Kuutti Lavosen barokki

FL Marja-Liisa Rajaniemi piti Jyväskylän taidemuseossa luennon teemalla "Barokin taide". Etukäteen mietin, että kuinkahan 1600-luvun tiivistäminen puoleentoista tuntiin onnistuu, mutta kokonaisuus oli selkeä ja johdonmukainen. Punaisena lankana kulki mm. Michelangelo Merisi da Caravaggion taide. Olen aiemmin tiivistellyt barokki-aiheita mm. tänne (Flaamilaiset mestarit Antwerpenistä), tänne (Flaamit ja flanderit) ja tänne (Se on barokkia!), joten barokin kertaaminen alusta saakka tuntuu turhalta. Tämän myötä tosin huomasin, että barokkiaiheeni ovat keskittyneet pääasiassa Alankomaihin ja se oli aivan erilaista esimerkiksi Italiassa ja Ranskassa.

Rajaniemen luento liittyi osaltaan taustoittamaan Kuutti Lavosen näyttelyä, sillä Lavonen on kertonut inspiroituvansa barokin taiteesta ja musiikista. Hän myös valmistelee väitöskirjaa, joka liittyy barokin ajan taiteeseen. Niinpä ajattelin pihistää luennosta kohtia, joissa Rajaniemi teki vertailuja barokin ja Lavosen taiteen kesken.

Caravaggio: Emmauksen ateria, 1601, Lontoo, National Gallery. Kuva täältä.

Caravaggio oli yksi barokin taiteen uudistajista. Renessanssin aikaan maalauksissa keskityttiin vielä taustamaisemiin ja -tapahtumiin ja samassa maalauksessa saattoi olla kuvattuna useampi kohtaus samanaikaisesti. Caravaggio unohti kaiken ylimääräisen, väritti taustan miltei mustaksi ja kuvasi maalauksissaan vain Raamatun tai mytologian tarinoiden merkittävimmän hetken. Näin katsoja ohjataan keskittymään vain yhteen kuvattuun kohteeseen, johon voimakkaat valot ja varjot luovat lisää dramatiikkaa. Osallistavuus jatkuu rajauksilla ja suurella koolla. Kun maalauskangas on suurikokoinen ja henkilöhahmot luonnollisen kokoisia, katsoja on ikään kuin osa tapahtumaa. Tätä vahvistetaan vielä henkilöiden asennoilla. Yllä olevassa Emmauksen ateriassa hahmot kurkottavat käsiään kohti katsojaa, kuin vetääkseen hänet mukaan pöydän ääreen.

Kuutti Lavosella teokset ovat myös suuria ja hän keskittyy kuvaamaan merkittäviä hetkiä, joissa taustamaisemat ovat viitteellisiä tai olemattomia. Hän on kuitenkin vienyt tulkinnan vielä askeleen pidemmälle, sillä hän rajaa usein aiheensa tiukasti rinta- ja kasvokuviin, joissa henkilön ilmeillä ja katseilla luodaan se tarinan merkittävin hetki. Tällä kuvataan itse tapahtumasarjan sijaan henkilön sisäistä maailmaa. Katsoja joutuu/saa itse halutessaan rakentaa katseen ympärille tapahtumasarjan josta se on irrotettu. 

Gian Lorenzo Bernini: Omakuva, n.1623, Rooma, Galleria Borghese. Kuva täältä.

Paitsi eleillä, ilmeillä ja asennoilla, barokin muotokuvien henkilöt vetivät katsojan mukaan myös katseilla. Jyväskylän taidemuseon Amanda ja Lavinia-näyttelyssä on paljon nimenomaan naishahmoja. Luentotilaisuuden loppukeskustelussa eräs mies kysyi huomiostaan, että miksi vain Lavosen mieshahmot katsovat rohkeasti suoraan katsojaan. Tähän ei ole varmasti tyhjentävää ja yksiselitteistä vastausta, mutta Rajaniemi arvioi että yhtenä syynä saattaa olla esimerkiksi se, että myös barokin ajan taiteessa pyhät naiset ja mytologian naishahmot väistivät katsojan katseen. Katseen väistäminen säilyttää kohteessa jotain mystistä ja salaperäistä, kenties pyhääkin. Tähän liittyy toisaalta myös taidehistoriassa paljon keskusteltu naisen asema taiteessa, jossa sen paikka oli olla pitkään vain miehen katseen alaisena, katseltavana.

Kuutti Lavonen on itse sanonut töittensä olevan "läheisten ihmisten henkisiä muotokuvia". Ne siis eivät ole muotokuvia sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan katseilla, asennoilla, viivoilla ja väreillä on luotu tunnelma, joka kokoaa yhteen jonkin persoonan tai osan sitä. Niitä ei teosnimistä huolimatta voi siksi pitää suorina kuvituksina esimerkiksi Raamatun ja mytologian tarinoihin.

Charles Le Brun: Malleja tunnetilojen piirtämiseen, 1698. Kuva täältä.

