Uteliaisuus palkitsee

Palataanpa Petäjävedelle ja inventointihankkeeseen. Olisi niin paljon mielenkiintoisia esineitä ja tarinoita jaettavana, että oli ihan valinnanvaikeus. Päädyin kuitenkin kahteen esineeseen, jotka kuvaavat hyvin sekä historiallista kerroksellisuutta että sitä, kuinka esine itsessään voi kertoa enemmän kuin osaisi ensinäkemältä odottaa.

Esineinventointiini kuuluu paikoin myös kiinteää sisustusta, kuten saarnatuoli, lasimaalaukset ja alttarikaide. Tällä kertaa keskitytään kuitenkin kahteen polvistumispenkkiin. Ensimmäinen näkyykin jo yllä olevassa kuvassa: alttarikaiteen kanssa samanlaiseksi maalattu ja päällystetty pitkä polvistumispenkki alttarin edessä.

Kirkko on suurelta osin 1960-luvun sisustustyylissä, jolloin kokonaisuudesta haluttiin vaaleaa ja pelkistettyä. Polvistumispenkkikin näyttää ensinäkemältä hyvin yksinkertaiselta: valkea jalkalista ja vaaleansininen päällyskangas. Kun penkin kääntää ympäri ja ylösalaisin, paljastuu jotain muuta. 

Polvistumispenkki kertoo samantien olevansa vanhempi kuin 1960-luvun tuote. Vanerilevyn takaa paljastui 20-luvun tyyliin muotoiltu jalkalista, joka on tuettu ja peitetty pelkistysvimmassa piiloon. Hienoa tässä on se, että penkki on säilynyt kaikkine (väri)kerroksineen.

Tässä työssä pärjää paremmin mitä uteliaampi jaksaa olla. Työjärjestykseni on muotoutunut seuraavanlaiseksi: mitat esineestä, valokuvaus ja tiedot kokoelmanhallintaohjelmaan. Teen yleensä niin, että mittaan ja valokuvaan puolet päivästä ja päivän lopuksi vien tiedot koneelle. Tämä tarkoittaa myös sitä, että esinettä on luettava koko ajan valokuvaamisen ohessa, sillä pienetkin yksityiskohdat voivat olla merkityksellisiä. Pelkät yleiskuvat eivät riitä, jos haluaa tietää kohteesta enemmän. Valokuvatessa on siis jo samalla mietittävä mitä tietoja aikoo kokoelmanhallintaohjelmaan viedä, sillä kuvilla perustellaan osaksi sitä mitä on kirjoittanut. Huomasin myös sen, että ensin on tehtävä se "tylsä" osuus eli mittaaminen, sillä valokuvaamisen tiimellyksessä se tuppaa unohtumaan etenkin, jos esine alkaa kertoa tarinaansa yksityiskohtien kautta yhtään enempää. 

Esineiden pyörittely ja tutkiminen jokaisesta kulmasta on tärkeää, sillä yllä olevan kuvan tavoin pienikin asia voi kertoa esineen historiasta. Entinen samettipäällyskangas pilkotti nykyisen alta vain pieneltä osin, mutta kertoo sitäkin tärkeämpää tietoa.

Toinen polvistumispenkki on paljon lyhyempi ja sijaitsee saarnatuolissa. Tässäkin ensinäkemä antaa olettaa, että kyseessä on yksinkertainen, valkeaksi maalattu alaosa ja punaisella samettikankaalla päällystetty pehmuste.

Kun penkin kääntää ympäri, se suorastaan puhuu. Penkin alle oli kaiverrettu kirkon valmistumisvuosi 1879 (eli penkillä ja kirkolla on ikää 136 vuotta!) ja tekstiä, joka kertoo kirkon vaiheista:

"Kirkko maalattiin sisältä 

kesällä 1966. Taiteilija 

Lehtisen väriselityksen mukaan. 

Urakoitsijana Veikko Lindholm 

mukana

Seijesvirta,

Halla-aho,

Salonius,

Välivaara ym."

