Vanhasta uutta

Lähtötilanne, ja hiomisen jälkeen.

Nämä minun projektit tuppaavat olemaan useamman vuoden rupeamia... Viimeksi työtunteja meni melkoisesti (gradun sivussa!) tähän virkattuun peitteeseen. Tällä kertaa työn alla olivat vanhat Askon tuolit. Aloitin tuolien hiomisen innokkaana toukokuussa 2016, ja valmista tuli nyt elokuussa 2017. Hiominen alkoi puuduttaa, joten edelliskesän projekti jäi sen vuoksi kesken.

Helpompaa olisi tietysti ollut, että vetäisee valkoisen maalin pintaan vain uuden maalin. Se oli kuitenkin paikoin niin huonokuntoinen, että uusikin maalipinta olisi pian alkanut lohkeilla. Hiomishommiin siis. Aloitin toiveikkaana ilman apuvälineitä käsipelillä, kunnes hankin hiomahiiren, jolla homma kävi paljon sutjakkaammin.

Tämä perhonen istui tuolilla kaikessa rauhassa, vaikka tärisytin tuolia hiomakoneella.

En vielä hiomisvaiheessa ollut ihan varma minkä väriseksi tuolit haluaisin. Ajattelin, että kenties tuollainen alkuperäinen tummaksi käsitelty puu olisi kiva, mutta lopulta se alkoi vaikuttaa tunkkaiselta. Kävelin rautakauppaan ja hain mukaani erilaisia värilastuja, jotka vaihtelivat vaaleiden sinisten ja vihreiden kesken.

Lopulta päädyin vaaleaan, hieman murrettuun sinivihreään. Maali näyttää kuvissa valkoiselta, mutta on Tikkurilan Gorgonzola. (Moderni puutalo-blogissa samalla sävyllä on maalattu seinä.) Tästä tuli pienesti lämpöä kylmän valkoisen sijaan. Maalia joutuikin sitten sutimaan kolme kerrosta, jotta lopputulos oli tarpeeksi peittävä. Halusin tuoleista mattapintaiset, jotta vaikutelma ei olisi "muovinen". Värisävy sopii mielestäni kivasti yhteen myös Häkli-neidin kanssa. :)

Ihan oma projektinsa oli löytää tuoleille uusi verhoilukangas. Nelliina kirjoitti taannoin blogissaan hyvät vinkit Laitalan tuolinsa uudelleenverhoilusta, joten naps sinne, mikäli aihe kiinnostaa. Vanhoja päällisiä purkaessa kävi ilmi, että ennen projektin aloitusta tuoleissa oli ollut kolme eri kangasta. Ensimmäinen oli oletettavasti Askon alkuperäinen ruskeakukallinen kangas, joka oli jossain vaiheessa peitetty punaisella vahakankaalla(!). Tästä vahakankaasta ei ollut enää jäljellä kuin joitain jäämiä istuinosan kulmissa. Punainen vahakangas vaihtui vaaleakukalliseen ornamenttikankaaseen.

Minä halusin tuoleista retrohenkiset, muttei liian mummolamaiset. Ihastuin Marimekon Siirtolapuutarha-kuosiin, kun näin tuttavan verhoilleen sillä oman tuolinsa, mutta halusin kuitenkin löytää jonkin "oman kankaan". Se löytyikin yllättäen Pentikistä. En muistanut, että heilläkin on kankaita ja ihastuin kesän sinisävyiseen Apila-kankaaseen. Tai alun perin ihastuin nimenomaan violettisävyiseen versioon, kunnes ystäväni sai pääni käännettyä, että vihertävään taittavan maalin kanssa sinivihreä on parempi vaihtoehto. Ja oli oikeassa. Onni oli myötä, sillä satuin ostamaan kankaan vielä -50%:n alennuksella! 

Ja lopputulos näyttääkin sitten tältä:

Pitkäänhän tuossa meni ennen kuin saatiin tuolit taas käyttökuntoon (kummipojan sanoin: "tuolit oli rikki" = istuinosat irrallaan), mutta olen äärimmäisen tyytyväinen lopputulokseen. Oman projektini lomassa luin Helmihytti-blogin projektia omista wieniläistuoleistaan, jonka jälkeen en valita enää yhdestäkään omasta projektista! Tyttöhän käytännössä rakensi tuolit uudelleen!