Akateeminen barokki ja ranskalainen Charles Le Brun (1619-1690) loi katseille ja ilmeille normiston, joiden mukaan kyseisen ajan teoksia ja niiden tunnetiloja saattoi "lukea". Lavosen teosten tulkintaan ei ole apuna samanlaista normistoa, jolloin jokainen katsoja saa tulkita teoksia kuten haluaa. Mutta mikäli innostutte joskus selailemaan barokista kertovia taidekirjoja, tehkääpä niin, että keskitätte katseenne vain hahmojen kasvoihin ja häivytätte ympäriltä kaiken muun. Saatte vangittua aika hyvin samoja tunnelmia, joita Lavonen teoksiinsa piirtää.

Kuutti Lavonen: (vas.) Pietari Magga ja (oik.) Nuoren naisen muotokuva, 2014. Kuva Jori Asikanen/Yle. Kuva täältä.

Pitää kuitenkin muistaa, että Kuutti Lavonen on nykytaiteilija ja jokainen taiteilija inspiroituu jostain, oli se sitten oma historia, antiikki tai Aasian taide. Mutta kyseistä näyttelyä kierrellessä kyllä huomaa, että Lavonen tuntee renessanssin ja barokin taiteen kuin omat taskunsa. Viittauksia on havaittavissa mm. tähän ja tähän teokseen. Yksi omista suosikeistani on yllä olevassa kuvassa näkyvä Pietari Magga, jonka katse on pysäyttävä. Itse asiassa näitä pysäyttäviä mieskatseita on museon jokaisessa kerroksessa. Mitä lähemmäs näyttelyn loppumisajankohta lähestyy, sitä enemmän alan teoksia jo ikävöidä. Suosikkiteoksia kannattaa käydä tallentamassa muistin sopukoihin vielä viime hetkillä.

Amanda ja Lavinia -näyttely on esillä Jyväskylän taidemuseossa vielä ensi viikon, 

7.9.2014 saakka.

Mikäli barokkiaihe kiehtoo laajemmassa mittakaavassa, kannattaa vierailla Heinolassa, 

sillä Heinolan kaupunginmuseossa on esillä Barokki -näyttely 28.9.2014 saakka.

Helppoo olla onnellinen

Sitä ehti tottua siihen helteeseen siinä määrin, että tämä sadekaudeksi muuttuminen tuntuu oudolta. Sää on syksyinen, mutta puut ovat vielä yllättävän vihreitä. Olen siinä onnellisessa tilanteessa, että minnekään ei tarvitse vielä lähteä jos vettä sataa kuin saavista kaatamalla. Sitä voi hyvillä mielin kotoilla yöpaidassa, kuunnella musiikkia ja vuorotella kahvi- ja teehetkien kesken vaikka koko päivän. Olen tullut siinä yllättävän hyväksi... Tänään tosin aktivoiduin sen verran, että kävin ystäväni kanssa kaupungilla kahvilla. Sateenvarjon alla ja (ehjät) kumikengät jalassa ne lainehtivat kadut olivat mukavaa lampsittavaa.

Mietin viikonloppuna kesää taaksepäin ja tulin siihen tulokseen, että olen saanut tehdä kaiken sen mitä etukäteen suunnittelin ja nähdä niitä ihmisiä joita halusin. Näiden lisäksi matkan varrelle on sattunut uusia ihmisiä, mukavia yhteydenottoja ja mieltä lämmittäviä kommentteja tuntemattomien kesken. Blogin taakse saattaa välillä erakoitua ja unohtua, mutta nyt (sen vuoksi ja siitä huolimatta) on taas löytänyt sosiaalisten tilanteiden rikkauden. Olen perusluonteeltani sosiaalinen, mutta tarvitsen toisaalta voimakkaasti myös sitä omaa aikaa ja tilaa. Kesän tapaamiset olivat kuitenkin niin monipuolisia että taidan vielä hetken leijailla "ihmiset ovat ihania" kuplassa.

Opiskelujen jatkuminen tuntuu toisaalta hyvältä ja odotetulta, toisaalta stressaavalta. Sitä kun pitäisi taas ottautua kunnolla gradun tekemiseen. Paussin aikana on kuitenkin saanut ajatuksia jäsenneltyä ja muiden kommenttien avulla on saanut vietyä projektia tiettyyn suuntaan. Ennen suurempia toimia pitää kuitenkin käydä "paniikkipalaverissa" graduohjaajan kanssa. 

Arjen ja rutiinien palaaminen tuntuu hyvältä. Hyvältä tuntuu myös tieto siitä, että yksi pitkäaikaisimmista ystävistä muuttaa pian samalle paikkakunnalle ja miltei kivenheiton päähän. 

Tervetuloa syksy!

Sininen uni

Täällä nautitaan vielä hetki hitaista aamuista.

Tarve koskettaa ja tulla kosketetuksi

Ikkunassa Kirsi Neuvonen: Ruusupuku, 2013, etsaus, akvatinta, kuivaneula, kopiosyövytys.

Vierailin pitkästä, pitkästä aikaa Kuopion Galleria 12:ssa. Tila jaksaa ihastuttaa isoilla seinänkokoisilla ikkunoilla. Valoa tulvii sisään runsaasti, mutta vaikka galleriatila on luonnonvalon kannalta ihanteellinen, hellepäivinä myös lämpötila nousee huimasti ja tuulettimia tarvitaan. Tällä kertaa G12:ssa oli esillä Kirsi Neuvosen teoksia. Tiedän, että siellä ruudun toisella puolen on Neuvosen faneja, joten haluatte todennäköisesti astua peremmälle.

