Blind Eyes Sea

*Lippu saatu

Blind Eyes Sea. Kuva: Risto Takala.

Kolmetuhatta kiloa hiekkaa, Datsun 100A ja kaksi tanssijaa. Erikoinen yhdistelmä, mutta päätin kokeilla miltä teos tuntuu.

"Blind Eyes Sea on nykytanssia ja teatteria yhdistelevä teos, joka on inspiroitunut viimeisen vuosikymmenen hiekkakriisistä. Hiekka on maailman toiseksi käytetyin luonnonvara veden jälkeen. Hiekkaa käytetään muun muassa kaupunkien ja teiden rakentamisessa sekä betonin, asfaltin ja lasin valmistuksessa. Jo vuonna 2014 YK:n ympäristöohjelmassa on todettu, että hiekkaa ja soraa kaivetaan nopeammin kuin niitä syntyy ja siksi ihmisen toimiin käyttökelpoinen hiekka uhkaa loppua."

Koko näyttämö on peitetty hiekalla, jonka kulmassa seisoi runnottu ja ruosteinen Datsun. Eletään 1970-lukua ja sileä hiekka saa pintaansa esityksen ensimmäiset jäljet, kun nuori pariskunta hyppää autoon ajaakseen illan hämärässä hiekkarannalle. Liikkumaton auto sai liikettä tanssijoiden liikkeiden myötä. Oli inspiroivaa katsoa, kuinka romuttamokuntoinen kulkupeli sai vielä kerran arvonnousun tanssiesityksen oleellisena osana.

Hiekkarannalla ilakoidaan uima-asuissa huumoria unohtamatta ja siirrytään parhaaseen auringonläikkään sitä mukaa, kun aurinko siirtyy tai menee pilveen. Aika kuluu ja vapaa-aikaa symboloiva hiekkaranta vaihtuu kuvaamaan hiekkaa kuivuuteena, janona ja epätoivona. Hiekka on niin arvokasta, että sitä varastoidaan ja varastetaan. Pimeässä liikkuvat mustapukuiset hahmot keräävät hiekkaa salaa taskuihinsa, reppuihinsa, säkkeihin - kaikin mahdollisin keinoin. Huomasin saavani ristiriitaisia tunnelmia, kun yleisössä naurahdeltiin hiekan valuessa hukkaan varkaan repusta. Kyllä, esityksessä oli mukana huumoria, mutta hiekkakriisiä kuvaava osuus ei silti tuntunut naurunasialta.

Esitys luisui vielä synkempiin tunnelmiin, kun lavalle astui post-apokalyptiseen henkeen sarvipäinen ja kaviojalkainen ihmishahmon mukaelma. Hiekkaverhosuihkun läpi pimeässä asteleva olio osoitti viimeistään kriisin vakavan ja uhkaavan luonteen.

Pelkäsin, että esitys jäisi raskaaseen maailmanlopun tunnelmaan. Synkimmän hetken jälkeen kuitenkin palattiin 1970-luvulle, jossa nuori pariskunta etsii toisiaan hiekkarannalta. Nähdessään toisensa he juoksevat toisiaan vastaan, hyppäävät ilmaan halatakseen toisiaan. Kohtaus, mikä sai yleisön hengähtämään ihastuksesta, ehkä myös säikähdyksestä, sillä tunnelataus ja koreografia oli voimakas.

Ennen kuin he pääsevät matkaan he huomaavat, että auton avain on kadonnut. Sitä etsitään autosta, taskuista, laukuista ja hiekasta - syytellen toinen toisiaan. Tanssi päättyy samoin kuin se alkoikin - autosta. Ikään kuin kaikki näkemä ja koettu olisi ollut vain unta, vaikka Blind Eyes Sea osoitti kauhuskenaarion, mitä saattaa tapahtua, jos hiekkakriisiä ei oteta tosissaan.

Koreografiasta

Koreografiasta ja esiintymisestä vastasivat Katja Mustonen ja Jasu Parviainen. Minua viehätti koreografiassa se, että Mustonen ja Parviainen olivat suurin piirtein saman pituisia, jolloin tanssin yhteisliikkeet saivat täydellisen jatkumon toisistaan. Se, miten päälaet tai kaulat yhteen painettuina pystyy liikkumaan niin sulavasti. Pidin eniten juuri kohtauksista, joissa Mustonen ja Parviainen tanssivat yhdessä, miltei kiinni toisissaan - pyörien vaikka hiekassa - ja saavat sen näyttämään helpolta ja kevyeltä, kuin olisivat yksi ja sama ihminen.

Hiekka on paitsi esityksen lähtökohta ja tanssin pohja-aine, se muuntuu esityksen myötä yllättävän moneen. Tanssi jättää jälkensä hiekkaan, johon piirretään, sitä pyyhitään, kaivetaan, potkitaan, valuteaan. Tanssijoiden jalkatyöskentely hiekan pinnalla on kaunista katsottavaa. Katsetta hämätään paikoin jopa siinä määrin, että pyörähdysten ja potkaisujen mukanaan nostattama hiekka näyttäytyy katsojalle välillä vedeltä. Ikään kuin he tanssisivatkin veden pinnalla.

Kokonaisuus ei olisi mitään ilman äänimaailmaa ja valaistusta. Äänimaailman on suunnitellut Kasperi Laine, jossa iloiset linnunlaulut ja luontoäänet vaihtuvat lopulta uhkaavaan ja painostavaan maailmanlopun tunnelmaan. Valosuunnittelu on Tatu Vuoren käsialaa. Tässä etenkin se, mitä valaistaan ja mitä jätetään valaisematta antaa esitykselle vahvan ilmeen. Pukusuunittelusta on vastannut Jaana Kurttila, joka ansaitsee kiitokset etenkin hiekkavarkaiden ja kavio-olion asuista.  

Vaikka etukäteen epäilin, että onko Blind Eyes Sea omaan makuuni liian kantaaottava, olin turhaan huolissani. Esityksessä on menty rohkeasti tanssillinen ilmaisu edellä, jossa hiekasta on aineellisena elementtinä saatu visuaalisesti todella kaunis. Esitys myös todisti, että taiteella on vahva asema siinä, että se saa meidät ajattelemaan ikäviä ja haastaviakin aiheita, avaamaan silmät tilanteissa, joissa emme sitä välttämättä muuten tekisi. Sitä ei tarvitse tehdä provosoivasti ja hyökäten - vaikka sellaisellekin ilmaisulle on sijansa - vaan tarinallistaen sen osaksi isompaa kokonaisuutta.