Ja lopuksi se pienempi löytö, joka osoittaa esimerkiksi sen, että alttarin edessä ollut pitkä polvistumispenkki on ollut aiemmin päällystetty samanlaisella samettikankaalla tämän lyhyemmän penkin kanssa.

Päivät tuntuvat siltä kuin olisi aarteenetsijä. 

Koskaan ei voi tietää mitä esineet loppujen lopuksi paljastavat!

Makeaa mahan täydeltä

Saatan olla lasten mielestä vähän tylsä täti, kun en tuo synttärilahjaksi leluja. Ovela sen sijaan osaan olla, sillä tylsäkin juttu voi muuttua ihan kivaksi, kun osaa paketoida asian oikein. Nuoremman kummipojan kohdalla tämä tarkoitti sitä, että ostin limenvihreät lämpökumpparit ja koska tiesin, että pikkumies on hulluna dinosauruksiin, ei tarvinnut kuin sujauttaa kengät T-rex kassiin. Lisukkeeksi laitoin vielä tyrannosaurus-heijastimen. Nyt näkyy poika pimeässä! 

Homma toimi ilmeisen hyvin, sillä päiväkodissa oltiin kuulema esitelty uusia kumppareita "dinosauruskumppareina" ja heijastin(!) oli päässyt jopa unikaveriksi. Saa nähdä kuinka pitkään tämmöinen "huijaaminen" toimii... ;)

Haikeammissa juhlatunnelmissa oltiin, kun entinen työkaverini jäi eläkkeelle. Itkuilta ei vältytty, vaikka päivä olikin ihana. Eläkkeelle jääminen on kyllä jännä juttu. Se on niin lopullinen asia, ja vaikka siinä totta kai iloitsee toisen puolesta, niin samalla jää ikävöimään yhteisiä hetkiä ja kaikkea sitä mitä on toiselta oppinut. Mikään ei ole enää kuten ennen ja aukko tuntuu isolta. Mutta eihän se ihminen katoa maailmasta, onneksi.

Kakkua on leikattu useampaankin otteeseen. Viimeksi vietettiin kahden kaverin synttäreitä. Naurua, neonvaloja, sokeriövereitä ja tanssilattialla hikoilua. Toisen synttärisankarin suusta kuultiin illan mietelause: "Aikuisena olemisessa on se hyvä puoli, että saa tehdä just niin överin synttärikakun kuin haluaa." Ja tottahan se on. Saa itse asiassa tehdä kaiken muunkin ihan niin kuin haluaa.

Hyvää alkanutta viikkoa!

Tarinoita lasipinnoilta lattiaan ja taidehistoriaan

Kirsi Neuvonen: (vasemmalta oikealle) Lumi, Sade, Aava, 2014, etsaus, akvatinta.

Kirsi Neuvosen luento Keski-Suomen museolla huipentui taiteilijan ylägalleriassa olevaan näyttelyyn Luontoäidin helmassa. Neuvonen ilahtui kirjoittamastani blogitekstistä ja nimesi uusimman näyttelynsä sen inspiroimana. Olemme inspiroineet toisiamme siis puolin ja toisin.

Suurikokoinen tila on otettu hyvin haltuun. Grafiikanteosten lisäksi näyttelyssä on installaatioita, joissa on mm. kierrätetty koevedoksia. Neuvonen on jakanut tilan äidin ja isän kesken. Toisella puolella on mekkoja, kukkia ja pitkiä hiuksia, kun toisella puolella korostuu työ, työhistoria ja taiteen historia.

Kun Galleria 12:n näyttelyssä vuosi sitten vieroksuin seepiansävyisiä sisaruksia: Lunta, Sadetta ja Aavaa, ne tuntuivat nyt paremmilta. Teokset oli irrotettu omaksi ryhmäkseen värikkäiden teosten joukosta, ja rauhoittava ja hiljainen ensivaikutelma oli hyvä tervehdys ennen astumista varsinaiseen näyttelysaliin.

Kirsi Neuvonen: Rusetilla, 2015, etsaus, akvatinta.

