sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Muualta poimittua

Nanna kirjoitti hurmioitumisen tunteesta Mielen maisemia blogissaan. Olen puhunut täällä blogini nimen syntyhistoriasta Anna Kortelaisen Hurmio-kirjan innoittamana, mutta Nanna onnistui tiivistämään tekstissään hurmioitumisen tunteen loistavasti:

"Hurmioitumisessa (tai haltioitumisessa, josta joskus saatan puhua) on palasia ainakin ylitsevuotavasta ilosta, ihmetyksensekaisesta kunnioituksesta sekä katoavaisuuden, hetkellisyyden haikeudesta. Joinakin hetkinä se tuntuu hieman kuin pakahduttavalta rakkaudelta ilman rajattua kohdetta. Sillä vaikka hurmioitumisen yleensä laukaisee jokin ärsyke tai pikemminkin ärsykekokonaisuus ympäristössä, se ei varsinaisesti kohdistu mihinkään: se on kokonaisvaltainen, suorastaan maailmoja syleilevä tunne. Hurmioitumisen vallassa tuntuu siltä, kuin tavoittaisi maailmasta tunnetasolla jotain aivan erityistä, mihin ei normaalitilassa pääse käsiksi. Kyse ei ole mistään erityisen mystisestä vaan pikemminkin selkeydestä, yhdistelmästä sattumanvaraisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden kauneutta."
 Hurmioitumisen tunteita jakavat myös uusimmat blogilöytöni:

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Savolainen maisema

Työpaikan kahvipöydässä käytiin jokin aika sitten ihastelevaa keskustelua maisemista ulkomailla. Kuinka vuoristot ovat upeita, merenranta kaunis tai se ja se maisema henkeäsalpaava. Kuuntelin keskustelua sivummalta, joten en kommentoinut, mutta jäin miettimään asiaa. Kyllä minustakin ulkomailla on kauniita maisemia, Giverny Ranskassa tai Gianicolo-kukkulan maisemat Roomassa olivat sananmukaisesti henkeäsalpaavia. Kuin haavekuvia. 
Silti tunnen olevani noista maisemista loppujen lopuksi irrallinen. Voisin katsella niitä ja maisemista otettuja valokuvia loputtomiin, ja vain ihastella, mutta yksikään noista ulkomaan maisemista ei kuitenkaan ole minun maisemani.
Satuimme ajelemaan erään näkötornin ohi ja pysähdyimme tien viereen. Kiipesimme torniin ja katselimme. Huomasin ajattelevani, että onpa helkkarin kaunista! Ja että tämä on minun maisemani. Puiset mäet ja laet, peltoja tilkuttavat metsät, tunnistettavat kasvit, kotoisat rakennukset ja järvet. Pystyn sanomaan tästä maisemasta jotain ilman että vain ihastelen. Samastun maisemaan ja tunnen sen omakseni.
Savolainen maisema. Yksi osa sitä.

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Lahjoja

Valmistumisjuhlat olivat ja menivät huhtikuun puolivälissä, mutta niin sitä vain lahjoja on tipahdellut vielä sen jälkeenkin. Kielsimme ostamasta meille mitään, kun kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta on kotona jo yllin kyllin. Kyllä nämä silti ovat lämmittäneet mieltä:
Valkoiset marmorinorsut Intiasta. Näissä on käytetty samaa upotuskivikoristelua kuin Taj Mahalissa.
Maisterille ametistisormus, korvakorut ja kaulakoru, Modo Mio nostalgia-korusetti ja puinen korurasia. Kaikki olleet jo ahkerassa käytössä.
Villeroy&Bochin hiekkapuhalletut Old Luxembourg-kuohuviinilasit. Näillä kippisteltiin Valamon Hipun kera viime viikonloppuna kulttuurille!
Kummitätini jakaa intohimon vanhoihin esineisiin. Hänellä ei ollut kuulema enää käyttöä näille aterimille. Minä otin kiitollisena vastaan 6 x haarukka/veitsisetin.
Robert Wallace Co:n Floral-koristeiset aterimet vuodelta 1902. Jokaiseen on kaiverrettu P-kirjain.
Otin ihan rohkeasti aterimet puhdistuksen/kiillotuksen jälkeen heti käyttöön. Mitä sitä toimivia ja kauniita aterimia laatikon pohjalle säilömään, vaikka olisivatkin vähän krumeluureja.
Antamisen ilo on paras ilo, mutta kyllä tämä lahjojen saaminenkin tuntuu välillä oikein hyvältä. ;)

PS. Taiteentuntijan puolella:

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Karjalainen rukoushuone

Pohjois-Savossa, Pielaveden Taipaleen kylässä peltomaiseman keskellä, kohoaa kauniisti harmaantuva rakennus. Arkkipiispa Leo rakennutti tsasounan eli karjalaisen rukoushuoneen vuonna 2008 kiitollisuudesta vanhempiaan ja kunnioituksesta karjalaisia siirtolaisia kohtaan. Vierailupäivä osui sattumalta tsasounan 8-vuotispäivälle. Hirsinen rakennus kunnioittaa olemassaolollaan myös perinteistä käsityötaitoa.
Kupolin haapapaanut olivat rakennettaessa uudet, mutta muuten katto on Tyrvään Pyhän Olavin kirkon ylijäämää. Eräänlaista ekumeniaa tämäkin.
Kesäkuun helteet olivat juuri vaihtuneet viimaiseen säähän, mutta tunnelma oli lämmin. Vierailin tsasounalla ensimmäisen kerran vuonna 2009, ja sen jälkeen aika on patinoinut vaaleita hirsiä hiljalleen. Siinä missä ortodoksiset kirkot ovat usein täynnä sakraaliesineiden ja kirkkotekstiilien kimallusta, rukoushuoneissa tunnelma on toinen.  

Tsasounat ovat nimensä mukaisesti pienehköjä rukoushuoneita hetkipalveluksia varten. Alun perin rukoushuoneissa ei ollut tarkoitus järjestää liturgioita, mutta näin kuitenkin tapahtuu, mikäli tsasouna on esimerkiksi syrjäkylän ainoa kirkollinen rakennus. 
Samoin kuin kirkot, myös tsasounat pyhitetään pyhien henkilöiden muistolle. Taipaleen tsasouna on pyhitetty pyhälle pappismarttyyri Blasios Sebastialaiselle, pyhille marttyyreille Florokselle ja Laurokselle sekä kaikille Karjalan pyhille.
Tsasounan ulkokuori näyttää jo ikääntyneen, mutta sisällä tuntee edelleen tuoreen puun tuoksun. Katseen vangitsevat heti ovella Harri Stefaniuksen maalaamat ikonit. Ikonien tausta hehkuu punaisena ja pyhien nimet ja tekstit on kirjoitettu karjalaksi, kenties ainoana maailmassa.   
Arkkipiispa Leo on yksi näkyvimmistä karjalan kielen ja kulttuurin puolestapuhujista. Hän toimii myös Karjalan Kielen Seuran puheenjohtajana. Nykyään tavallisessa arkielämässä harva kuulee karjalan kieltä, vaikka kielen säilyttämiseksi on tehty paljon. Kieli on kuitenkin edelleen uhanalainen. Tämän vuoksi oli mukava kuulla Leon lausumana ikonien tekstejä, kuinka sanat heräsivät eloon. Paljon tuttua, mutta myös vierasta. Välillä oli helpompi tunnistaa ikonin pyhä attribuuteista kuin teksteistä.
Ajatus omasta tsasounasta syntyi Leolle hänen ollessaan vasta 6-vuotias. Sota oli ohi, jälleenrakennuskausi käynnissä ja kirkkoja harvakseltaan. Hänen Salmista kotoisin olleet vanhempansa kokivat oman kirkon ja kotipitäjän tsasounan kaipuuta. Leo on sanonut, ettei tsasouna ole vain häntä ja hänen haaveitaan varten, vaan se edustaa kaikkea sitä mitä maaseudulla on vuosikymmenten aikana tapahtunut. Tsasouna symboloi muun muassa pysähtymistä, uutta alkua ja elämänmuutosta.
Romanian lehtikuusesta tehdyn lattian ruuvien kolot on täytetty pienillä puunapeilla.
Hymyilevää tsasounan rakennuttajaa oli lempeä katsella. Tämä ei ole pelkästään kunnianosoitus karjalaiselle kulttuurille vaan esimerkki myös siitä, kuinka haaveita kannattaa tavoitella läpi elämän. Olivatpa ne sitten pieniä tai suuria. Haaveillessani itse taidehistoriasta, luulin tieni katkeavan koepelkoon. En luottanut täysillä siihen, että yliopiston ovet aukeaisivat, vaikka yritystä riitti. Tärkeintä on kuitenkin yrittää tavoitella unelmiaan, vaikka usko välillä horjuisi. Pienin askelin on joka tapauksessa lähempänä haaveita kuin olemalla tekemättä mitään. Pienin askelin näkee myös edistystä, jonka myötä rohkaistuu uskomaan päämäärän toteutumiseen uudelleen. 
Päällimmäisenä vierailusta jäi mieleen luonto ja rauha. Ikoneja oli ilmestynyt seinille enemmän sitten vuoden 2009, ja monessa on kuvattu kasveja tai eläimiä. Hirsisalvosten päätyihin oli kiinnitetty kuin pieniä kasvioita. Niihin on kuvattu kukkia ja kasveja tsasounaa ympäröivästä luonnosta. Harri Stefanius maalaa ikoneja tsasounaan edelleen, joten seinäpinnat värittyvät pyhillä kuvilla pikku hiljaa.
Tsasouna sijaitsee osoitteessa Pielavesi, Säviäntaipale, Karttulantie 645. 
Yhteystiedot löytyvät ovenpielestä mikäli tsasounaan haluaa kurkistaa sisälle.

Tsasounan valmistumista seuraavan dokumentin on ohjannut 
Satu Väätäinen ja se on katsottavissa Yle Areenasta.