Blind Eyes Sean viimeinen esitys nähtiin 29.11.2025

Esitystä ovat tukeneet: 

• SKR - Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon maakuntarahastot
• Taiteen edistämiskeskus (TAIKE)
• Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon taidetoimikunnat (TAIKE)
• Vanhan Kaivoksen residenssi ja Outokummun kaupunki
• Kuopion kulttuurikonepaja

Vuosi YT-ilmoituksesta

"Sinusta näki, että sinä olet todella huolissasi tulevasta." Näin minulle sanottiin puoli vuotta kestäneen työnohjauksen jälkeen. Vaikka YT-leikkauksesta ilmoittaminen julkisesti blogissa tuntui aluksi häpeälliseltä - koin olevani työntekijänä epäonnistunut - oli sen tekstin kirjoittaminen itse asiassa helpompaa kuin se, millaisia tunteita jouduin käymään läpi siitä eteenpäin.

Olen lykännyt tämän tekstin kirjoittamista useamman kuukauden, koska näiden tunteiden sanoittaminen tuntuu vaikealta. Vuosi sitten käsittelin alkushokin synnyttämiä spontaaneita tunteita, mutta leikatun työajan kanssa työskenteleminen pakotti pohtimaan pintaa syvemmältä sitä, millainen olen ja kuinka aion selvitä tilanteesta. 

"Yllätyin, kuinka voimakkaasti aloit taistella työn puolesta." Totta hemmetissä aloin taistella, koska koin, että minua kohtaan oli tehty väärin! Aloin kerätä tilastotietoja, laskelmia ja euroja siitä, mitä minun työnkuvaan taideasiantuntijana oli kuulunut ja mitä se tarkoittaisi, kun työaika leikattaisiin 50%:iin. Sisälläni oli valtava taistelutahto ja todistamisen tarve, että olen hyvä ja tarpeellinen työntekijä.

Minulle kerrottiin työajan leikkaamisesta marraskuussa 2024 ja uusi työaika alkoi helmikuussa 2025. Tuossa välillä ehdin olla joululomalla ja henkisesti aivan rikki. Kun palasin tammikuussa töihin, yritin keskittää kaiken energiani siihen, että en näyttäisi liikaa surullisia tunteita töissä, että olisin työkavereiden kesken se sama reipas ja iloinen Henna kuin aina ennenkin. En halunnut, että mikään muuttuisi, ja ettei kenenkään tarvitsisi olla minusta huolissaan.

Työkavereiden kanssa jätskitreffeillä kahvitauon lomassa.

Kuinka välttää katkeroituminen?

Elämä on opettanut selviytymään kaikenlaisista haasteista, joten samalla päättäväisyydellä ottauduin aluksi tähänkin. Hoidetaan tämä nyt vain alta pois. Samaan aikaan, kun minä yritin olla ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, jotkin ympärilläni olevat työkaverit ajattelivat ehkä myös samoin. Yritin tarttua ajatukseen, että "työ on vain työtä", ja työkaverini eivät ole syypäitä minun tilanteeseeni.

Mitä pidempään teeskentelin kaiken olevan hyvin, sitä enemmän aloin kasvattaa kateuden tunnetta sisälleni. Leikatulla työajalla työskentelen nykyisin maanantaista keskiviikkoon. Huomasin, että viikkojen ja etenkin keskiviikkopäivien edetessä tunnelma sisälläni muuttui synkemmäksi. Aloin olla kateellinen työkavereilleni siitä, että he saavat tulla seuraavanakin päivänä töihin, mutta minä en. Onneksi tiedostin, että tämä saattaisi pidemmällä aikavälillä muuttua vaaralliseksi tunteeksi työyhteisön hyvinvoinnin kannalta. Niinpä päätin ottaa asian esille eräässä viikkopalaverissa.

Miksi tunteista puhuminen tuntuukin aina niin vaikealta ja jotenkin häpeälliseltä? Kerroin työkavereille, että he tulevat tottumaan siihen, että minä en ole enää paikalla töissä yhtä paljon kuin ennen. Kerroin myös, että he tulevat unohtamaan sen, että minulla on leikattu työaika ja arki kulkee eteenpäin kaikilla omaan (kiireiseen) tahtiinsa. Kerroin kuitenkin myös, että minä tulen muistamaan joka ikinen keskiviikko sen, että minulta on leikattu työaikaa ja sen tiedostaminen sattuu:

En odota teiltä vastausta tai kommentteja, mutta haluan sanoa tämän siksi, että en ala katkeroitua ja purkaa turhautumistani teihin, koska tämä ei ole kenenkään teidän vika; Olen kateellinen teille, että te saatte tulla seuraavana päivänä töihin, mutta joudun käsittelemään tämän tunteen itse.

Huku tai ui

Kerroin viikkopalaverissa työkavereille myös siitä, että tuntuu vaikealta hyväksyä päätös, jonka pituudesta en ole tietoinen. Työaikani on leikattu toistaiseksi. Kerroin, että tämä tuntui minusta samalta kuin se, että minut olisi kuskattu veneellä keskelle avomerta silmät sidottuna ja viskattu mereen. Siinä tilanteessa, kun ei tiedä mihin päin lähteä ja mitä tehdä, on vain kaksi vaihtoehtoa: joko alat uida tai hyväksyt, että tulet hukkumaan. Aloin uida. Nyt tiedostan, että joudun uimaan tilanteen keskellä vielä useamman vuoden, sillä muutosta ainakaan parempaan suuntaan ei ole näköpiirissä.

Ulla Remeksen muistisairautta käsittelevä näyttely keräsi median huomion niin sanomalehdessä, radiossa kuin televisiossakin. Kuva: Ulla Remes.

Hyväksymisen tunnistaminen

Työnohjauksessa oli tarkoitus keskittyä siihen, kuinka saan työni toimimaan leikatulla työajalla. Samalla ajattelin kerätä aseita oman työni tärkeyden perustelemiseksi. Koin olevani todella haavoitettu. Olen vuosikausia tehnyt töitä sen eteen, että ylipäänsä pääsisin opiskelemaan ja sen jälkeen, että pärjäisin vaikeasti työllistettävällä kulttuurikentällä. Koin, että olen ansainnut kaiken kovalla työllä ja nyt se otettiin minulta pois ilman, että minulle annettiin edes mahdollisuutta perustella mitään. Työaika vain leikattiiin ja minulle tuotiin asia ilmi ilmoitusluontoisesti.

Työnohjaus pakotti katsomaan asioita uudesta näkökulmasta. Sen sijaan, että olisin keskittynyt siihen, kuinka vaikuttaisin toiminnallani organisaation rakenteisiin jouduinkin miettimään sitä, kuinka muuttaisin itseäni uuden tilanteen edessä. Eteeni annettiin kysymyksiä toisensa perään, jossa jouduin pohtimaan sitä, millainen työntekijä olen, miten toimin eri tilanteissa, mitkä ovat vahvuuksiani ja ennen kaikkea heikkouksiani. Jouduin myöntämään ja paljastamaan kipeimmät heikkoudet ja kestämään sen tuomaa häpeän tunnetta toisen ihmisen edessä siinä tilanteessa, kun koin jo valmiiksi olevani ammatillisesti haavoittuvimmassa asemassa leikatun työajan keskellä.

