemuistot

Kulttuurialan ammattilaisena ja entisenä museotyöntekijänä minulla on vahva suhde esineisiin. Kulttuuriperinnön säilyttäminen ja siirtäminen eteenpäin tarkoittaa myös joidenkin esineiden arvottamista säilytettäviksi. Esine on kuitenkin pelkkä esine, eikä sen vuoksi säilytettävä, ellei siihen liity esimerkiksi valmistukseen, käyttöön, omistukseen tai merkintöihin liittyviä lisätietoja.

Hyvänä esimerkkinä kirpputorilta vuonna 2022 löytämäni luonnoskansio, joka oli ostaessa pelkkä kansio täynnä paperia. Tarkempi tutkimus ja tiedon kerääminen paljastivat sen taiteilija Herman Grönbärjin (1875-1958) luonnoskansioksi. Tieto antoi kansiolle sekä historiallista että taidehistoriallista lisäarvoa.

Vaikka en tällä hetkellä työskentele museokentällä, sote-kiinteistöjen muuttoissa tulee ajoittain vastaan tilanteita, joissa joudun pysähtymään ja miettimään, että mitä esineelle tehdään. Terveys- ja sairaanhoitopalvelut eivät ole museotoimintaa, vaan nykyhetkeen tähtäävää asiakkaiden hoitamista. Aihepiirin sisälle kuitenkin kietoutuu paljon ennalta-arvaamatonta, jonka koen säilytettäväksi, vaikka se ei ensinäkemältä toimialan varsinaiseen toimintaan kuuluisikaan. Kaikkea ei voi noin vain hävittää tai laittaa eteenpäin. Tai totta kai voisi, mutta minä en voi, jos se kolkuttaa omaatuntoani.

Jatkuvuutta ja läsnäoloa

Siviiliminä ymmärtää, ja ehkä vähän ihaileekin, konmaritettuja ja pelkistettyjä koteja. Luulen, että koti merkitsee meille kaikille kuitenkin hieman eri asioita. Uskon, että tärkein asia on olla kuin kotonaan: tuntea olevansa turvassa ja juuri sellainen kuin on.

Minulle on tärkeää saada kodista myös tunne, että olen osa jatkumoa. Jatkuvuus tuo tunnetta, ettei ole yksin: on ollut elämää ennen minua ja tulee olemaan myös minun jälkeeni. Vanhojen esineiden ja huonekalujen kautta tämä on koko ajan läsnä ja luo läsnäolon tunnetta ja turvaa. Kertakäyttökulttuurin ja pikamuodin maailmassa on ihana olla kotona, jossa esineiden ikä, tarinat ja ajan kuluminen (esineiden kulumat) näyttävät todeksi sen, että tietyt asiat pysyvät, jos niille antaa mahdollisuuden. Tämä ajaa minut myös kerta toisensa jälkeen kirpputoreille; ostamaan jotain mitä joku muu ei enää tarvitse ja hyödyntämään sitä itse.

Ydinmuistoja

Yksittäisiin kodin esineisiin liittyy myös vahvoja ydinmuistoja. Sellaisia lapsuusmuistoja, joihin on ladattu perustunteita, kuten lämpöä ja rakkautta. Huvittavaa sinänsä, että noissa muistoissa ei välttämättä tapahdu kovin ihmeellisiä asioita. Että jonkin asian vain yhdistää positiivisin tunteisiin ja muistoihin vain siksi, että se sattui aina olemaan siellä. Tällainen ydinmuisto liittyy puusohvaan.

Tämä puusohva kuului mummolani keittiöön, josta se pääsi väliaikaissäilytysten jälkeen nykyiseen keittiööni. Itse asiassa nykyisen kodin yksi kriteeri oli, että puusohvan tulisi mahtua juuri keittiöön. Tämän vuoksi luovuin yhdestä keittiön kaapista. Tässä keittiössä vieraatkin saavat viihtyä pötköttelemällä sohvalla esimerkiksi viikonloppuisin aamupalan jälkeen. Ja se on enemmän kuin sallittua. Tämä on itselleni olohuoneen lisäksi paikka, jossa luen kirjoja/lehtiä. Kirjoitin tarkemmin puusohvan tunnemuistoista vuonna 2019.

Esineisiin liittyvien ydinmuistojen lisäksi värit luovat minulle tunteita ja tunnelmia, ja ovat siksi tärkeässä roolissa kodikkuuden ylläpitämisessä. 

Kysyin lupaa kuvan julkaisuun ja sain myöntävän vastauksen lisäksi kommentin: "Tuon kuvan tunnelma on vieläkin minun kehossa ja muistissa, kun se on niin ihana paikka olla."

