Luostarinmäki

Taannoisella Turun reissulla oli viimeisiä hetkiä poiketa tutustumaan Luostarinmäen käsityöläismuseoon ennen kuin talvikausi sulkisi sen ovet. Tämä 1700-1800-lukujen asumiskulttuurista kertova puutaloalue oli vierailulistalla jo edellisellä Turun visiitillä, mutta kaikkea ei ehdi kerralla. Onni onnettomuudessa, että alue selvisi yhtenäisenä puutaloalueena vuoden 1827 Turun palosta. Pitkään vähävaraisten omavaraisena asuinalueena tunnettu Luostarinmäki muuttui tulipaloista ja purku-uhasta selvittyään arvokkaaksi kulttuurikortteliksi, joka avasi ovensa kesäkuussa 1940.

Alueen koko yllätti suuruudellaan ja positiivista oli sekin, että useimpiin rakennuksiin ja asuntoihin pääsi kurkistamaan sisälle. Pieniä jännitysmomentteja aiheutti se, ettei koskaan tiennyt onko hämärässä huoneessa joku (opas) vai ei. Kajauttaako joku tervehdyksen siten, että säikähtää (kuten kirjapainotalossa :D ) vai tutkitaanko tiloja omin päin.

Vaikka suurin osa tiloista oli hiljaisia, ne tuntuivat kuitenkin eläviltä. Oli kukkia ikkunalaudoilla ja perennoja pihamailla sekä esillä erilaisia käsitöitä, valmiita ja keskeneräisiä.

Tihkusade ehti kastella päällysvaatteita siirtyessä rakennuksista toisiin. Tämä kuitenkin antoi rauhan kierrellä alueella ilman ruuhkaa. Luostarinmäki(kin) on niitä paikkoja, jossa ei välttämättä tarvitse lukea näyttelytekstejä jos menneestä asumis- ja käsityökulttuurista on yhtään perillä, sillä tunnelmat välittyvät yksittäsistä tiloista ja kokonaisuuksista. Ja täällä niitä kauniita yksityiskohtia riittää tutkittaviksi.

Hassuinta oli huomata kuinka paljon tilojen tunnelma muuttui, kun astui sähköttömästä asunnosta sähkölliseen. Sähköllinen asunto oli heti samaistuttavampi, lähempänä omaakin historiaa. Samalla tuli tietoiseksi siitä tavaramäärästä mikä nykyasuntoja valloittaa. Sitä kun oikeasti tulisi toimeen paljon vähemmällä.

Turku vain kasvatti viehätystään. Ilman museoita (ja nykyistä Museokorttia) sitä tulisi todennäköisesti kierreltyä kotimaassa paljon vähemmän. Kyllä ne omalla kohdallani ovat asia, jotka saavat liikkumaan ympäri Suomea. Toinen liikuttava asia on luonto.

Seuraavassa sitten tunnelmia siitä kaupungin tämänkertaisesta vetonaulasta.

Muisto Roomasta

Kun hipihiljaisessa savolaisbussissa viereisessä penkissä oleva nainen sanoo puhelimeen "Ciao", ja alkaa puhua italiaa (puoliksi käsillään, tietenkin), ajattelen: "La bella lingua!" Rakastan sitä italialaista puhenuottia. Voi, jos vuorokaudessa olisi vaikka 6 tuntia enemmän aikaa, jatkaisin kielen opiskelua kansalaisopistossa. Kielen rakenne on tallessa, mutta sanavarasto on kadonnut olemattomiin. Può qualcuno parla italiano per me! Eikös jossain elokuvassa opeteltu uusi kieli siten, että laitettiin nukkumaan mennessä kuulokkeet korville ja kielioppi soimaan? 

Tämä sai taas muistelemaan keväistä Roomaa. Kylläpä aika menee nopeasti. 

En ostanut reissusta varsinaisesti mitään tuliaisia, muuta kuin tämän:

Pinocchio on ihanan hauska ja käytännöllinen viinilasillisten lomassa.

Seuraavaksi odotellaan sitten millaisia muistoja Praha antaa.