Itkin jokaisessa työnohjaustapaamisessa ja nauroin, että ohjaajalla oli valmiina nenäliinoja. En itkenyt siksi, että olin heikko vaan siksi, että tämä ihminen oli siinä auttamassa minua. Itkin siksi, että ymmärsin olevani tilanteessa, johon en itse voisi vaikuttaa millään tavalla. Itkin siksi, että jouduin myöntämään, etten enää ollutkaan se supertyöntekijä, jollaisen suojakuoren alla olin vuosia elänyt. Itkin siksi, että näytin olevani rikki ja haavoittuva, eikä tämä ihminen särkenyt minua lisää, vaan etsi keinoja kasvattaa minua tilanteessa, jossa oli asetettu tietyt kasvamisen rajat.

Kuinka kasvaa tilanteessa, jossa kasvulle asetetaan tiukat rajat?

Savon Sanomat uutisoi näyttävästi Jali Heikkisen näyttelystä 2.2.2025.

Rajat on rakkautta

Olin oppinut siihen, että kovalla työllä voi saavuttaa mitä vain ja vain taivas on rajana. En ajatellut, että minulla olisi koskaan mitään rajoja sille, mitä kaikkea elämä voi tuoda eteen. Olin saanut kasvaa ja kehittyä ammatillisesti vapaana. Kunnes minulle kerrottiin, että "sinulla on käytössäsi työaikaa vain 50%". 

Tämän asian hyväksyminen vei eniten aikaa. Että minä en voi olettaa tekeväni leikatulla työajalla samoja työtehtäviä kuin aiemmin. Eikä minun pidä niin tehdä, koska jossainhan sen leikkauksen pitää näkyä.

Olen kiitollinen siitä, että olen alusta alkaen saanut muodostaa oman taideasiantuntijan työnkuvani melko vapaamuotoisesti. Niinpä ajattelin, että hoidan tämän leikkaukseen liittyvän työaikajärjestelynkin itse. Jätin pois pienempiä ja yksittäisiä työtehtäviä tai siirsin niitä siten, että jonkin aikaa näytti siltä "kuin mikään ei olisi muuttunut". Noin neljän kuukauden jälkeen huomasin olevani kuormittunut kaikesta siitä "pitäisi tehdä, pitäisi ehtiä" tunnelmasta ja jokaisesta sähköpostista, joka toi kuormaan lisää taakkaa.

Minulla on aina ollut tietynlainen "auktoriteettiongelma", enkä pidä siitä, jos minua kielletään tekemästä jotain, jos pidän itse asiaa tärkeänä ja tunnen kykeneväni sen suorittamaan. Tämän vuoksi halusin järjestellä työnkuvani uudelleen itse. Kunnes huomasin, että sellainen "pienten asioiden siirtely" ei enää auta, ja jouduin myöntämään itselleni ja työkavereille, että en pysty tähän enää. Se, että minun annettiin käydä tämä oppitunti läpi itse, oli opettavaisempi kuin se, että minulle olisi suoraan sanottu, että "tämä ei enää kuulu sinun työtehtäviisi". (Tai saattaa olla, että näin jossain vaiheessa sanottiin, mutta olen sen autuaasti unohtanut/halunnut olla kuulematta....) Edellisessä tapauksessa olisin kuluttanut turhaan energiaa siihen, että yritän taistella päätöstä vastaan. (Ihan samalla tavalla kun aloin aluksi taistella työajan leikkausta vastaan.) Tämä on ollut omalla kohdallani hyvää johtamista, kun minua ei ole väkisin pakotettu muuttumaan, vaan kerrottu faktat siten kuin ne ovat, silloin kun suoralle puheelle on ollut tarvetta.

Tilanteeseen tyytyminen (Todellinen hyväksyminen)

Jouduin siis myöntämään ennen kaikkea itselleni, että tilanne on todellinen ja taistelu on turhaa. En ehdi tehdä kaikkea mitä tahtoisin ja työaikaan on turha odottaa lisätunteja. Minun oli todella vaikea myöntää se, että en pysty suoriutumaan kaikista listalla olevista tehtävistä. Yhden unettoman yön jälkeen tein päätöksen, että luovun yhdestä työni osa-alueesta kokonaan, vaikka koin sen ammatillisesti tärkeäksi. Samalla hyväksyin sen, että syy ei ole minun, vaan nämä ovat nyt ne rajat, joiden kanssa tulee oppia elämään.

Kun olin tehnyt päätöksen ja ilmoittanut sen eteenpäin, kipeästä ja pettyneestä tunnelmasta huolimatta päällimmäisenä tunteena oli helpotus. Nyt se on sanottu. Ei se ammattitaito minusta mihinkään katoa, vaikka tietty osa-alue on laitettu hetkeksi jäihin. 

Työnohjaus ja suoran puheen kuunteleminen (ja puheen hyväksyminen) työkavereilta auttoi siihen, että suostuin tyytymään tilanteeseen. Suostuin myös myöntämään itselleni sen, että loppujen lopuksi tässä ei ollut edes kyse minusta. Hyvinvointialueen talous on saatava tasapainoon, eikä se liity mitenkään siihen, kuinka hyvin olen työni hoitanut. Itsestäänselvä asia, mutta jonka todelliseen hyväksymiseen tarvittiin aika monta tuntia keskustelua ja itsensä tutkiskelua.

Vertaistuen merkitys

En edelleenkään pidä tästä vallitsevasta tilanteesta, mutta pystyin kääntämään toimintani vihdoin niihin asioihin, joihin voisin vaikuttaa. Kun oma kolhiintunut ego oli siirretty syrjään ja asetettu rajat uudelle työajalle, aloin keskittyä päivätyön ohella siihen, kuinka tilanteesta selvittäisiin taloudellisesti. 

En voi vieläkään uskoa minkä määrän myötätuntoa ja tukea sain kaikkialta. Siihenkin meni aikansa, että opetteli ottamaan hyvän vastaan. Vertaistuki etenkin taidehistorioitsijakollega Johanna Lindforsilta tuntui - ja tuntuu vieläkin - korvaamattoman arvokkaalta. Hän oli kokenut pahimman ammatillisen pelkoni, sillä Lindfors oli irtisanottu unelmatyöstään kokonaan. Minä sain sentään säilyttää edes puolikkaan, joten tiedostin, että olin lopulta onnekas:

"Itse saman asian kokeneena - tosin irtisanottuna - lupaan ja vakuutan, että hyviä asioita tulee tilalle. Sinä kasvat ja opit ja löydät uutta. Ja jossain vaiheessa sanot itsellesi, että juuri näin tämän pitikin mennä. Voimia tähän hetkeen!"