"Tavaroihin ei pidä kiintyä liikaa"

Tätä lausetta kuulee paljon. Ymmärrän sen merkityksen sitä kautta, että nykymaailma hukkuu materiaan. Tavaroihin ei pitäisi kiintyä mielestäni vain siksi, että niitä haluaa koko ajan lisää ja lisää. Jostain on osattava päästää irti, ettei koti ala näyttää varastorakennukselta.

Minusta ei kuitenkaan koskaan tule ihmistä, joka ei kiintyisi esineisiin. Kulttuuriperintöä tavalla tai toisella säilyttäviin ja tutkiviin ammatteihin liittyy nimittäin se ammatin "varjopuoli", että koko ajan tarkkailee ympäristöään visuaalisesti ja tuntosarvet terävinä. Minä esimerkiksi bongasin kirpputorilta hetki sitten suonenjokelaisen ITE-taiteilija Aulis Jalkasen (1935-2023) maalauksen. Vierailin Auliksen kotimuseossa viime kesänä. Vaikka en ostanut maalausta itselleni, en voinut olla ottamatta yhteyttä ITE-Aulis yhdistykseen kertoakseni löydöstä. He tekevät päätöksen, haluavatko hankkia teoksen (nyt jo valtavan kokoiseen) kokoelmiinsa, vai jäikö maalaus jonkun yksittäisen kirppisbongarin löydettäväksi.

Haluan, että esineillä olisi, tai niille löytyisi, mahdollisimman hyvät ja arvostavat kodit. Koska siten historiatietoa ja kulttuuriperintöä siirtyy eteenpäin. Ei tietoa siirry ja säily tuleville sukupolville konmarittamalla, sillä esineiden mukana tulee säilyttää myös sisältöä.

Mitä pelastaisit tulipalon tieltä?

Taide on henkilökohtaisinta omaisuutta mitä minulla on. Se on monella tasolla tärkeää ja merkityksellistä, mutta siitä huolimatta säilytettävimmät esineet liittyvät muistoihin, joihin liittyy enemmän kuin vain minä itse.

Museoissa on tehty esineistön pelastussuunnitelmat pahimpien tilanteiden varalle. Tämä on laittanut minutkin välillä miettimään, että mitä pelastaisin palavasta kodista. Todennäköisesti todellisuus olisi sellainen, että mitään suunnitelmia ei ehtisi toteuttaa. Ajatellaan pelastussuunnitelmaa mielikuvan tasolla silti.

Taiteella olisi pelastettuna jonkinlaista rahallista arvoa. Siitä huolimatta kokisin tärkeämpänä pelastaa sellaisia esineitä, joilla ei ole minkäänlaista rahallista arvoa. Haluaisin pelastaa esineitä, joihin sisältyy muistoja minusta ja läheisistä. Ne ovat minun muistojani, mutta niihin sisältyy muitakin ihmisiä ja tapahtuneita tilanteita, eikä vain minun sisäisesti tuntemani tunteet, kuten taideteoksiin.

Pelastettavien esineiden listalla olisi ehdottomasti jo mainittu puusohva. Sen lisäksi joku kodin räsymatoista ja mummoni kutomista pellavakankaista. Koko Arabian Aamu-astiastoa tuskin saisin mukaani, mutta sillä on myös paljon tunnearvoa. Siitä syötiin lapsuuden mummolassa hienommat ruokailut. Näitä ruokailuhetkiä vaaliakseni minä olen ottanut astiaston arkikäyttöön.

Lapsuuden leluista pelastaisin ison keltaisen nallen, jonka isäni osti äidilleni, kun hän vielä odotti minua. Vahvoja tunne(ja tuoksu!)muistoja liittyy myös tähän My Little Ponyyn, jonka ostin takaisin pari vuotta sitten.

Niinkin pieni asia kuin neulotut pannulaput ovat minulle arjessa tärkeitä tunnemuiston säilyttäjiä. Neulotuissa pannulapuissa on käytetty jämälankoja, mikä on jo itsessään ilahduttava asia. Toisella puolella on hyödynnetty edesmenneen henkilön käytössä ollutta villaliiviä. Minä yhdistän muistoissani juuri tuon kellertävä-beigen villaliivin kyseiseen henkilöön, joten tässä arkisessa asiassa on voimakkaasti kaksi ihmistä läsnä: neuloja ja neuletta käyttänyt henkilö.

Pelastaisin myös paksun Valittujen Palojen lintukirjan, jonka kannessa on iso pöllö. Sen kirjan avulla opettelimme pikkusiskon kanssa lintujen nimiä ennen kuin osasimme lukea. Siskoni etsi kirjasta aina, AINA töyhtöhyypän. Se oli aikaa, jolloin hän ei osannut vielä edes lausua linnun nimeä kunnolla.