Pukeutumiskoodeista

Tämä ajatusketju lähti vyörymään viime viikolla, kun keikkakumppani harmitteli asuvalintaansa Mokoman keikalle. Oli kuulema unohtanut mustan paidan kotiin. Mietin, että mitä ihmettä?! Tarvitseeko kolmekymppisenä enää miettiä mitä jotkut muut ajattelevat pukeutumisesta? Ja musiikkiahan sinne mennään kuuntelemaan eikä muotinäytökseen. Sitä paitsi siellä hämärässä kukaan tuskin kiinnittää asuun sen suurempaa huomiota. Myönnän minäkin 10-15 vuotta sitten välittäneeni melkoisesti siitä, että millaisissa vaatteissa mennään mihinkin tilanteeseen. Ja mustaahan sen piti usein olla. Muistan mietelauseen: "Pukeudun mustaan kunnes löydän jotain tummempaa". Vuosien saatossa persoonani on hioutunut, ja tällä hetkellä tuntuu erittäin hyvältä, että on tullut itseluottamusta sen verran, ettei tarvitse miettiä mitä muut ajattelevat. Sillä rusettipäivinä minä kyllä tunnen, että minua tuijotetaan, mutta kenelläkään ei ole koskaan ollut mitään pahaa sanottavaa. Ja vaikka olisi, huutelun osaa ohittaa.

Lähihistoriassa on ollut sen verran useat hautajaiset, että olen vältellyt mustaa kuin ruttoa. Nykyisin mietelauseeni olisi: "Tummansininen on lähimpänä mustaa mihin kykenen." No ehkä vähän liioittelen. On minulla esimerkiksi musta takki, mutta maustan sen aina värikkäällä huivilla. 

Aloin pohtia omaa suhtautumistani pukeutumiskoodeihin. Olen saanut tähänastisen elämäni pukeutua niin töissä kuin vapaa-ajalla lähes siten kuin huvittaa. Onhan niitä tilanteita, joissa on hyvä ottaa huomioon etiketti. Kun palataan ajassa lapsuusmuistoihin, pukeutumiskoodit tulivat kuvioihin aina kun mentiin kaupunkiin. Se oli jotain hienoa, että piti olla siistit vaatteet. Tilanteesta tuli jotenkin arvokkaampi. Ja niinhän se on. Pukeutumisella osoitetaan arvostusta tilannetta kohtaan, oli tilanne sitten mikä tahansa. 

Nykyisessä työpaikassani on tiettyjä kirjoittamattomia pukeutumissääntöjä. Tiloissa vierailee esimerkiksi kirkollista väkeä, joten naisena minun tulee ottaa huomioon hameenhelman ja hihojen pituus tai kaula-aukon syvyys. Kahden viimeisen kanssa ei ole koskaan ollut ongelmia, mutta kerran muistan kulkeneeni liian lyhyessä helmassa. Kukaan ei siitä minulle huomauttanut, mutta tunsin itse oman oloni epämukavaksi - tunika ei ollutkaan tarpeeksi pitkä mekoksi. Mielestäni samat säännöt pätevät työpaikalla kuin työpaikalla: asiallinen pukeutuminen kunniaan.

Minua ei ole koskaan pakotettu pukeutumisella mihinkään muottiin, mutta tarkat pukeutumiskoodit ahdistavat. Olen enemmän tunnelmapukeutuja: vaatetus syntyy mielialan mukaan. Ehkä pientä epäröintiä pukeutumisen suhteen on tullut töiden mukana Valamossa. Siellä kun tulee vierailtua aika ajoin. Koen, että voin mennä luostariin työasioissa samassa asussa kuin menisin työpaikallekin, mutta kallistun esimerkiksi hamevalinnassa ennemmin kellohelmaan kuin tulppaanihelmaan. Yhden ainoan kerran olen ollut pukeutumisongelman edessä, ja se tapahtui taannoisella Armenian apostolisen kirkon vierailulla Valamossa. En ole tottunut peittämään kirkossa hiuksiani, mutta luostarissa naisten toivotaan tekevän niin jumalanpalvelusten aikana. Näin toivottiin tehtävän myös Armenian vieraiden aikana. En ollenkaan pitänyt ajatuksesta, että joutuisin kietomaan mustan huivin pääni ympäri. Tämä asia hiersi mieltäni niin paljon, että lopulta lampsin kysymään neuvoa teologiselta puolelta ajatuksella *onko pakko jos ei taho*. Kävi ilmi, että ei sen huivin tarvitse musta olla, eikä sitä tarvitse sitoa "mummomaisesti" leuan alle, vaan saa käyttää luovuutta. Kokonaisuus ratkaisee. Tämähän avasi ihan uusia ovia! Työkaverini toi kotoaan kasan pitkiä ja värikkäitä huiveja, joista lopulta valitsin kirkkaan sinivioletin. Enkä kietonut huivia leuan alle, vaan hupuksi pään ympärille ja huivin päät heitin kevyesti olan yli. Ja olo ei ollut yhtään epämukava. Itse asiassa tunsin oloni kauniiksi, ja sain ehkä hieman kiinni musliminaisten pukeutumisesta. Kuopion museossa oli tähän(kin) liittyen tammikuussa mielenkiintoinen näyttely huiveista.