Miltäs näyttää? Retro, muttei liian mummola?

Sodan värit

Kuva: Kirjailija/luutnantti Olavi Paavolainen Aunuksessa elokuussa 1942 oopperalaulaja Kim Borgin kuvaamana. SA-kuva.

Kesälomareissulla tuli vierailtua myös Lappeenrannan museoissa. Etelä-Karjalan museossa esillä oleva Sodan värit -näyttely yllätti ja hätkähdytti. Näyttely on osa Suomi100-juhlavuotta ja esittelee värivalokuvia talvi- ja jatkosodasta. Valokuvat ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, yksityiskokoelmien, Punaisen ristin ja Sotamuseon Puolustusvoimien SA-kuva-arkistoista. Sodan värit -näyttely pohjautuu Mikko Pekarin ja Kalevi Keskisen vuonna 2010 ilmestyneeseen samannimiseen kirjaan. 

Kuva: Onni Tossavainen / yksityiskokoelma. Venäläisten läpimurto Karjalan kannaksella. 17.6.1944 radiosta kuunnellaan uutisia suurhyökkäyksen etenemisestä. Tauno Borgman (vas.), alikersantti  Kalervo Kelo, kaksi tuntematonta, korpraali Erkki Tenovirta ja lääkärialikersantti Aarne Laiitinen.  

Kyseessä on siis aidoista sota-ajan värivalokuvista tehtyjä suurennoksia. Kuvat esittelevät sotavuosien elämän monia puolia. Talvisodan värivalokuvat löytyivät vasta vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen ja niiden kuvaajaksi osoittautui ruotsalainen Punaisen ristin sotalääkäri Carl-Erik Groth. Värivalokuvat unohtuivat vuosikymmeniksi käytännön syystä: sanomalehdissä ja muussa tiedotuksessa painettiin tuolloin vain mustavalkoisia kuvia. 

Kuvat: Ylh. Erik Blomberg: Karjalainen tsasouna, ortodoksinen kyläkappeli. SA-kuva. Alh. Carl Rosenqvist: Henkilöauto Pidman proomusillalla itäisellä Syvärillä 2.9.1942. Pioneeripataljoona 13:n miehet olivat rakentaneet 225 m pitkän sillan, joka purettiin seuraavana vuonna kenttäsillan tieltä. SA-kuva.

Suomen historia vaikuttaa kuvien kautta lähes kokonaan mustavalkoiselta 1960-luvulle ja väritelevision tuloon saakka. Värillistä kinofilmiä kokeiltiin satunnaisesti jo 1930-luvulla, jonka amerikkalaiset ja saksalaiset olivat kehittäneet elokuvateollisuuden käyttöön. Jatkosodan aikana 1941-1944 suomalaiset saivat sattumalta saksalaisilta sotilailta käsiinsä värillistä kinofilmiä, joita parikymmentä sotakuvaajaa kokeili kamerassaan ensimmäistä kertaa. Kuvia otettiin sodan aikana noin sadan rullan verran (noin 3000 ruutua).

Kuva: Carl-Erik Groth. Vaikeimmin haavoittuneet siirrettiin Karjalan eturintaman kenttäsairaaloista Punaisen ristin sotasairaalaan Savonlinnan lyseolle.

Puolustusministeriössä työskennellyt Kalevi Keskinen löysi kuvien väridiat Puolustusvoimien kuva-arkiston kellarista 1960-luvulla. Värikuvia käytettiin silloin tällöin joissain kirjoissa, mutta vuonna 1992 julkaistu Hans Wagnerin värikuvateos Kesä 1939 antoi kimmokkeen Kalevi Keskisen ja Mikko Pekarin Sodan värit -teokselle.

Kuvat: Hans Lindh: Aunuksen kylät palavat. Karjalan armeija hyökkää kohti Petroskoita kesällä 1941. SA-kuva.