Olen itse käyttänyt mummon yllä olevaa feresiä ja kenkiä ollessani kesätöissä Suomen Asutusmuseossa. 

Ydinmuistoihin ja siksi pelastettaviin asioihin liittyy kuvassa mummoni päällä oleva feresi. Tunnelmaan sisältyy kuvassa oleva hetki, jossa minä sain myös käyttää feresiä. En enää muista, mitä mummoni minulle kuvanottohetkellä sanoi, mutta aistin jo tuolloin, että tilanne oli mummolle tärkeä ja arvokas. Tähän kuvaan ja hetkeen yhdistyvät myös vahvasti mummon lapsuudessani kertomat evakkotarinat. Tarinoissa oli paljon sellaista mitä lapsi ei voinut käsittää, mutta samalla jännittävää (kuten karjavaunussa matkustaminen). Nämä kaikki loivat tunnemuistoja, jonka vuoksi olen aina ollut erityisen kiinnostunut ortodoksisesta kulttuurista, evakoista ja toisen maailmansodan jälkeisestä Suomen jälleenrakentamisesta.

Tulen aina kiintymään esineisiin tavalla tai toisella. Se on osa minua. Tietenkään kaikkea ei voi säilyttää, mutta toivon, että saan itse tehdä ne valinnat mitä säilytän ja mitä en. Joku toinen voi muistaa samojen esineiden kautta ihan toisenlaisia muistoja, ja se niissä onkin arvokasta.

Mikä on sinun suhteesi esineisiin?

Marie Antoinette

1700-luku, historiallisia pukuja, tanssia, hovielämää, visuaalista runsautta. Kuopion kaupunginteatterissa on Lotta Vaattovaraan tähdittämä Marie Antoinette.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

1700-luvun rokokoo-aikakautta pidetään ns. hovityylinä. Tyylisuunta syntyi Ranskan hovissa ja levisi sieltä muualle Eurooppaan. Rokokoo on ensisijaisesti sisustus- ja huonekalutyyli, mutta sen vaikutus heijastui myös muille aloille. Tyylin piirteisiin kuului muun muassa sirot ja leikkisät, kaarevat linjat ja pastellimainen väriasteikko. Maalaustaiteessa näkyi muun muassa elämänilo, kauneus ja kepeän eroottiset kohtaukset. Kaikkea nautinnollista, mitä varallisuus ja hovielämä saattoi tarjota.

Itävaltalainen Marie Antoinette (1774-1793) oli vain 14-vuotias, kun hänet naitettiin Ranskan kuningas Ludvig XVI:n (1754-1793) kanssa poliittisista syistä. Marie Antoinette oli aikansa seuratuin henkilö ja muodin edelläkävijä. Hänestä puhuttiin, kirjoitettiin ja juoruttiin, hänen tyyliään kopioitiin samaan tapaan kuin nykyisin julkisuuden henkilöiltä.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Hovielämä

Teatterin lavalle on luotu todella upea hovimiljöö, jota täydentävät herkulliset kakkupöydät, hoviväen värikkäät ja runsaat asut, hiuslaitteista nyt puhumattakaan. Lavastuksesta ja pukusuunnittelusta kaikki kunnia Marie [saanko lisätä tähän "Antoinette"] Antikaiselle! Pukujen, peruukkien, tarpeiston ja lavastuksen valmistuksessa on käytetty useamman ammattilaisen joukkoa, jota ilman tuota visuaalista maailmaa ei olisi syntynyt. Luontokohtauksissa lavasteissa on käytetty valokuvaaja Kreetta Järvenpään valtavankokoisia kukka-asetelmavalokuvia Whispering ja Oh Marie. Esteetikolle kaiken tuon näkeminen ja katseleminen kutitteli mielihyvähermoja.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Tanssikohtaukset tukivat sitä riemun, ilon ja yltäkylläisyyden tunnelmaa, jota hovissa on tiettynä ajankohtana koettu. Kun kaikki oli vielä hyvin, ja kuningatar sai keskittyä itseensä ja hänen "olonsa oli kuin Fragonardin maalauksessa". Koreografiasta on vastannut Sanaz Hassani ja tanssimassa nähdään näyttelijöiden lisäksi Savonian tanssinopettajaopiskelijoita.

Jean-Honoré Fragonard: Keinu, n. 1767. Wallace Collection museo, Lontoo. Kuva: Wikipedia.

Kuningattaren arki

Näytelmän alkupuoli keskittyy Marie Antoinetten kepeään hovielämään, ihmissuhteisiin ja parisuhteen haasteisiin. Painostus perillisen saamiseksi on valtava, mutta terveydenhoito ennen modernia lääketiedettä on ymmärrettävästi pelottavaa.