Voi Johanna kun tietäisit, kuinka monta kertaa olen vuoden aikana palannut lukemaan noita lohduttavia lauseitasi. Tiesin, että olet oikeassa, mutta nyt olen oikeasti tuossa hetkessä, että voin vilpittömästi sanoa: näin tämän pitikin mennä.

"Sinä kasvat ja opit"

Vuosien aikana saamani verkostot ja - näin uskallan sanoa - ystävyyssuhteet, ovat mahdollistaneet minulle muun muassa freelance-puhujakeikkoja, joilla olen osittain saanut paikattua taloudellista epävarmuutta. Tiedän, että olen parhaimmillani silloin, kun pystyn kehittämään ja kehittymään yhdessä työssä, mutta se ei ole tällä hetkellä mahdollista.

Tämä vuoden kestänyt tunnemyllerrys on myös vahvistanut omaa ammatillista itsevarmuuttani keikkatöiden muodossa. Vaikka tiedän olevani persoonana välillä vähän lapsellinen ja sinisilmäinen, tiedän oman ammatillisen arvoni. Kieltäydyn sellaisista tehtävistä jos koen, että minua käytetään tavalla tai toisella hyväksi, tai minua kohdellaan muuten asiattomasti. Se 50%:n työaika takaa onneksi kuitenkin jonkinlaisen perustoimeentulon, jonka vuoksi minun ei ole pakko tehdä ihan mitä tahansa. 

Tällä hetkellä työskentelen taideasiantuntijan tehtävän ohella kahdessa eri projektityössä. Toisesta saatte kuulla lisää ensi vuoden puolella. Aluksi epävarmalta ja pelottavalta näyttänyt työtilanne on kääntynyt siihen, että tuntuu vihdoin siltä, että olen saanut leikatun siipeni takaisin. Luotto tulevaan on kasvanut, mikä tuntuu etuoikeutetulta, kun katsoo valtakunnallisesti tämän hetken työttömyystilastoja.

Myönnän, että kolmen eri työn kanssa tasapainoilu on henkisesti raskasta. Siitä huolimatta koen olevani enemmän kuin onnekas. Kaikki työtehtävät liittyvät omaan ammattitaitooni ja vahvistavat asiantuntijuuttani. Johanna oli oikeassa:  "(---) hyviä asioita tulee tilalle. Sinä kasvat ja opit ja löydät uutta."

Kuva: Virva Suvitie.

Oppiminen jatkuu

YT-leikkauksen mukanaan tuoma kasvaminen ja oppiminen tuntui aluksi repivän kaikki mielensisäiset haavat auki. Pysäyttävä hetki oli kuitenkin se, kun minulle erään kokouksen jälkeen sanottiin, että "viljakin tarvitsee kasvaakseen sen, että maa revitään joka kevät auki, että siemenet saavat mahdollisuuden kasvaa uudessa ja kuohkeassa mullassa."

Paljon on vielä oppimista, mutta haluan ajatella, että olen nyt se orastava viljapelto, joka kasvattaa ammatillisuuttaan uudella tavalla - rajoja kunnioittaen. Vuosi on ollut raskas, mutta samalla se on vahvistanut omaa resilienssiäni; minua voi taivuttaa, mutta ei katkaista. Paljon on kiinni omasta asenteesta kuinka asioihin suhtautuu ja kuinka asioita käsittelee. En kuitenkaan olisi tässä ilman ympärilläni olevia ihmisiä, joiden kanssa olen saanut asioita käsitellä ja purkaa ajatuksiani palasiksi, jotta pystyin antamaan kaikelle uudelle mahdollisuuden syntyä.

Kiittäen,
Henna.

Myyttiset

Minua on aina kiehtonut kaikki maaginen, mystinen, pinnanalainen, mielensisäinen, satumainen ja taianomainen. Tämän vuoksi odotin innolla Kuopion museossa avautunutta Myyttiset - Metsän kätköissä -näyttelyä. Siinä kävijä johdatetaan itäisen Suomen alueen uskomuksiin, joita kerättiin 1600-1900-luvuilla. Näyttely on tuotettu yhteistyössä Kuopion kulttuurihistoriallisen ja Kuopion luonnontieteellisen museon kanssa. 

"Itä-Suomen rikas suullinen kansanperinne säilytti erityispiirteensä pitkään, ja runot talletettiin arkistoihin loitsuina, lauluina, kertomuksina ja satuina. Myyttiset -näyttelyssä tarinat ja uskomukset punoutuvat yhteen todellisten eläinten ja luonnonilmiöiden kanssa. (---) Suomalaisille metsä on aina ollut erityinen paikka. Esivanhempamme lähestyivät metsää kunnioittavasti. Metsä oli heille elävä olento, jonka kanssa keskusteltiin ja neuvoteltiin."

Näyttelykävijän toivottaa tervetulleeksi Tietäjä. Kävijälle avautuu myös pienoismallin kautta tunnelma metsän reunassa toimineen maatalousyhteiskunnan elämäntapaan ja siihen liittyviin uskomuksiin. Vaikka uskomuksiin liittyvä kansanperinne on minulle jonkin verran tuttua, antoi näyttely myös lisätietoa ja syvensi jo olemassa olevaa tietämystä.

"Metsän yleishaltijoita olivat Tapio, Mielikki ja Tellervo. Tapiota saattoi lähestyä missä vain metsässä. Tapio joko antoi tai otti metsästäjän saaliin ja piti pedot loitolla metsälaidunten karjasta. Mehtolan emäntä Mielikki oli metsän naispuolinen riistanhaltija ja karjan suojelija. Tellervo ohjasi eksyneet kotiin."

Maatilan laidalta siirrytään syvemmälle metsään, jossa tulee vastaan erilaisia metsäneläimiä ja kerrotaan niihin liittyviä uskomuksia. Ennen myös uskottiin, että maailmassa on onnea vain tietty määrä. Kävijä sai testata onneaan onnenpyörässä, joka näytti suosiiko onni kävijää tulevalla metsäretkellä. Olin yllättävän innoissani aikuiseksi! Pyöräytin itselleni välimuodon, jossa luvattiin "Aarni antaa sinulle aarteen" ja "Löydät marjoja".

Näyttelyn ansio on muun muassa se, että vaikka se keskittyy uskomuksiin, kulkee luonnontieteellinen ja kulttuurihistoriallinen ymmärrys käsi kädessä. Esimerkiksi sudesta kerrottiin:

"Suomalaisessa kansanrunoudessa susi oli pelätty ja vihattu eläin, joka uhkasi ihmisiä ja kotieläimiä. Luonnonteteellisesti ajatellen susi kuuluu Suomen luontoon siinä missä muutkin lajit, ja saaliseläinten kantaa säätelemällä susi vaikuttaa koko ekosysteemiin. (---)  Susi yhdistyy kansanperinteessä myös perhesuhteisiin. Morsian saattoi sanoa menevänsä mieluummin suden suuhun kuin huonolle miehelle. Tai anoppia toivottiin suden suuhun, kun miniän ja anopin välille aiheutui kitkaa."