Vasemmalta oikealle Kirsi Neuvonen: Kuusimetsä, Aarnimetsä ja Saarnilehto, 2013, etsaus, akvatinta, kuivaneula, kopiosyövytys.

Ensinäkemältä mekkoteokset olivat hyvinkin tuttuja aiemmasta Galleria Beckerin näyttelystä. Tuostakin näyttelystä on aikaa jo puolitoista vuotta! Kuten Beckerissä, täälläkin ison seinän teokset Kuusimetsä, Aarnimetsä ja Saarnilehto toimivat katseenvangitsijoina. Minä olin kuitenkin jo edellisen näyttelyn puitteissa muodostanut suhteeni mekkotöihin ja kirjoitin muun muassa kuinka Neuvosen mekkojen helmoissa kuvastuu paitsi kulttuurihistoria myös äidinrakkaus ja luonto. Tällä kertaa kokonaisuus kulki nimellä Silkkiä ja satiinia, mikä laittoi tulkitsemaan mekkotöitä uudelleen ikään kuin materiaaleina. Yksittäisillä teoksilla olikin herkullisia nimiä kuten Piparminttupuku tai Mesimarjapuku. Pukuteema on Neuvoselle itselleen tärkeä, sillä hän on ompelijan tytär, mutta tällä kertaa minun huomioni kiinnittyi ennen näkemättömiin teoksiin, joissa pääosassa olivat hiukset.

Kirsi Neuvonen: Poissa, 2014, etsaus, akvatinta.

Neuvonen on mielestäni loistava esimerkki taiteilijasta, joka kietoo syvällisiä ja kipeitäkin asioita kauniiseen pakettiin. Tämä ei tarkoita sitä että lopputulos olisi päälle liimattu, päinvastoin. Takaapäin kuvattu naispari oli vangitseva. Toisella hiukset oli kiedottu tiukkaan verkkoon, joka muistutti perhosen toukan koteloa. Ryhti oli suora, asento jäykkä ja kädet olivat suorina vartalon vierellä. Mekko oli kuvioitu symmetrisillä kasvi- ja kukkakuvioilla. Kaikki tämä viittasi tunnelmaan, jolla Neuvonen oli teoksensa nimennyt: Poissa.

Toisella naisella hiukset oli punottu pyöreälle nutturalle, josta roikkui vielä iso osa hiuksista vapaana ja villinä. Ryhti oli suora, mutta kädet vaikuttivat olevan ristissä miehustan päällä. Mekko oli kuvioitu kukilla ja ne olivat iloisesti kiemurtelevien köynnösten sisällä. Tämä kuvitti myös onnistuneesti Neuvosen kyseisen teoksen nimeä: Läsnä.

Oli hämmästyttävää huomata, että tunnelmat huokuivat niin voimakkaasti, vaikka kummankaan naisen kasvot eivät olleet näkyvissä. Tämä antoi hyvän muistutuksen siitä, kuinka oikeassakin elämässä viestimme melkoisesti (tiedostamatta) itsestämme asennoilla, vaatteilla, hiuksilla ja ryhdillä.

Kirsi Neuvonen: Läsnä, 2014, etsaus, akvatinta.

Poissa antoi mielikuvan sisäänpäin sulkeutuneesta naisesta, kun Läsnä vaikutti lähestyttävämmältä ja pehmeältä. Valoisassa tilassa sain katsettani muuttamalla näkymään itseni teosten lasien pinnalta. Tuijotin naisten selkää ja oman olemuksen havaitseminen teoksen yhteydessä muistutti arkielämän hetkistä. Olette varmasti olleet tilanteessa, jossa esimerkiksi liukuportaissa tai jossain muussa jonossa olette tuijottaneet edessä olevan selkää. Siinä tulee tarkkailleeksi hiuksia, paidan kaulusta, leveitä tai kapeita hartioita ja niskaa. Tämä tarkkailu herättää minussa aika ajoin mielihalun koskettaa henkilöä esimerkiksi olkapäästä ilman sen suurempaa syytä. Tähän kosketusreaktioon vaikuttaa kuitenkin mielikuva siitä, onko henkilö lähestyttävä vai sulkeutunut. Poissa -teos ei herättänyt kosketusreaktiota, sillä se antoi tunnelman että henkilö tahtoi olla rauhassa ja häiritsemättä. Villinä ja vapaana hiuksiaan pitänyt Läsnä sen sijaan sai aikaan kosketusreaktion. Tämä laittoi kuitenkin miettimään niitä arkielämän hetkiä uudelleen. Poissa -teoksen lailla toiset ihmiset kietovat ja sulkevat itsensä turvaan ja koteloituvat vaatteiden, ryhdin ja hiusten taakse. Iloiset ja energiset ihmiset pirskahtelevat hyvää mieltä ja oloa, ja vaikka heidän koskettaminen tuntuisi luontevammalta ja turvallisemmalta luulen, että ne koteloituneet henkilöt kaipaisivat sitä kosketusta kuitenkin kipeämmin. Vielä en ole kertaakaan oikeassa elämässä rohjennut kyseisiä ventovieraita mennä koskettamaan, sillä pään sisälle on koodattuna kulttuurinen oppi suomalaisten henkilökohtaisesta tilasta jota tulee kunnioittaa.