Ja mites sinne Mokoman keikalle sitten asustauduttiin? Toinen sai mustan paitansa, ja minä yhdistin mustan tulppaanihameen punasävyiseen paitaan. Ja laitoin ehkä hieman paksummin eyelineria, ihan vaan tilanteen kunniaksi. ;)

Tällaisella mieliala-asustuksella tänään töissä.

Millaisia ajatuksia teillä on pukeutumiskoodeista tai -odotuksista?

Verhot

Esittelin edellisen huoneeni muutosta, mutta en sitten missään vaiheessa saanut aikaiseksi esitellä muuton jälkeistä uutta huonetta. Huone oli muuten mainio, mutta sinne ei oikein sopinut asiakastuolia. Tuoli oli tyhmästi puoliksi oven edessä, joten päätettiin siirtää minut viereiseen, hieman isompaan huoneeseen. Nyt asiakkaat pääsevät kunnolla huoneeseen sisälle. Tässä huoneessa on työskennelty miltei vuoden alusta saakka, mutta sisustukseltaan tämäkin on ollut pitkään puolitiessä. 

Ikonijuliste on ollut kiinni seinässä milloin teipillä, milloin sinitarralla, ja valunut aina yhtä tehokkaasti. Ikeasta hankitut kehykset pitävät sen nyt paikallaan. Verhojen suhteen matelin kun ajattelin, että etsin jotain joka sopii tuohon virkattuun mattoon. Jotain harmahtavaa ja hillittyä. Sitten eräänä iltapäivänä löysin itseni Eurokankaan alelaarista ja bongasin tuon akvarellimaisen kukkakankaan. Joka sattui olemaan -50%, ja päätös oli sinetöity. Kangas riitti juuri ja juuri kahteen sivuverhoon ja niille tuli hintaa yhteensä 15 euroa. Ja myönnettäköön, että nuo verhot ovat enemmän minua kuin se harmahtava ja hillitty ensiajatus. Tätä mieltä ovat olleet kollegatkin.

Tuunasin sisustusta vielä sen verran, että hankin hurmioituneen hiirimaton. ;)

 Väreillä tuli iloa ja hyvinvointia myös työarkeen.

Ylämaankarja(lassa)

Kummipoikani 5v ilmoitti, että haluaa Yläkarjalaan. Mietin hetken, että mikä on Yläkarjala, kunnes muksu ilmoitti pontevasti, että kävi toisen tädin kanssa katsomassa siellä lehmiä. Niin yläMAANkarjaa. Tässä on miltei vieressä luomutila, jossa on noita karvaisia lehmiä. Viimeksi kävin kuvaamassa tukkalehmiä tammikuun pakkasilla. Tällä kertaa sattui olemaan kaunis aurinkoinen ilta. 

Tässä viisivuotiaan tulkinta yllä näkyvästä maisemasta. Vihreää ruohoa, muutama hento ympyrä, joilla haparoivat sorkat ja sarvet. Taivaalla on musta vana lintuja (jotka kuulema tappelevat).

Näiden karvaisten kaverien ja tuon maiseman katselu rauhoittaa. Ylämaankarja ei ole niin uteliasta tuijottelijoita kohtaan kuin tavalliset lehmät. Seuraavat rauhassa kauempaa, mutta harvoin tulevat aidan viereen hamuamaan käsistä mahdollisia maitohorsmia tai voikukkia.

Valkoinen sonni.

Pienoinen jännitysmomentti oli se hetki, kun kaksi sonnia alkoi mylviä toisilleen. Huutelivat jo kaukaa. Lähteepä muuten kumea ääni. Toinen jäi tuijottamaan, kun toinen alkoi viskellä heinää päälleen.

Tämä rapsutti poskeaan kiveä vasten.

Kauniissa maisemissa saavat laiduntaa.