Tuntuu tyhmältä sanoa, mutta värivalokuvien näkeminen sodasta teki minulle historiasta enemmän totta. Onhan sitä tuhoa ja kuolemaa nähnyt Suomen historiasta vaikka kuinka paljon, mutta tässä näyttelyssä värilliset otokset todella pysäyttivät. Vaikka näyttelyssä ei varsinaisesti ole suoria kuvia sotatapahtumista, vaan ne on otettu rintamalla taistelujen välillä ja joukkojen siirtymisissä, tunnelma oli välittömästi samaistuttavampi. Kun on syntynyt värivalokuvien aikaan, osaa sijoittaa itsensä kuvien tilanteisiin ihan toisella tavalla kuin mustavalkoisiin kuviin. Esimerkiksi palavat talot Aunuksessa pysäyttivät, kun hirsiä nuolevat liekit hehkuivat punaisina. 

Kuvat: Antti Hämäläinen. Ylh. Venäläisiä sotavankeja, pohjoinen rintama 1942. Alh. Venäläinen sotavanki saa hoitoa ja "vaneria" (näkkileipää) Kiestingin rintamalla. SKS/KRA.

Kuva: Carl Rosenqvist: Taivas Laatokan yllä ja ilmavalvontalotta Ellen Kiuru. SA-kuva.

Koskettavimpia olivat kuvat hymyistä ja onnen hetkistä. Tavallisia miehiä ja naisia, tyttöjä ja poikia, joille annettiin tehtäväksi jakaa vastuu selviytymisestä. Jokainen teki sen minkä pystyi. Toiset selvisivät sodan läpi, toisilla matka jäi kesken. Liian usein unohtuu, että sellaista elämä on edelleen - jossain päin maailmaa.

Kuva: Antti Hämäläinen: "Kesken sotaa ehdittiin viettää häitäkin aivan rintaman välittömässä läheisyydessä. Sallan esikunnassa Moutikaisen lammen itäpuolisella harjanteella tykkien kumean jylinän säestämänä vihittiin 3.8.1941 vänrikki, rakennusmestari Pentti Antero Hakulinen Pyhäjärveltä ja konttoristi Sylvi Tyyne Kyllikki Silfver Kymistä. Vihkimässä sotilaspastori Olavi Halme." (teksti Antti Hämäläinen) SKS/KRA

Siinto Kuivalaisen kenttäpostikortteja sodan ajalta kihlatulleen, myöhemmin vaimolleen, Irjalle. Posti kulki leimalla: Kenttäpostia. Monet kentältä lähetetyt kortit ja kirjeet alkoivat sanoin: "Terveiset täältä jostakin". Siinto ja Irja Kuivalaisen perikunta.

Siinto ja Irja Kuivalasen perikunta.

Toivo Pessin vaimolleen Kaiholle kirjoittamia kirjeitä. Etelä-Karjalan museo.

Etelä-Karjalan museo oli tuonut näyttelyyn pieniä otoksia henkilökohtaisista elämistä. Sota-aikana kirjeiden ja korttien merkitys yli suuri. Niillä pidettiin yhteyttä rakkaisiin ja toivottiin, että yhteys säilyisi vaikeiden aikojen läpi. Toisilla se onnistui, mutta toisilla yhteys katkesi miesten kaatuessa rintamalla. Siinto ja Irja Kuivalaisen viestit toisilleen kuvaavat onnea ja helpotusta, sillä molemmat selvisivät. He saivat yhteisen elämän. Kaiho Pessin tarina sai surullisemman käänteen. 

"Kaiho Sanelma Korte syntyi 22.12.1920 Kaukolassa. Hän avioitui samana vuonna samalla paikkakunnalla 4.6.1914 syntyneen Toivo Johannes Pessin kanssa. Toivo Pessi lähetti rintamalta kymmeniä kirjeitä puolisolleen loppusyksystä 1939 aina tammikuuhun 1944 asti. Viimeisen kirjeen Toivo oli kirjoittanut Kaiholleen 19.1.1944 Lempaalassa - samana päivänä Toivo Pessi kuoli rintamalla.