Kirsi Neuvonen: (vas.) Turvassa ja (oik.) Piilossa, 2014, etsaus, akvatinta.

Näitä ihmisen suojautumiskeinoja kuvasivat oivaltavasti myös teokset Turvassa ja Piilossa. Turvassa -teoksessa tytöllä oli päässään peuran sarvet ja katse oli suoraan kohti katsojaa. Vanhan sanonnan mukaan "Hyökkäys on paras puolustus" ja tällaisella rohkealla katseen kohtaamisella saa toisaalta piilotettua pinnan alle paljon sanomatonta.  

Piilossa -teoksen tyttö oli kääntänyt katseensa, verhoutunut pitkien hiustensa suojaan ja päässään hänellä oli pienet hiiren korvat. Vaikka teos antaa suoran kommentin siitä, että kyseinen henkilö haluaa olla suojassa ja yksin, se herättää kuitenkin enemmän mielenkiintoa ja halua rikkoa verhon katsojan ja kohteen väliltä. Piiloutuminen laukaisee siis päinvastaisen reaktion, mielenkiinnon salaisuuden selvittämiseen. Tässä tapauksessa suoran katseen taakse saa piilotettua jotain ilman että siitä ymmärtää kiinnostua. Vaikka molemmissa kuvapareissa oli koukuttava taustajuonne, pidin henkilökohtaisesti enemmän Poissa ja Läsnä -parista taideteoksina enemmän.

Vasemmalta oikealle Kirsi Neuvonen: Pitsiunelma, 2013, etsaus, akvatinta, kuivaneula, kopiosyövytys; Sade, Lumi ja Aava, 2014, etsaus, akvatinta.

Uusimmissa naisteoksissaan Neuvonen oli käyttänyt sekä etsaus- että liituviivaa. Harmaasävyiset naiskuvat ovat Neuvoselle uusi aluevaltaus, mutta ne jättivät minut kylmäksi. Ehkä näitä pitäisi nähdä vielä sarja tai pari että "mustavalkoisuuteen" alkaisi tottua. Näyttelyssä ne tuntuivat jäävän värikkäiden teosten jalkoihin. Huomasin mielessäni sovittavani naisille ympärillä näkyviä mekkoja: Pitsiunelma, Neilikkapuku, Käpypuku, jotta saisin niihin väriä. Toisaalta tekniikkatutkielmina teokset toimivat hyvin: "Monikerroksisessa tekniikassa uutta ovat hunajasyövytys ja liitu. Hunajasyövytys tarkoittaa laveerausta rautaoksidilla, johon on sekoitettu hunajaa. Sillä pystyy maalaamaan kuparilaatalle pehmeitä laveerauksia."

Mekkoja sovitettavaksi. Vas. Kirsi Neuvonen: Neilikkapuku, 2013, etsaus, akvatinta, kuivaneula, kopiosyövytys. Oik. Kirsi Neuvonen: Sade, 2014, etsaus, akvatinta.

Silkkiä ja satiinia oli mielestäni liian helppo ja turvallinen nimivalinta näyttelykokonaisuudelle, joka antoi enemmän kuin osasi odottaa. Mekkoteoksiin suhtautuminen oli hankalaa, sillä huomasin saattaneeni itseni ongelmatilanteeseen luodessani aiemmassa näyttelyssä niihin jo niin voimakkaan suhteen. Kuinka muuttaa suhtautumista teoksiin uudessa ympäristössä ja uudella teemalla? Takaapäin kuvatut naishahmot olivat näyttelyn ehdottomimmat suosikit ja samankaltaisia toivoisin näkeväni tulevaisuudessa vielä enemmän. Kokonaisuudessaan kevyen alkulähdön antanut näyttely ylsi lopulta vaikuttavuuteen. Galleria 12 toimi tilana teoksille erinomaisesti. Pidän näyttelyissä moniulotteisuudesta kaikilla tasoilla ja täällä teoksia sai tarkastella monelta seinältä yhtä aikaa sekä tehdä rinnastuksia ja vertailuja.

Myymälän puolella oli monipuolisesti tarjolla Neuvosen kortteja.

Gallerian tiloissa toimii myös pieni Pop up-kahvila ja lainaamon puolella olisi ihasteltavaa ja hypisteltävää pidemmäksikin aikaa. Olin muuten ihan otettu, kun erään toisen näyttelyvieraan mielestä näytin kuulema siltä että voisin olla töissä kyseisessä paikassa. Mikäs tuolla olisi ollessa! Tosin joutuisin tekemään todennäköisesti jotain muutakin kuin vain hypistelemään taideteoksia... ;)

Kirsi Neuvosen Silkkiä ja satiinia Galleria 12:ssa 28.8.2014 saakka

osoitteessa Minna Canthin katu 15, 70100 Kuopio.