Hiusteema oli entuudestaan tuttu, mutta mukana oli aiempaa enemmän versioita. Ei liene yllätys miksi kaikista kahdeksasta hiusteoksesta valitsin juuri tämän, Rusetilla. Omiin hiuksiini huivista kiedottu rusetti on tullut varsin arkipäiväiseksi asusteeksi, joten tässä teoksessa oli jotain joka tuntui hyvin omalta. Sininen rusetti veti katsetta puoleensa ja tietyllä tavalla se vei huomion pois kaikesta muusta. Tämä sai miettimään sitä, miten pienellä elementillä voi huijata katsojan katsetta. Ohjata se tiettyyn suuntaan. Tytön käsivarret ovat kuitenkin painautuneet tiukasti vartaloa vasten. Asussa on ketjukuvioita ja kukkien terälehtiä, mikä saa mielen hieman ristiriitaiseksi. Kuin tytön vartalo olisi kiedottu kiinni ja kaikesta huolimatta hiukset ovat siistit ja rusetti kruunaa viimeistelyn.

Kirsi Neuvonen. Taustalla Käpypuku ja Pitsiunelma, 2013, etsaus, akvatinta, kopiosyövytys.

Kirsi Neuvonen: Krinoliinit, 2015, ommeltuja paperiprinttejä.

Suuri näyttelytila antoi mahdollisuuden installaatioihin, joista omaksi suosikikseni nousivat katosta roikkuvat mekkoteokset. Pienet mekot pyörivät ilmassa ja tanssittivat seinille ja lattioille heijastuneita varjoja. Neuvosen mekkoteoksista tulee aina mieleen, että olisi todella hauskaa nähdä hänen mekkonsa ihan oikeasti toteutettuina. Miltä Saarnilehto tai Aarimetsä näyttäisivät oikeina mekkoina? Entä Piparminttupuku?

Kirsi Neuvonen: Torppa, 2015, installaatio, puupiirrosprinttejä.

Isän puolelle siirryttäessä katse hakeutui ensimmäisenä suurikokoiseen Torppaan. Puupiirrosprinteillä vuorattu pelkistetty talo piti sisällään valaistun koevedoksen Koivu ja tähti teoksesta.  Harmaan seinämän keskelle valaistu teos oli ikään kuin ikkunamainen alttari. Tämä mielikuva vahvistuu, kun muistelee Topeliuksen samannimistä tarinaa lapsista, jotka löytävät pitkän matkanteon jälkeen kotiinsa koivujen ja tähtien luo. Satu kertoo paitsi koti-ikävästä myös luottamuksesta Jumalaan.

Teos kietoutuu samalla osaksi Neuvosen omaa tarinaa, sillä hän kertoi isänsä olleen kirkkomaalari. Tämä näyttäytyi minulle kunnianosoituksena, jonka Neuvonen on halunnut isälleen antaa. Installaation vastakkaisella seinällä on lopullinen vedos Koivusta ja tähdestä, missä värit ovat jo ihan toisenlaiset. 

Yksityiskohta teoksesta Torppa.

Kirsi Neuvonen: Koivu ja tähti, 2015, etsaus, akvatinta, kopiosyövytys.

Koivu ja tähti on osa Luontopolku -sarjaa, mikä kulkee nauhamaisena teossarjana pitkällä seinällä. Sarjassa on hyödynnetty kotimaisia taidehistorian klassikkoteoksia, minkä vuoksi sarja oli kuin käsikirjoitettu minulle. Koivun ja tähden tyttö on lainattu Hugo Simbergiltä, Huuto on Ellen Thesleffin inspiroima, Tuonelan poika on muokattu Magnus Enckelliltä ja Karhuntalja on myös viittaus Hugo Simbergiin.

Kirsi Neuvonen: Huuto, 2015, etsaus, akvatinta, kopiosyövytys.