Kaiho Pessi ei koskaan avioitunut uudelleen. Hän muutti 1952 Kanadaan, eläen elämäänsä siellä. Kaiho Pessi menehtyi Montrealissa 4.9.2001, 91-vuotiaana. Kaiho oli säilyttänyt koko elämänsä ajan puolisonsa kuvaa ja Toivolta saamiaan kirjeitä. Muistokehyksessä olevan Toivon kuvan taakse Kaiho on kirjoittanut:

'Rakkaudella ja kaipauksella tulen Sinua aina muistamaan läpi lopun elämääni tapahtukoon elämässäni mitä tahansa. Kiitos Rakas mieheni lyhyistä onnen hetkistä ja täyttymättömistä unelmistamme. Ikuisesti aina Kaihosi '." (Lähde: Etelä-Karjalan museo)  

Toivo ja Kaiho Pessi.

Sotilaat hyödynsivät taisteluista vapautunutta aikaa muun muassa erilaisten käsitöiden tekemiseen. Puhdetöinä valmistettiin esimerkiksi lampunjalkoja, valokuvakehyksiä, rasioita, sormuksia, erilaisia koristeita ja tarvikkeita. 

Kirpputoreilla näkee usein myynnissä puhdetöinä tehtyjä käsitöitä. Osa on äärettömän taidokkaita, ja nyt noita historiamme kipeinä hetkinä tehtyjä muistoja myydään pilkkahinnalla, arvottomina. 

Kuvat: Antti Hämäläinen: ylh. Lotta Tellervo Hämäläinen komennuksella Inkerissä 1943. SKS/KRA. alh.Jäähyväiset kotoiselle viljapellolle Spankovassa. Inkeriläissyntyinen Antti Hämäläinen valokuvasi kansansa joukkosiirron Suomeen pois Saksan sotaretken tieltä kesällä 1943. SKS/KRA.

Sodan värit -näyttely ei ole suuren suuri, mutta sitäkin vaikuttavampi. Valokuvat on valittu huolella, jotta jokaisen kuvan edessä todella pysähtyy katsomaan sen sisältöä. Minä olisin voinut kokea tuon saman, jos olisin syntynyt isovanhempieni vuosikymmenellä. Se historia ei ole kaukana, eikä sitä pitäisi koskaan unohtaa.

Kiitos Etelä-Karjalan museo koskettavasta näyttelystä!

Sodan värit - värivalokuvia talvi- ja jatkosodasta on esillä 

Lappeenrannassa 5.11.2017 saakka. 

Petkeljärven kansallispuisto

Kuva: Luontoon.fi

Ilomantsin viimeisenä retkikohteena suuntasimme Petkeljärven kansallispuistoon. Näin syvällä itärajaa en ollutkaan aiemmin ollut. Kansallispuisto perustettiin 1956 ja Petkeljärvi kuuluu harjumuodostumaan, joka ulottuu Koitereelta Venäjän puolelle. Petkeljärvi kuuluu Patvinsuon ohella UNESCO:n vuonna 1992 perustamaan Pohjois-Karjalan biosfäärialueeseen. Biosfäärialue ei ole perinteinen suojelualue, vaan ihmisen toiminnalla on siellä tärkeä merkitys. Tutkimusten avulla pyritään selvittämään, miten suojelunäkökulmat ja alueiden kehittäminen voitaisiin kytkeä toisiinsa. 

Petkeljärvellä sijaitsee myös Pohjois-Karjalan vanhin retkeilyreitti, 32 kilometriä kattava Taitajan taival. Reitti on varmasti komea, sillä se kulkee Petkeljärven-Putkelanharjun selänteiden laella lähes koko matkan. Reitti päättyy Mekrijärven kylään (jossa muuten Sissolakin sijaitsee).

Kuivuva suppa. Kuopan pohjalla on vielä pieni alue vesikasveja.

Nykyisen Suomen ensimmäiset kuivat maat paljastuivat juuri täällä, kun mannerjää suli noin 9000 vuotta sitten. Petkeljärven nauhamainen harjujakso sai muotonsa, kun sulamisvedet kasasivat vierinkivisoraa ja hiekkaa. Harjujaksoon liittyvät useat kirkasvetiset harjulammet ja suppakuopat, jotka syntyivät kasautuvan aineksen sekaan jääneiden jäälohkareiden sulaessa.