Taiteilijoiden työhuoneissa

 Kurkistuksia Myllyn taiteilijoiden työhuoneisiin.

Roiske

Mylly. Minna Canthin katu 4. (1. ja 4. krs.), 70100 Kuopio.

Miltei heti Myllyn kesänäyttelyn jälkeen näyttelytilat valtasi Kuopion kuvataiteilijoiden, Ars Liberan, ryhmänäyttely. Teoksia oli sekä Myllyn neljännessä kerroksessa, alakerran Galleria Kulmassa että Sataman puistossa. Ryhmänäyttelyistä kirjoittaminen, varsinkin näissä tapauksissa missä mukana on lähes 30 taiteilijaa, on todella haastavaa. Myllyn kesänäyttely oli pienimuotoinen ja teemaltaan yhtenäinen kokonaisuus. Melankolian ja surumielisyyden vuoksi se ei olisi isompaa kokonaisuutta kaivannutkaan. Ars Liberan Roiske oli levittäytynyt moneen paikkaan ja teokset todella ottivat tilansa haltuun. Ne eivät olleet sisäänpäin kääntyneitä vaan nimensä mukaisesti ryöpsähtelivät kohti katsojaa. Mietin pitkään kuinka puran kokonaisuuden blogiin ja päädyin esittelemään sen siinä järjestyksessä, jossa itse teokset kohtasin. Tämän kierroksen myötä palautan ajatukset yksittäisistä teoksista ja katsotaan lopuksi saanko koottua näyttelystä jonkinlaisen yhteenvedon.

Sataman puistossa oli Sami Korkiakosken teos Elina.

Myllyä lähestyessä ensimmäinen kohtaaminen oli Sami Korkiakosken Elina -teoksen äärellä. Maalauskankaana oli käytetty trampoliinia ja keltainen teos istui kivasti ympäristöönsä. Naishahmo näytti olevan kuin aurinkokehän keskellä, josta tuli positiivinen tunne imartelusta ja rakkaudesta. Korkiakosken teokset ovat aina olleet itselleni vaikeita tulkita. Aioin ensin sanoa että ne ovat vaikeita lähestyä, mutta sitä ne eivät ole. Jokin näissä vetää puoleensa. Hänen kädenjälkensä yhdistää katutaidetta ja abstraktia taidetta. Useinkaan teoksissa ei ole varsinaisia esittäviä hahmoja vaan pääosa on annettu väreille, siveltimenvedoille ja muodoille. Lokeroin hänet omassa mielessäni yhteen Tuomas Hallivuon kanssa. Vaikka toinen tekee grafiikkaa ja toinen maalaa, ja toinen tekee esittävää ja toinen abstraktia, molempien teokset ovat haastavia tulkita, mutta siitä huolimatta ne vetävät puoleensa ja ärsyttävät mieltä positiivisessa mielessä. Molemmat tekijät ovat myös melko rujoja ja kaunis ei usein ole ensimmäinen sana mikä töistä tulee mieleen. Kyseisen Elinan voisin kuitenkin lokeroida kauniiksi. Toisaalta, teosnimi saa välittömän assosiaation Leevi and the Leavingsin kappaleeseen, joka taas luo ihan uudenlaisia mielikuvia.

Sami Korkiakoski: Elina, 2014, alkydi, kollaasi ja spray trampoliinille.

Sinikka Kosonen: Hedelmistään puu tunnetaan, 2014, ripustus Leo Kosonen.

Viereisen puun oksilla roikkui kaulimia. Teos oli Sinikka Kososen Hedelmistään puu tunnetaan. Hauska, mutta ei niin tunteita herättävä kuin kesänäyttelyn Tuuli käy ylitseni. Tämän teho olisi todennäköisesti ollut voimakkaampi jos tuuli olisi kolistellut kaulimia vastakkain.

Yksityiskohta Sinikka Kososen teoksesta Hedelmistään puu tunnetaan.

Alakerran Galleria Kulman valoisan ikkunapaikan olivat ottaneet haltuun Antti Immosen ja Timo Kokon veistokset. Ensinäkemältä mittasuhteet kahden taiteilijan teosten kesken eivät tuntuneet olevan kohdillaan. Immosen Fragmentti - urku murtuu -teos valloitti massallaan lähes puolet tilasta, kun Kokon Ikukasvi (Planta Aluminium) ja Slow Burn tuntuivat hukkuvan hiirulaisina Immosen teoksen alle. Ehdolla olleista tiloista Galleria Kulman valoisa ikkunapaikka toimi Fragmentille parhaiten, mutta se ei päässyt tässä täysin oikeuksiinsa. Teos olisi vaatinut itselleen isomman tai syvemmän tilan, jossa sitä olisi päässyt tarkastelemaan kauempaa. Ikkunan taakse siirtyessä lasin heijastukset pilasivat näkymän. Fragmentti oli kuitenkin mielenkiintoinen sekä muodoltaan, materiaaliltaan että väritykseltään. Harmaaksi värjätty puupinta sekoittui kaukaa katsoen metalliin ja moniulotteiset "urkupillit" olivat paitsi hauskoja myös puoleensavetäviä. Taas joutui taistelemaan sitä museoiden ja gallerioiden kosketuskieltoa vastaan. Olisin nimittäin halunnut huhuilla pilleihin ja kuunnella kuinka ääni muuttuu. Immosen teos ihastutti ja laittoi toivomaan, että joku kaupunki ymmärtäisi tarttua teokseen, sillä tämä toimisi loistavasti julkisena taideteoksena. Kokoa vain vielä suuremmaksi ja valo pääsisi leikkimään sen pinnalla vuoden ympäri.