Vaikka olen aina hehkuttanut sitä, kuinka pidän nykytaiteen viittauksista taidehistoriaan, näissä on se vaara, että varsinainen teos jää esikuvansa jalkoihin. Intoutuessani etsimään teosten esikuvia, saattaa lopulta unohtua se tosiasia, että teosten ei ole tarkoitus olla kopioita, vaan tulisi löytää niiden omat tarinat. Silti näin näkyvissä lainauksissa ei voi olla tekemättä jonkinlaista vertailua. Ellen Thesleffin nimeässä teoksessa Kaiku on jotain joka vastaa. Neuvosen teos on hyvin paljon esikuvansa kaltainen, mutta nimeämällä teoksensa Huudoksi, siitä jää puuttumaan vastavuoroisuus. Huuto ei automaattisesti tuota vastausta, mutta kaiku toistaa sanat. Se, kumpi vaihtoehto on mieleisempi, reippaasti kajautettu huuto ilman vastausta vai leikkisästi huhuiltu kaiku, joka toteuttaa ja varmistaa jo sanotut sanat, riippuu kenties tilanteesta. 

Kirsi Nevonen: Tuonelan poika, 2015, etsaus, akvatinta, kopiosyövytys.

Olenko ainoa, jolle tulee Tuonelan pojan hahmosta, rannasta, rantaan huuhtoutuvasta vedestä ja lehdestä mieleen taannoinen mediassa levinnyt kuva Syyrian kriisissä hukkuneesta pikkupojasta? Kuolema on toki läsnä jo alkuperäisessä Enckellin teoksessa, mutta jotenkin Neuvonen onnistui kommentoimaan tätä päivää. Vihreän lumpeenlehden toivoisi tuovan kokonaisuuteen väriä ja sitä kautta toivoa. Mikäli teosta tarkastellaan kasvisymboliikasta käsin, lumme kuvastaa esimerkiksi kauneutta ja luovuutta. Aasiassa lumme yhdistetään lootukseen ja uudestisyntymiseen, totuuteen ja puhtauteen. Lisäksi lumpeen kuuluisi kellua veden pinnalla eikä ilman juuria rantaan huuhtoutuneena. Ei siis kovin lohdullinen loppu.

Kirsi Neuvonen: Karhuntalja, 2015, etsaus, akvatinta, kopiosyövytys.

Karhuntaljassa on jotain satukirjamaista. Ihan kuin pakkastyttö olisi kulkemisellaan puhaltanut ympärillä olevat puut kuuraan. Edessä oleva kuusi näyttää hieman kuin nyökkäävän tai kumartavan tulijalle. Herttaisen kuvasta tekee mielestäni se, että pakkastyttö näyttää itsekin tarvitsevan karhuntaljaa lämmikkeeksi. Toisaalta talja voisi olla myös merkki voimasta, rohkeudesta  ja suojelusta.

Kirsi Neuvonen: Kukkataulu -diptyykki, 2006, etsaus, akvatinta, kopiosyövytys.

Kirsi Neuvonen: Työhistoria, 2006, leikatut ja sidotut vedokset vuosilta 1984-2006.

Kukkataulu ja etenkin Työhistoria olivat hieman erilaisia teoksia. Näihin sai koskea, kun Kukkataulun suljettujen luukkujen takaa löytyi erilaisia kasveja. Työhistoria teoksen kalenterimaisiin vihkoihin sidotut vanhat teokset paljastivat mm. Neuvosen taiteellisen polun, viivankäytön ja aiheiden sekä värien muodostumisen. Monta vuosikymmentä tiiviissä paketissa!

Kirsi Neuvonen: yksityiskohta teoksesta Kuukaudet - Kalenteri, 2005, etsaus, akvatinta, vahattu ja ommeltu puupiirrospaperi.

Kuukaudet teos oli myös upea ilmestys. En aio paljastaa kokonaisteosta, mutta voin kertoa, että suurikokoinen ja väreiltään hehkuva paperiseinämä täynnä keskiajan kirjallisuudesta lainattuja alkukirjaimia oli erilaista Neuvosta mihin olin tottunut. Valo oli kohdistettu teokseen juuri oikein, jolloin läpikuultava paperi väreineen pääsi oikeuksiinsa. Tuolla Keski-Suomen museon ylägalleriassa on myös se mahtava puoli, että lattiamateriaali heijastaa aina himmeästi seinillä olevia teoksia peilikuvan tavoin. Se tuo parhaimmassa tapauksessa joihinkin teoksiin lisäulottuvuuden. Näin käy esimerkiksi tämän Kuukaudet teoksen kohdalla, kun teos jatkuu katosta lattiaan. Muistutus siitä, että teoksen lisäksi kannattaa välillä muuttaa kuvakulmaa ja katsantotapaa.