Mihinkään 32 kilometrin vaellukseen ei yhden päivän aikana ollut aikaa, joten valitsimme 6,5 kilometrin mittaisen Kuikan kierroksen. Vaihtoehtona olisi ollut myös 3,5 kilometrin pituinen Harjupolku. Tällaiset kympin tuntumassa olevat luontokierrokset ovat mukavan leppoisia (maastosta riippuen).

Petkeljärven luonto on todella kaunista! Harju- ja järvimaisemissa kulkeminen on paikoin hidasta, kun tekisi mieli jäädä tuijottelemaan jokaista kuoppaa, mätästä, järvenrantaa ja harjua. Reitille on tasaisin väliajoin ripoteltu opastauluja, joista voi oppia jotain uutta paikallisesta luonnosta. Minulle uusi tieto olivat palokorot. Kuivat harjut palavat herkästi ja metsäpalot tuhosivat luontoa. Vanhojen kilpikaarnamäntyjen tiedetään selvinneet paloista, sillä niissä on edelleen merkkejä tulesta eli palokoroista.

Kilpikaarnamännyn palokoro.

Naavaa roikkui puiden oksilla runsaasti ja paksuina ryppäinä.

Maassa makasi koivun tuohta kuin käärmeen luomaa nahkaa.

Petkeljärven kansallispuiston juuret ulottuvat 1800-luvulle. Alue jäi isossajaossa kruunun liikamaaksi, jota lähikylien asukkaat saivat rajoitetusti kasketa ja käyttää luonnonniittyjä. Metsät kiinnostivat lähitiloja ja Möhkön ruukkia, joten vuonna 1864 suoritettiin maanmittaus. Petkeljärvestä teetettiin kartta, johon merkittiin suot, metsät, kaskimaat ja luonnonniityt. Liikamaa pysyi kuitenkin kruunun omistuksessa ja se julistettiin 1872 kruununpuistoksi. 

Talvisodan aikana alue oli osa Ilomantsin pääpuolustuslinjaa. Taistelujen painopiste sijaitsi pohjoisempana Oinassalmella. Petkeljärveltä partioitiin venäläisten selustaan ja varmistettiin Oinassalmen sivusta. Petkeljärvellä jouduttiin taisteluun vain kerran, muta pieni vihollisosasto saatiin lyötyä takaisin. 

Alun pienestä tihkusateesta huolimatta reissu oli upea! Kosteimmissa paikoissa, metsän matalimmissa kohdissa, meinasivat hyttyset vaivata, mutta avarammilla alueilla niitä ei huomannut. Suoalueiden pitkospuut olivat jälleen (yllätys yllätys) ne omat lempiosioni. Suopursutkin olivat vielä kukassa.

 

 

 Oletko käynyt Petkeljärven kansallispuistossa? 

Ainakin Katveita-blogin Katjalle se on tuttu, sillä hän kuvitti blogitekstinsä reitin kuvilla.

Taiteentuntija

Kesä on kääntynyt syksyyn, mutta kesäisiä tunnelmia on silti vielä jaettavana. Muistuttelen tässä välissä Savon Sanomille kirjoittamastani Taiteentuntija-blogista. Sinne menevät Pohjois-Savon alueelle sijoittuvat kulttuuritapahtumat, joita en nosta tänne Hurmioituneen puolelle. Mikäli et ole vielä käynyt tutustumassa, niin käyppä lukaisemassa tämän kesän osalta esimerkiksi nämä:

• Leonardo da Vilhu: Kuopion taidemuseossa järjestetty opastuskierros taiteilija ja taiteenkerääjä Leonardo da Vilhun (Risto Vilhusen) johdolla.
• Loitsuja, tarinoita ja taikoja: Ars Liberan kesänäyttely Alahovin viinitilalla.
• Graffitisatama 2017: Graffitimaalauskilpailu Kuopion satamassa.
• Kivinen tie, avara taivas: yläsavolaisten taiteilijoiden näyttely Iisalmen vanhassa Kivikoulussa (upea miljöö!)
• Juhani Ahon museo: kirjailijan lapsuuskoti ja museo
• Juuret(on): Ars Liberan vuosinäyttely Suonenjoella, kuuluu osaksi virallista Suomi 100 -ohjelmaa

Paljon olisi jonossa kerrottavaa ja kirjoitettavaa molempien blogien puolelle.

Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.