Antti Immonen: Fragmentti - urku murtuu, 2012, puu.

Yksityiskohta Antti Immosen teoksesta Fragmentti - urku murtuu.

Timo Kokko: Slow Burn (Naisen muotokuva), 2014, rautavalu. Kuva: Antti Immonen.

"Hiirulaiseksi" ensisilmäyksellä tituleeraamani Timo Kokon teos Slow Burn ei ollutkaan yhdellä vilkaisulla kuitattu. Sehän elää! Pienistä rautavalupalleroista koottu naisen kasvokuva oli upotettu veteen ja se oli näyttelyn kuluessa kerännyt pintaansa jo melkoisen kasvuston. Slow Burn viittaa hitaaseen raudan ruostumiseen, mutta samalla se palautti mieleeni kuulemani tutkimuksen miesten ja naisten parhaista ikävuosista. Suomalaisilta oli kysytty mikä heidän mielestään on stereotypinen mielikuva naisesta, ja ihanneiäksi oli laskettu 25, kun sama kysymys miehistä oli tuottanut tulokseksi noin 40-vuotiaan miehen. Niinpä, Slow Burn, naiset ruostuvat iän myötä hitaasti ja varmasti, kun miesten ajatellaan vain paranevan vanhetessaan.

Timo Kokko: Slow Burn (Naisen muotokuva), 2014, rautavalu.

Timo Kokko: Slow Burn (Naisen muotokuva).

Yksityiskohta Timo Kokon teoksesta Slow Burn.

Kaisa Törmänen: Saame, installaatio, 2013-2014, vahaliitu tervapaperille.

Galleria Kulman takatilan mustille seinille oli ilmestynyt Kaisa Törmäsen installaatio Saame. Paperinen teos näytti kauempaa kankaiselta tilkkutäkiltä. Tilkut olivat täynnä saamenkielisiä sanoja, jotka eivät itselleni avautuneet lainkaan. Tässä olisi pitänyt olla vieressä saamenkielen sanakirja. Jälkikäteen googlettelulla guolle on ilmeisesti kala (Kalajoki?), mutta muuten sanojen merkitys jäi vähäiseksi. Harmi, sillä sanojen kautta teokseen olisi päässyt sisälle ihan eri tavalla. Nyt ne jäivät minulle vain värikkäiksi tilkuiksi. 

Yksityiskohta Kaisa Törmäsen teoksesta Saame.

Yksityiskohta Kaisa Törmäsen teoksesta Saame.

Valokuva Johanna Väisäsen videoteoksesta Siltaprojekti, 2012.

Törmäsen teoksen vieressä pyöri Johanna Väisäsen videoteos Siltaprojekti. Väisäsen videoteoksia olin nähnyt kesän aikana jo Mäntässä ja Kankaan tehtaalla. Yksi vaikuttavimmista teoksista taitaa olla Kuopion taidemuseossa näkemäni Jokea ylittäessä muistot tuhoutuvat. Olen yrittänyt tiivistää teoksia yhdistäviä piirteitä ja miettiä mikä niissä vetoaa. Museoiden ja taidehistorian yhdistäminen, kyllä, mutta voimakkaimmin kaikkia teoksia taitaa kuitenkin yhdistää hiljaisuus ja rauhallisuus. Videoissa ei tarvitse välttämättä olla edes ääntä ja ne ovat vähäeleisiä. Kenties juuri se vähäeleisyys pysäyttää. Ne ovat meditatiivisia ja kertovat samalla tarinoita ihmisistä ja yhteiskunnasta. Siltaprojektissa kuvattiin veteen heijastunutta punaista siltaa. Sillan yli kulki autoja ja rekkoja, videossa kuului liikenteen ääni ja aika ajoin veneen moottori. Laineet heiluttivat vettä ja tekivät näkymästä sumean. Teos leikki mahtavasti videon ja maalauksen rajamailla. Tässä tapauksessa vesi oli maali, jota tuuli siveltimellään heilutteli. Värimaailma sopi hienosti yhteen Törmäsen teoksen kanssa.

Valokuva Ulla-Mari Lindströmin videoteoksesta Parasta kesässä, 2013.

Väisäsen teoksen jälkeen alkoi Ulla-Mari Lindströmin videoteos Parasta kesässä. Videossa tyttö hyppi trampoliinilla, jota oli kuvattu alhaalta päin. Lapset, kesä, riemu ja vapaus. Ne asiat videosta tulivat ensimmäisenä mieleeni. Vaikka "lentämistä" oli kiva katsella, videossa kuulunut trampoliinin narina teki katselukokemuksesta pidemmän päälle häiritsevän ja sai ilon ja riemun tuntumaan hieman uhkaavalta. Näyttelykokonaisuuden kannalta video perusteli kyllä hyvin paikkansa ja sai ajatukset palaamaan Sami Korkiakosken Elinaan.