Kirsi Neuvonen: Neilikkapuku, 2013, etsaus, akvatinta, kopiosyövytys; Kuukaudet - Kalenteri, 2005, etsaus, akvatinta, vahattu ja ommeltu puupiirrospaperi.

Katsantotavan muutoksesta esimerkkinä yllä näkyvä yhdistelmä Neilikkapuvusta ja Kuukaudet teoksesta. Lasin alla olevat teokset antavat aina mahdollisuuden muuttaa katsetta teoksen edessä siten, että katsoo lasin heijastuksesta ympärillä olevia teoksia. Joskus yhdistelmät voivat olla yllättäviä, joskus vain ajatusten nollaamista ennen eteenpäin siirtymistä. 

Kirsi Neuvonen todisti, että grafiikanvedoksillakin voidaan ottaa suuri tila haltuun. Mikäli teitä kiinnostaa nähdä 75:n teoksen kokonaisuus, Luontoäidin helmassa on esillä Keski-Suomen museossa  29. marraskuuta 2015 saakka. 

Keskisuomalaiset muistakaapa, että teillä on mahdollisuus ilmaiseen sisäänpääsyyn kaikkina päivinä tammikuuhun 2016 saakka, kun näytätte kassalla keskisuomalaista kirjastokorttia. Tämä mahdollisuus pitää sisällään Keski-Suomen museon lisäksi Alvar Aalto museon, Jyväskylän taidemuseon ja Suomen käsityön museon. Ei muuta kuin kirjastokorttia vilauttelemaan ja nauttimaan museotarjonnasta!

Graafikon puutarina

Kirsi Neuvonen piti Keski-Suomen museossa luennon, jossa hän pohti taiteilijan ammattia ja omaa polkuaan. Neuvonen on opiskellut taidegraafikon uransa lisäksi johtamista ja yrittäjyyttä Tiimiakatemiassa vuosina 2006-2011. Hän halusi taiteilijuuden rinnalle toisenlaista näkökulmaa, sillä "kun ihminen on ammatissa pitkään, näkökulma muuttuu ammatin vaatimuksia vastaavaksi". Neuvonen valitsi taiteellisen urapolkunsa 16-vuotiaana, mutta myönsi, ettei tiennyt etukäteen millaisen paketin tuli ostaneeksi. Vanhemmiten uusi koulutus ja uudet näkökulmat ovat tulleet tarpeeseen.

Kaikki tietävät ettei taiteilijan ammatti ole helppo. Mitään ei ole olemassa ennen kuin taiteilija luo jotain näkyvää. Tämän jälkeen kaikki näkyvä mitä hän on luonut on julkista, kaikkien arvosteltavana. Taiteilijan vahvuutena on sisäinen motivaatio, mutta luova työ edellyttää yksilön vahvuuksien lisäksi myös kulttuurialan hallintaa ja kentän hyväksyntää. Taiteilijoiden on perusteltava itsensä esimerkiksi apurahahakemuksiin: mitä teet, millä välineillä, missä kontekstissa ja miten. Luovaa työtä rytmittää myös näyttelyaikataulut, sillä museot ja galleriat suunnittelevat näyttelynsä pitkälle etukäteen. Kuinka kertoa näyttelyn sisällöstä ja teoksista, jos teoksia ei ole vielä tehnyt ja näyttelyaika alkaa vasta kahden vuoden päästä?