Tässä yhteydessä on hyvä mainita, että Italiassa on sanonta "In bocca al lupo", joka tarkoittaa sanatarkasti "suden suuhun", kun toivotetaan onnea esimerkiksi ennen haastavaa tilannetta. Siis rohkeutta ja onnea kohdata haasteet! Susi ei siis aina symboloi negatiivisia asioita.

Kulttuuriset ja alueelliset erot kävivät ilmi myös kuukkeliin liitetyissä uskomuksissa:

"Kuolevan metsästäjän tai tietäjän sielun uskottiin siirtyvän kuukkeliin. Kuukkeli myös edusti metsän emäntää tai haltijaa. Sielunlintu toi metsästysonnea, mutta johti metsästäjän harhaan, kun metsänemäntä halusi suojella eläimiä. Pohjoisessa se oli hyvän ja Etelä-Suomessa huonon onnen lintu. Kuukkelia kohdeltiin kunnioittavasti, ja yliluonnollisten kykyjensä ansiosta se sai olla pitkälti rauhassa. Kuukkelin pesän tahatonkin löytäminen saattoi johtaa kuolemaan."

Kallionkoloissa kurkistelivat sisilisko ja lepakko, mutta pirunpellosta kerrottiin seuraavaa:

"Paikoin sisämaassa voi nähdä pirunpeltoja, pyöreistä kivistä koostuvia kivikoita. Ne ovat muinaisen rannan jäänteitä, jotka ovat muodostuneet veden huuhdottua hienomman aineksen pois suurten, veden hiomien kivien välistä. Pirunpelto-nimi perustui uskomukseen, että piru oli viskellyt alueen täyteen kiviä.

Kristinuskon luoma piru oli savolaisen kansanperinteen suosituin ja ristiriitaisin hahmo. Pirua pelättiin, mutta silti sen kanssa tehtiin sopimuksia metsästysonnesta. Hintana oli jopa oma tai lapsen henki. Sopimuksen pitämistä yritettiin pakoilla pirua petkuttamalla. Jos se ei onnistunut, piru peri omansa. Pirun nimen lausumista vältettiin, jottei paha henki tulisi paikalle. Kiertoilmauksia olivat esimerkiksi alatuvan äijä, juutas, lempo, peijakas, hikinenä tai häntäherra. "

Pirunpellon kivikossa istui siipiään pörhennellen uhkaava huuhkaja:

"Huuhkajaa pidettiin linnuista mahtavimpana ennustajana, Tuonelan lintuna. Sen pelottava huhuilu ennusti tappeluita, tulipaloja, nälkävuosia tai kylän merkkihenkilön kuolemaa."

Kuolemaan ja Tuonelaan liitetään uskomuksissa myös korppi:

"Synkän musta kaarne eli korppi miellettiin pirun linnuksi. Sen lentäminen talon yli ennusti epäonnea ja raakkuminen kuolemaa. Korppia pidettiin myös murheen, kaihon ja lohdun lintuna. Sitä pyydettiin kantamaan huolet pois ja kadottamaan ne kauas 'kalattomiin lampiin'.

Kaarneen koti oli kaukainen korpi, jonne ihminen ei kuulunut. Kauhein kohtalo oli menehtyä korpin asuinsijoilla; ilman oikeita kuoleman riittejä vainajan sielu saattoi jäädä vaeltamaan rauhattomasti. 

Todellisuudessakin korpin elintavat liittyvät läheisesti kuolemaan. Haaskat ovat niille mieluista ruokaa, ja ne seuraavat usein karhuja ja susia saadakseen osansa petojen saaliista. Älykkäinä lintuina korpit oppivat hyödyntämään myös ihmisen asettamia ansoja. Hurjan maineen ja ansojen tyhjentämisen vuoksi korppia vainottiin pitkään, ja jäljelle jääneet arat yksilöt vetäytyivät kauas ihmisasutuksesta. Nykyään korpit ovat rohkaistuneet, ja niitä voi nähdä jopa kaupunkimetsissä."

Pirunpellon kivikosta matka jatkui sammaleisen suon läpi kohti metsänpeittoa. Lapsille oli merkitty polku myös menninkäisen luolan läpi. Metsänpeitto on ilmiönä kiehtoa. Nykytaiteessa sitä on käsitellyt muun muassa valokuvataiteen keinoin Tiina Tanskanen.

"Metsässä kulkija saattoi joutua metsänpeittoon. Siellä kaikki oli toisin. Tuttu tuntui vieraalta ja asiat olivat väärinpäin. Metsänpeitossa oleva eläin tai ihminen menetti kykynsä kommunikoita ja oli jopa näkymätön. Metsänpeitosta vapautuakseen tuli esimerkiksi kääntää vaatteet nurinpäin tai tehdä muita riittejä. Metsänpeittoon joutunut pelastettiin metsästä lukkoamisella eli vetämällä hiilikoukkua kodista veräjälle."

Metsänpeitosta selvittyään kävijä muuttui kuin Liisaksi Ihmemaahan ja kulku jatkui valtavien kasvien, sienten ja hyönteisten keskeltä kohti uhrilehtoa ja pyhiä puita. (Hämähäkkikammoisena kuljin tämän osuuden läpi melko nopeasti...)

"Lehto ei aina ole lehtimetsä - itäsuomalaiset lehdot ovat usein kuusivaltaisia. Rehevyyden ja monikerroksisen kasvillisuuden ansiosta lehdot ovat monimuotoisia elinympäristöjä. Niitä on raivattu pelloiksi ja käsitelty talousmetsinä, joten luonnontilaiset lehdot ovat harvinaisia.

Lähteiden tasaisen viileissä olosuhteissa elää omintakeinen lajisto kasveja ja hyönteisiä. Luonnonlähteitä on Suomesta hävinnyt lähinnä hakkuiden, ojituksen ja rakentamisen seurauksena, ja kaikki lähteiset luontotyypit ovat silmälläpidettäviä tai uhanalaisia."

Näyttelyn viimeinen sali oli taianomainen ja sai hiljentymään. Seinille heijastettiin tähtitaivasta ja avaruuden elementtejä, kun teksteissä kerrottiin maailmanpuusta ja taivaankannen synnystä. Keskellä huonetta oli valtava puu, jonka runkoon oli piilotettu lisää kansanperinteen symboliikkaa. Puun takana seisoi kenties suomalaisen kansanperinteen kunnioitetuin olento - karhu.