Myllyn neljänteen kerrokseen siirtyessä yhdessä tilassa oli muutto kesken, jonka vuoksi tilan poikki juoksi vähän väliä miehiä laatikoita, sohvia ym. kantaen. Yleisilme oli kuitenkin räiskyvän värikäs ja iloinen.

Mikko Hallikainen: Selkämme takana paistaa talviaurinko, 2011, kollaasi.

Ensimmäinen pysähtyminen värimaailmojen keskellä oli Mikko Hallikaisen teoksen äärellä. Vaikka kyseinen Selkämme takana paistaa talviaurinko ei esteetikon silmiin näyttänyt kovinkaan kauniilta, se sai naurahtamaan, sillä siinä oli jotain minkä koen hyvin vahvasti Kuopion taidekenttää ja Ars Liberaa kuvittavaksi. Ystäväni kysyi kerran, mikä on mielestäni Jyväskylän ja Kuopion taidekentän ero. Jyväskylää leimaa vahvasti grafiikka, mutta en ole osannut tiivistää taidekenttää sen kummemmin. Kuopiossa olen kuitenkin havainnut yhtenäisiä piirteitä ja niitä ovat voimakkaat värit, paksut värikerrokset, tietty rujous ja huumori, abstraktin ja esittävän rajapinta sekä kollaasimaisuus. Tietenkään kaikki eivät tähän lokeroon istu, mutta näiden tuntomerkkien pohjalta osaan tunnistaa jo kourallisen Liberalaisia. Hallikaisen tapauksessa teosnimet olivat runollisen kauniita, mikä antoi kivan ristiriidan töiden kesken. Nämäkään eivät ole suoralta kädeltä tulkittavissa, vaan teosten äärellä joutuu seisoskelemaan pienen tovin ja katsomaan mitä maalauksissa ylipäänsä on.

Jenni Turunen: Maisema, 2011, muste ja tussi.

Mikko Hallikaisen ja Kari Juutilaisen voimakkaiden teosten väliin oli ripustettu Jenni Turusen herkät muste ja tussityöt. Ripustus tuntui aluksi väärältä Turusen teoksia kohtaan, jotka vaikuttivat heiveröisiltä miesten teosten keskellä. Kauempaa kokonaisuutta katseltuani huomasin, että Turusen työt toivat sopivan hengähdystauon räiskyvän väristen maalausten keskelle, sillä jos koko seinämä olisi ollut pelkkää väri-ilottelua, se olisi tuntunut raskaalta ja päällekäyvältä. Turunen on tunnettu mustavalkoisuudestaan ja musteen ja tussin yhdistelmistä. Hän tavoittaa teoksillaan hieman samanlaista pysähtyneisyyttä ja vähäeleisyyttä, jota on esimerkiksi Johanna Väisäsen videoteoksissa. Turunen liikkuu töissään abstraktin ja esittävän rajamailla. Parhaimmillaan teokset näyttävät siltä kuin tuuli olisi huitaissut musteen paperille, niin kevyttä ja pehmeää. Maalaustavasta huolimatta tunnelmat ovat kuitenkin enemmän melankolisia kuin iloisen kepeitä. Maisema toi sommittelullaan mieleen värittömän Mark Rothkon.

Jarkko Juvonen: Ägelä, 2014, installaatio.

Jarkko Juvonen oli nimi joka tuntui itselleni uudelta. Ägelä-installaatio oli levittäytynyt suurelle alueelle ja yleisilme oli hyökkäävä. Voimakkaita värejä, tekstejä ja pääkalloja. Kokonaisuus sai myös hämilleen: mikä on Ägelä? Yksittäisten teosten nuolet ja tienviitat loivat mielikuvan, että Ägelä olisi jonkinlainen paikkakunta, mutta Ägelä on Juvoselle elämäntapa. Hän selittää termiä kotisivuillaan seuraavasti: "Olen kuvataiteilija. Tai paremminkin kulttuuripersoona. Jarkko Juvonen on väestörekisteriin sidottu kansalaisminä. Kulttuuripersoona Ägelä on turhaumasta syntynyt tekijä. Ägelä on ekspressiivistä käsitetaidetta, jossa on antituotteellinen jälkimaku! (---) Ägelä on minulle elämäntapa. Hommailen omaan tahtiin omalla tavallani. Se on se jokapaikka. (---) Minulla on vain yksi aihe. Se on Ägelä. On aivan sama millä tekniikalla sen toteutan. Ihan sama mistä materiaalista sen veistän. Koollakaan ei ole mitään väliä. Tärkeintä on, että teen sen itse ja tasan niin kuin haluan. Ilman aikatauluja. Ilman ulkoista kontrollia. Tämä on minun juttu."
Ägelä onnistui olemaan täysin omanlaisensa, mutta minut se piti turvallisen välimatkan päässä. Tekstinpätkät, yksityiskohdat ja toteutustapa eivät olleet omaan makuuni. Päällimmäisenä mieleeni jäi ahdistus ja pakkomielle, mielen ja elämän synkemmät näkymät. Teos oli Marja Kolun Kuseva koira-sarjan lisäksi ainut josta en pitänyt lainkaan. Harvoin soudan missään näyttelyssä näin voimakkaasti vastavirtaan minkään teoksen kohdalla, mutta kyseiset teokset saivat sen aikaan.