Kun puhutaan ammattitaiteilijoista, haluaisin kiinnittää huomion sanaan AMMATTI. Sana pitää sisällään tiedon siitä, että henkilö on kouluttautunut tehtäväänsä tai on ainakin ammattiliiton jäsen. Taiteilijuuskin on tavoitteellista toimintaa, joka liittyy tyypillisesti toimeentulon hankkimiseen. Tästä kaikesta huolimatta taiteilija on ainut ammatti, joka ei saa tuloja teosten esittelystä. Tämä johtuu esimerkiksi siitä, että taiteilijat tekevät töitä, joita kukaan ei tiedä haluavansa/tarvitsevansa. 

Kirsi Neuvonen nosti kissan pöydälle ja sanoi näyttelytilojen vuokrahintojen liikkuvan 400-3500 euron vaiheilla. Kolmelta viikolta. Tämän vuokran taiteilija maksaa itse. Lisäksi galleriat perivät myydyistä töistä provision välitysTYÖSTÄÄN. Siinä voi jokainen alkaa miettiä, millaista esimerkiksi aloittelevilla taiteilijoilla on, kun pitäisi hankkia tunnettuutta kulttuurikentällä, etsiä rahoja näyttelyiden järjestämiseen ja yrittää tehdä siinä sivussa sitä luovaakin työtä.

Omiin opintoihinsa liittyen Neuvonen on luonut itselleen puutarinan. Tämä taiteilijan tarina on sekoitus hallitsematonta tulevaisuutta ja taiteilijuuden traditiota. Vertauskuvana Neuvonen käyttää juurista lehdenpäihin kasvavaa puuta:

• Juuret = luovuus
• Humus = teosmyynti
• Runko = toimintamalli
• Oksat = jälleenmyynti ja esiintymispaikat
• Lehdet = asiakkaat
• Ravinne = osaaminen ja sen kehitys
• Lannoite = apurahat

Ulkoisena jännitteenä toimivat markkinat ja sisäisenä oma kutsumus. Kun taiteilija hallitsee puun toiminnan juurista lehtiin ja kasvun lannoittamiseen, mahdollistuu taiteellinen toiminta, josta minäkin pääsen nauttimaan. Museo- ja galleriakävijät harvoin pysähtyvät miettimään sitä mitä kaikkea taiteilijalta vaaditaan ennen kuin teokset pääsevät meidät arvioitavaksemme. Neuvosen luento oli hyvä muistutus siitä, että taiteilijoita tulisi kohdella siten kuin muitakin ammattilaisia. 

Kentällä

Työrintamalla ollaan siirrytty taustatutkimuksen jälkeen kenttähommiin. Tämä tarkoittaa sitä, että yliopiston sijaan olen työskennellyt toista viikkoa Petäjäveden kirkon sakastissa. Projektiluontoisen hankkeen tarkoitus on inventoida kirkon esineistö, jonka myötä seurakunnalle luodaan tietokanta sen omistamista ja sen tiloissa käytettävistä arvoesineistä. Digitaalisessa muodossa oleva aineisto mahdollistaa esineistön paremman saavutettavuuden ja monipuolisen hyödyntämisen. Tiivistettynä syötän siis tietokantaan mm. esineiden ja tekstiilien historiatietoa, mitat ja sisältökuvailun. Tämän lisäksi valokuvaan kaikki esineet ja niiden yksityiskohdat (leimat, vauriot, koristeet). 

Petäjäveden kirkko valmistui vuonna 1879 ja sen suunnitteli arkkitehti August Boman. Vuonna 1937 arkkitehti Kauno S. Kallio suunnitteli kirkon korjauksen, jonka yhteydessä taiteilija Antti Salmenlinna koristeli pelkistettyä kirkkosalia maalauksilla. Hän maalasi katon ristikeskuksen enkelikuvan sekä saarnatuolin. Tämän lisäksi ikkunoiden lasimaalaukset ovat Salmenlinnan käsialaa. Seurakunta hankki 200-vuotisjuhlien kunniaksi Frans Hautalan maalaaman alttaritaulun vuonna 1928. 

Töitä on saanut tehdä paitsi kauniissa kirkossa myös kauniissa säässä. Kirkko on upealla paikalla järven rannalla. Ei uskoisi näitä kuvia katsellessa, että ollaan jo marraskuussa!

Innostus ei ota laantuakseen, ihana projekti!