Hovineidot myötäilevät kuningattaren ajatuksia ja liikkeitä. He istuutuvat, kun kuningatar istuu ja nousevat, kun kuningatar nousee. He toimivat myös korvina ja silminä hovin ulkopuolisesta elämästä tuoden kuningattarelle milloin mitäkin uutisia.

Ludvig XVI:n (Santeri Niskanen) ja Marie Antoinetten järjestetyllä avioliitolla pyrittiin vahvistamaan Ranskan ja Itävallan välistä liittoa. Pariskunnan persoonallisuudet olivat kuitenkin kaukana toisistaan. Ludvig oli sisäänpäinkääntynyt, ujo ja hän piti yksinäisistä harrastuksistaan. Marie Antoinette oli puolestaan eloisa, ulospäinsuuntautunut ja rohkea "seurapiiriperhonen", joka rakasti illallisia, pitkiä juhlia ja ylellistä muotia.

Vaikka Marie Antoinette oli vaikutusvaltainen ja tietyissä piireissä ihailun kohde, oli hän Ranskassa käytöksensä ja syntyperänsä vuoksi myös vihattu ja pilkattu.

Vallankumous

Ludvig XVI:n itsevaltainen hallinto ja Marie Antoinetten tuhlaileva ja pröystäilevä elämäntyyli aiheuttivat kansalaisissa tyytymättömyyttä, köyhyyttä, nälänhätää ja katkeruutta. Tilanteet eskaloituivat Ranskan suureen vallankumoukseen 1789.

Näytelmässä hallitsijapari näyttäytyy nuorelta, kokemattomalta ja osaamattomalta hallitakseen kuningaskuntansa asioita. Vääriä valintoja tehdään, eikä köyhän kansan tarpeita ymmärretä ja kuulla. Lopulta kansa ottaa vallan omiin käsiinsä. Hallitsijapari pakenee, mutta heidät otetaan kiinni Varannesin kylässä 1791.

Eugène Delacroix: Vapaus johtaa kansaa, 1830. Louvre, Pariisi. Kuva: Wikipedia.

Näytelmässä vallankumouskohtaukseen on lainattu sommitelma Eugène Delacroix'n kuuluisasta maalauksesta Vapaus johtaa kansaa, vaikkakin maalaus kuvaa vasta vuonna 1830 tapahtunutta kansannousua. Tämän kohtauksen herättäminen eloon sai aikaan kylmiä väreitä. Kuningas Ludvig XVI julistettiin syylliseksi ”salaliittoon yleistä vapautta ja valtion yleistä turvallisuutta vastaan”. Hänet teloitettiin 21. tammikuuta 1793. Marie Antoinette tuomittiin maanpetoksesta kuolemaan 16. lokakuuta 1793.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Vahva vai väärinymmärretty?

Näytelmä oli käsikirjoitettu hyvin. Katsoja saa nauttia läpi tarinan kauniista ja runsaista yksityiskohdista. Tarinan ydin ei kuitenkaan ole kevytkenkäinen koristeellisuus, vaan osittain myös ajankohtainen kommentti valtaan, sen käyttöön ja ihmisten tapaan nähdä elämä eri tavoin. Annettu vauraus ei kanna mukanaan pelkästään hyviä asioita, jos joutuu olemaan koko ajan tarkastelun alaisena. 

Vaikka tiesin, kuinka Marie Antoinettelle tulee lopulta käymään, oli tunnelma rakennettu näytelmään vahvasti, mutta ei onneksi kuolemaa repostellen. Lotta Vaattovaara loi näyttämölle vahvan naisen, joka jätti ristiriitaisen mielikuvan. Elämästään nauttiva ja perheestään huolehtiva kuningatar, joka joutui tahtomattaan maansa ja eurooppalaisen maailmanpolitiikan tukahduttamaksi. Hänen muistonsa elää kuitenkin edelleen vahvasti sekä historiassa että populaarikulttuurissa.

Kiitos Kuopion kaupunginteatteri erittäin vaikuttavasta ja viihdyttävästä kokonaisuudesta!

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Rooleissa: Lotta Vaattovaara, Atte Antikainen, Riina Björkbacka, Akseli Ferrand, Sari Happonen, Sari Harju, Santeri Helinheimo, Mika Juusela, Katariina Lantto, Leea Lepistö, Santeri Niskanen, Mikko Paananen, Lina Patrikainen, Katri-Maria Peltola ja Ari-Kyösti Seppo.

Lapsiavustajat: Leo Jääskeläinen / Aarne Natunen / Noel Paloaro.