"Maailman synty on kiehtonut ihmisiä kautta aikojen. Maailmansyntymyyttimme ovat hyvin vanhaa perinteen kerrostumaa. Myyteissä esiintyi usein lintu, jonka munien rikkoutuessa maailman osat - päivä, kuu ja tähdet - syntyvät usein kaaoksesta. Luojalintuina esiintyivät niin sotka kuin pääskykin. (---) Maailmanloppu on myyteissämme tuntematon."

"Karhua, metsänpedoista arvostetuinta, pelättiin sen voiman ja vaarallisuuden takia. Karhulla oli kymmeniä peitenimiä eikä sen oikeaa nimeä saanut lausua ääneen. (---) Karhun metsästäminen oli rituaali, joka päättyi peijaisiin. Tanssilla ja lauluilla lepyteltiin saaliinhaltija Hongatarta. Peijaisten päätteeksi karhun kallo ripustettiin honkaan. Karhun sielun uskottiin palaavan kotiinsa taivaaseen. Peijaisten tavoitteena oli pyyntionnen takaaminen ja karhun jälleensyntymisen varmistaminen."

Viimeisessä tilassa oli roikkuvia korituoleja, jossa sai keinutellen kuunnella tarinoita kansauskomuksista. Kertojaäänet oli valittu hyvin ja käsikirjoitus oli muutenkin miellyttävää kuunnella. Näyttelystä johdatti ulos käytävä, jonka seinälle oli koottu tiivistetyssä muodossa itäisen loitsuperinteen historia.

Historia alkoi 1200-luvulta, jolloin "koivun kuoreen kirjoitettiin teksti, joka alkoi sanoilla: Jumala nuoli... Novgorodista puoli vuosituhatta myöhemmin löytyneen kirjoituksen arvellaan olevan noidannuolen parannusloitsu."

Vuosina 1545 ja 1551 "savolainen rahvas juhli ja joi Ukon vakkoja ja sai siitä kuninkaan määräämät sakot. Ukon vakat olivat sateiden varmistamiseksi keväisin suoritettu hedelmällisyysriitti. Mikael Agricola kokosi Psalttarin suomennoksen esipuheeseen luettelon hämäläisistä ja karjalaisista epäjumalista."

Minulle oli yllätys, että jo vuonna 1733 "kansanuskoa alettiin käsitellä opinnäytteissä. Gabriel Maxeniuksen väitöskirjan De effectibus fascino naturalibus aineistona käytettiin Kuopiosta kerättyjä loitsuja."

Vuonna 1831 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ry, joka toimii edelleen tukien kansanrunouden taltiointia ja tutkimusta. 

Myyttiset -näyttely oli visuaalisesti kaunis, sisällöllisesti mielenkiintoinen ja näyttelyarkkitehtuuriltaan kiehtova. Kokonaisuus sopii ehdottomasti niin lapsille kuin aikuisillekin. Olisin voinut kulkea metsänpeitossa pidempään ja kuunnella kansanuskomuksiin liittyviä tarinoita enemmänkin. Tieteen ja uskomusten yhdistäminen on aina opettavaista.

Myyttiset - Metsän kätköissä -näyttely on esillä Kuopion museossa 25.1.2026 saakka.

*Lainaukset ovat Myyttiset -näyttelyn näyttelyteksteistä.

M_itä? biennaali vol. 4

M_itä? Nykytaidebiennaalin avajaiset 19.9.2025.

Kuopion KUMMAssa on esillä järjestyksessään neljäs M_itä? Nykytaiteen biennaali. Kyseessä on kahden vuoden välein järjestettävä nykytaiteen katselmus Itä-Suomessa. Näyttelypaikkakunta vaihtelee Kuopion, Mikkelin, Joensuun ja nykyisin myös Lappeenrannan taidemuseoiden kesken.

Jonna Suurhasko: Dribble of Being, 2025: Antti Immonen: Peilisalisolu, 2025.

Ensivaikutelma näyttelytilaan oli avara ja valoisa. Teokset olivat isokokoisia ja niille oli annettu tarpeeksi tilaa. Antti Immosen Peilisalisolu oli ihonvärisen kangaskuoren sisälle verhottu peilihuone. 

Antti Immonen: yksityiskohta teoksesta Peilisalisolu, 2025.

Koska omat biologian opintoni rajoittuvat lähinnä peruskouluun, kerrataanpa solun merkitys: "Solu on kaikkien elollisten olentojen rakenteellinen ja toiminnallinen perusyksikkö. Se koostuu solukalvon suojaamasta solulimasta, jossa sijaitsevat muun muassa perimä (DNA) ja soluelimet. Solun ominaisuuksiin kuuluu solussa tapahtuvaa aineenvaihduntaa, joka mahdollistaa kasvun ja lisääntymisen." (Wikipedia.)

Antti Immonen: yksityiskohta teoksesta Peilisalisolu, 2025.

"...kaikkien elollisten olentojen rakenteellinen ja toiminnallinen perusyksikkö." Kun Peilisalisoluun astui sisälle, se heijasti loputtomasti kaiken ympärillään olevan. Väitän, että tämä on näyttelyn kuvatuin ja selfiekuvatuin teos. Peilit konkretisoivat solun tehtäviä, kun oma peilikuva ns. jakautui ja lisääntyi. Teos on vetovoimainen ja koukuttava, mutta on siinä muutakin. 

Antti Immonen on tunnettu tiedettä taiteeseen yhdistävistä veistoksistaan. Minulle teoksesta välittyi eräänlainen kannanotto sosiaalisen median, näkyvyyshakuisuuden ja siitä syntyvien haasteiden ristiriitaan. Kuinka sosiaalinen media on muuttanut ihmistä? Ihmiset tuntuvat olevan yhä enemmän ulkonäkökeskeisiä, sen paineen alaisia tai sen kanssa kamppailevia. Tuntuu kuin Immonen olisi kääntänyt nuo haasteet syvimmälle ihmiselollisuuden tasolle, kun näyttelykävijä saa astua "modernin solutulkinnan" sisälle. Mistä me koostumme ja haluammeko nähdä itsemme peilattuina soluina? Tämä laittoi miettimään omaa suhdettani sosiaaliseen mediaan.

Antti Immonen on kuitenkin kertonut teoksestaan itse näin: 

"Teos pohjaa aivojen peilisolujärjestelmään - hermosoluihin, jotka aktivoituvat sekä omassa toiminnassa että toisen toimintaa tarkkaillessa. Ne liittyvät empatiaan, jäljittelyyn ja sosiaaliseen ymmärrykseen. Missä määrin ymmärrämme toista - ja milloin näemme vain itsemme? Peilisalisolu kysyy, mikä mahdollistaa yhteyden ja mikä pitää meidät omassa kuplassamme?"

Immosen kuvaus teoksesta on koskettava ja kaunis. Tässä on kuitenkin jälleen yksi syy, miksi itse välttelen teosten sisältötietoja ennen kuin olen itse tutustunut teokseen. Vaikka oma tulkintani ei täysin vastaa taiteilijan tulkintaa, on niissä myös paljon samaa. Siinä missä itse tulkitsin teoksen merkityksen itseni ymmärtämisen ja pohdinnan kautta, Immonen oli ottanut tulkinnassaan mukaan myös sosiaalisemman ja vuorovaikutteisemman näkökulman. Ehkä olisin päässyt tähän näkökulmaan kiinni, jos olisin vieraillut näyttelyssä jonkun toisen kanssa ja astunut teoksen sisälle nähdäkseni myös jonkun toisen heijastukset? Upea teos.

Jonna Suurhasko: Dribble of Being, 2025.

Immosen veistoksen vieressä on Jonna Suurhaskon Dribble of Being. Kolmen jalustalle asetetun tyynyn päällä on pieni sammalpainanne, jossa kuplii kevyesti vettä. Pehmeät tyynyt ovat kutsuvia ja kuvittelen, miltä tuntuisi painaa päänsä tyynyyn, jossa korvan alla solisisi pehmeä sammal. Tästä syntyi ensimmäisenä tunne rakkaudesta luontoon ja sen rauhoittavaan vaikutukseen.

Jonna Suurhasko: yksityiskohta teoksesta Dribble of Being.

Jonna Suurhaskon töissä käsitellään usein muun muassa luontoa, materiaalia ja ihmisen tuhovoimasia vaikutuksia. Dribble of Being muistuttaa taiteilijan mukaan "luonnon voimasta ja herkkyydestä - ei vain kaukana metsässä, vaan myös sammaleena bettonissa tai ruojnkorressa asfaltin raossa. Vesi ja kasvit eivät ole vain materiaaleja, vaan aktiivisia osia teoksessa. Kasviteos ei ole koskaan valmis - se elää, muuttuu ja vaatii huolenpitoa."

Annina Mannila, Panu Ollikainen, Risto Puurunen: Portti, 2025.

Paksun verhon takana oli kalustettu huone, jossa seinällä olevien ikkunoiden takaa avautui 3D-laseilla katsottavat maisemat. Toisessa ikkunassa avautui ikään kuin luminen tunturi- tai aavikkomaisema, toisessa ikkunassa kiersi jonkinlainen kaupunkinäkymä.

Yksityiskohta teoksesta Portti, 2025.

Yksityiskohta teoksesta Portti, 2025.

Annina Mannilan, Panu Ollikaisen ja Risto Puurusen Portti ei tuntunut ensinäkemältä avautuvan minulle lainkaan. Tässä oli liikaa elementtejä, joten en osannut keskittyä mihinkään. Kävin tilassa kerran ja siirryin tilasta ulos. Palasin kuitenkin hetken kuluttua uudelleen ja yritin katsoa kokonaisuutta rennommin. Samalla huomasin tilan takana olevan oviaukon ja kurkistin sen taakse; saako tänne mennä?

Yksityiskohta teoksesta Portti, 2025.

Oviaukosta astuessa huomasin, että eihän ikkunoista ollut näkynytkään videoteos vaan ihan oikea livetilanne! Ikkunoihin heijastettiin muun muassa lasipinnalla hiekan päällä, naruissa liikkuvia ihmishahmoja ja vieressä oleva "kaupunkikuva" muodostui muun muassa lasisesta maljakosta, joka näyttäytyi ikään kuin kerrostalona.

Yksityiskohta teoksesta Portti, 2025.

Tämä "takahuonenäkymä" antoi riemullisen tunteen. Jäin tuijottamaan tekniikkaa pitkäksi aikaa. Hieno yksityiskohta oli esimerkiksi se, että ihmishahmot liikkuivat kellon sekuntiviisareiden mukaisesti (aika liikutti myös elottomia ihmishahmoja), mutta kelloissa ei ollut lainkaan tuntinumeroita. Kaikki tuntui pyörivän paikoillaan suunnitellusti ja loputtomasti. En kokenut saavani teoksesta lopullista oivallusta, mutta pidin siitä hämmennyksen ja outouden tuomasta sekoituksesta.

Kristiina Uusitalo: Viattomuuden ulkorajat, 2025.

Kristiina Uusitalon Viattomuuden ulkorajat oli seinänkorkuinen maalaus, jonka vastapariksi oli lattialle asetettu kuparinvärinen levy, joka peilasi maalauksen syvyyssuunnassa ikään kuin lattian sisälle. Maalaus leikki mielestäni monella tasolla heijastuksilla ja syvyysvaikutelmalla. Näytti siltä kuin seinällä oleva maalaus olisi ollut ruohonjuuritasolta kasvillisuuden läpi taivasta kohti kurottava näkymä. Toisaalta se olisi voinut olla myös veden alle sukeltava näkymä, jossa veden pinnalle heijastuu yläpuolella oleva luontomaisema. Lattialla oleva heijastus loi kokonaisuuteen salaperäisyyttä ja satumaista tunnelmaa.

Simo Ripatti: Mennyt, 2025.

Varsinasesta näyttelytilasta irrallaan oli museon pääaulan käytävän päässä oleva Simo Ripatin teos Mennyt. Siinä katonrajaan oli ripustettu pyykkinarut, mutta heijastuksena näkyvän paidan varsinaista kohdetta ei ollut. Fyysistä paitaa ei ollut ollenkaan, oli vain varjokuva kuivumassa olleesta paidasta. Jotain mitä on joskus ollut. Kuinka pienellä elementillä oli saatu vaikuttava ja vahva teos! En muista kuulleeni tai nähneeni kyseisen taiteilijan teoksia aiemmin, mutta tämän jälkeen haluaisin nähdä lisää.

Mennyt-teoksesta kerrotaan seuraavaa:

"Simo Ripatin teos yrittää sanallistaa muiston menettämisen pelkoa. Kyse ei ole unohtamisesta, vaan siitä, miten muistiin perustuva havainnointi ja suhde muiston kohteeseen vaikuttavat muistikuvan luotettavuuteen. Ripatti tarkastelee kokemuksen merkityksiä esteettisen kokemuksen kautta - tuoden näkyväksi vaikeasti sanallistettavan sosiaalisen todellisuuden. Arkinen teko saa symbolisen painon: muistot ovat korvaamattomia."

M_itä? Nykytaiteen biennaali sai jälleen heräämään koskettavia ja ilahduttavia tunteita, ihmettelyä ja oivalluksia. Tämän vuoksi rakastan taidetta. Se saa minut ajattelemaan ja tuntemaan, pohtimaan kysymyksiä, joiden äärelle en välttämättä muuten pysähtyisi!

M_itä? biennaali on esillä KUMMAssa 11.1.2026 saakka.

Aiempien vuosien biennaalitekstit voit käydä kurkkaamassa täältä:

• Kuopio 2019
• Mikkeli 2021 taidemuseossa ja kaupungilla
• Joensuu 2023

Vetovoimaa kulttuurihankeideoille

"Mona Lisa Restroom", 2025. Yhteistötaideteos on tuotettu yhteistyössä Johanna Rossin ja Niuvanniemen sairaalan kanssa osana Seinätön taide-hanketta (ESR+). Kuopion taidemuseon kokoelma.

Onko sinulla orastava ajatus kulttuurin ja luovien alojen kentälle kohdistuvasta hankeideasta? Se voi olla pieni tai suuri, lyhyt tai pitkäkestoinen. Tai halu yhdistää kulttuurikentän toimijoita hankemuotoisesti jonkun muun toimialan kesken? Hankerahoituspohjaisilla ideoilla saadaan usein rohkeita toteutuksia, joilla pidetään alue ja alat vetovoimaisina. Hankkeilla vastataan johonkin tarpeeseen ja luodaan uudenlaisia kehittämistoiminnan muotoja.

Ajankohtaisena ja erinomaisena kulttuurikentän hanke-esimerkkinä Kuopiossa on parhaillaan käynnissä oleva KUMMAn ja Savonia-ammattikorkeakoulun Euroopan Sosiaalirahaston rahoittama Seinätön taide-hanke:

"Hanke pyrkii vahvistamaan muun muassa nuorten ja yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevien osallisuutta, yhteenkuuluvuutta, henkistä kriisinkestävyyttä ja hyvinvointia taiteen avulla.

Seinätön taide – taiteillen osallisuutta inhimilliseen arkeen -nimeä kantavassa hankkeessa tehdään uudenlaista yhteistyötä monenlaisten yhteistyökumppaneiden kanssa, kuten kuvataidepainotusoppilaiden, TUVA-ryhmien, S2-ryhmän ja Niuvanniemen sairaalan kanssa.

Hankkeessa hyödynnetään monialaisia menetelmiä, taidepedagogiikkaa ja palvelumuotoilua. Hanke luo uudenlaisia osallistavia taidetoiminnan malleja, jotka edistävät tunteiden säätelyä, vuorovaikutustaitoja ja itsemääräämisoikeutta. Lisäksi hankkeessa kehitetään palvelumalli ja valmennuksia, jotka mahdollistavat laajemman kohderyhmän osallistumisen taiteen kautta. Yhdessä teemme taidemuseosta avoimemman ja saavutettavamman tilan, jossa jokainen voi tuntea itsensä tervetulleeksi ja arvokkaaksi."

Innostuksesta ideaan ja ideasta toteutukseen

Kuopiossa järjestetään nyt loppuvuodesta 2025 kaksi hankkeisiin kannustavaa luovien alojen tapahtumaa.

Pohjois-Savon liitto järjestää  Pohjois-Savon kulttuurin ja luovien alojen hanketyöpajan torstaina 27.11.2025.

Hanketyöpaja tarjoaa inspiraatiota, käytännön esimerkkejä ja kohtaamisia. Tavoitteena on:

• Aktivoida toimijoita ja luoda uusia yhteistyömahdollisuuksia
• Tukea hankkeiden valmistelua ja rahoituskanavien löytämistä
• Avata maakuntaohjelman linjauksia kulttuurin, matkailun ja luovien alojen kehittämisestä

Kohderyhmänä ovat luovan alan toimijat, kuten kuntien kulttuuri- ja elinvoimatoimijat, tiloista vastaavat, kunnanjohtajat, sivistystoimi, matkailu- ja ravintola-alan toimijat, ympäristörakentamisen edustajat, kiinteistösijoittajat, kulttuuri- ja taidealan järjestöt.

Huom! Tapahtumassa käsitellään kehittämishankkeiden valmistelua – ei apurahojen hakemista.
Tilaisuuteen voi osallistuja vain paikan päällä Kuopiossa.

Ilmoittaudu viimeistään ke 19.11.2025. Ilmoittautumislinkki tapahtumasivulla.

"Ryhmienvälisiä suhteita ja paikallisia kohtaamisia" -tutkimushanke yhdisti kuopiolaiset ja maahanmuuttajataustaiset nuoret seinämaalaustyöpajassa 2024. Itä-Suomen yliopiston tutkimushanke.

Tuottajakeskus Living Lab ja Live FIN ry järjestävät Kuopiossa 3.-4.12.2025 puolestaan käytännönläheisen hankekirjoitustyöpajan osana Tuottajapäiviä.

Marraskuun hanketyöpaja toimii ideoinnin ja valmistelun ensi askeleena ja joulukuun hankekirjoitustyöpaja tarjoaa syventävän jatkotyöskentelyn rahoituksen ja hakemusten kirjoittamisen näkökulmasta. Voit osallistua molempiin tilaisuuksiin tai vain toiseen (molempiin on erillinen ilmoittautuminen).

"Tuottajapäivät tarjoaa tietoa luovan alan ajankohtaisista rahoitushauista ja kehittämishankkeiden valmistelun parhaista käytännöistä sekä kollegiaalista tukea yhteisten haasteiden sanoittamiseksi. Tule kirkastamaan ideasi hankkeeksi ja selvittämään mahdollisia rahoituskanavia sekä etsimään hankekumppaneita!

Tuottajapäivien fasilitaattoreina toimivat Tampereen ammattikorkeakoulun erityisasiantuntija Päivi Puutio sekä Tuottajakeskus Living Lab -hankkeen projektipäällikkö, kulttuurituottaja Susanna Ihanus. Kohderyhmänä ovat taide-, kulttuuri- ja tapahtuma-alan toimijat niin yksityiseltä kuin julkiselta sektorilta. Osallistuaksesi ei tarvitse olla vielä varsinaista hankeideaa tai konseptia valmiina. Ilmoittautumislomakkeella pyydetään ennakkoon mahdollisia teemoja ja kehittämisideoita, jotta työskentely voidaan kohdentaa osallistujien kiinnostuksen ja tarpeiden mukaisesti."

Työskentelyssä painottuvat: 

• Konkreettiset keinot vastata hankehakemusten kysymyksiin
• Sparraus yksilöllisesti luottamuksellisessa ilmapiirissä
• Verkostoituminen elävän musiikin ja kulttuurin kentällä

Tuottajapäivät ja työpaja on suunnattu erityisesti elävän musiikin toimijoille, tapahtumajärjestäjille ja kulttuurintuottajille – painopiste on Itä-Suomessa, mutta tilaisuus on avoin kaikille.

Ilmoittaudu viimeistään 27.11.2025. Ilmoittautumislinkki tapahtumasivulla.