Yksityiskohta Jarkko Juvosen installaatiosta Ägelä.

Yksityiskohta Jarkko Juvosen installaatiosta Ägelä.

Yksityiskohta Jarkko Juvosen installaatiosta Ägelä.

Jouni Airaksinen: Ceci n'est pas un dessin au charbon/Tämä ei ole hiilipiirros, 2013, veistos.

Jouni Airaksisen veistos Ceci n'est pas un dessin au charbon/Tämä ei ole hiilipiirros palautti näyttelyyn ilon ja huumorin. Kyllähän te jo tiedätte, että taidehistorian lainaukset uppoavat minulle kuin kuuma veitsi voihin. Ja mikäli Airaksisen teos ei herätä kellonsoittoa muistissanne niin kerrottakoon, että René Magritten maalaus Ceci n'est pas une pipe/Tämä ei ole piippu -maalaus herätti kummastusta vuonna 1929. Magritte kyllä kuvasi teoksessaan piipun, mutta sen oli tarkoitus auttaa ymmärtämään, että maalaus ei ole sama asia kuin piippu itse. Airaksinen oli lainannut Magritten ajatusta oivaltavasti uudella tavalla ja kääntänyt kaksiulotteisen (hiilipiirroksen) kolmiulotteiseksi, kun Magritte oli tehnyt juuri päinvastoin. Ei, kyseessä ei todellakaan ollut hiilipiirros, vaikka se siltä oikeasta kulmasta ja valokuvan avulla litistettynä näyttikin. Tämä oli ehdottomasti yksi näyttelyn lemppariteoksista! Olisin tahtonut teokselle vielä voimakkaammin kohdistetut valot, jotta lattiaan olisi heijastunut sen varjokuva. Näin eri ulottuvuuksilla leikkiminen olisi ollut vielä voimakkaampaa.

Yksityiskohta Jouni Airaksisen veistoksesta Ceci n'est pas un dessin au charbon/Tämä ei ole hiilipiirros.

Ulla Remes: Vuorille minun on mentävä 1-18, 2014, sekatekniikka paperille.

Ulla Remeksen kuvasarjassa oli vuorenhuippuja ja väritunnelmia. Olen oppinut tuntemaan Remeksen tuotannon voimakkaista ja iloisista väreistä, mutta tässä sarjassa värit olivat hillitympiä ja murretumpia. Olen yleensä melko varovainen sen suhteen kuinka paljon haluan tietää taiteilijoista itsestään ja heidän teostensa taustoista, sillä ne vaikuttavat ja ohjailevat ajatuksiani automaattisesti suuntaan, joka ei välttämättä ole itseni viitoittama. Tämä on haastavinta silloin kun huomaan ystävystyväni jonkun taiteilijan kanssa. Kuinka sitä osaa kirjoittaa teoksista spontaanisti? Kutkuttavia ristiriitoja. Tässäkin tapauksessa tiesin etukäteen teoksista ja taiteilijasta. Kokonaisuus oli ripustettu seinälle lähes huomaamattomasti. Teokset olivat pieniä ja hentoja, fyysisesti kevyitä, mutta väreiltään hieman raskaita. Monesta yksittäisestä teoksesta tuli ristiriitaisia mielikuvia: myrkynvihreää vai metsänvihreää, vuorenhuippuja vai sydänkäyriä, energistä punaista vai verenpunaista? Murrettujen ja synkkienkin sävyjen keskellä oli löydettävissä pilkahduksia siitä tutusta Remeksestä. Yläreunan lumihuippuisen vuoren vieressä loisti kirkkaankeltainen aurinko. Värit hengittivät, paikoin raskaammin, paikoin kevyemmin, mutta henki näytti kulkevan. Yksikään teos ei ollut tukkoon maalattu, joka oli akvarellimaisuuden ansio. 

Yksityiskohta Ulla Remeksen teossarjasta Vuorille minun on mentävä.

Yksityiskohta Ulla Remeksen teossarjasta Vuorille minun on mentävä.

Soili Heikura: (vas.) Ohikulkija, 2013, öljyväri; (oik.) La Primavera, 1999, öljyväri.

Näyttelytilan kauimmaisen seinämän takana oli muun muassa Soili Heikuran kaksi maalausta: La Primavera ja Ohikulkija. En koskaan ajatellut sanovani näin, mutta mielestäni Heikuran teokset olivat liian kauniita muuhun kokonaisuuteen verrattuna. Ne eivät ravistelleet, ne eivät järkyttäneet eivätkä ne järin puhutelleet. Tässä on itselläni pieni ristiriita, sillä haen usein taiteelta jonkinlaista kauneutta ja varsinkin Ohikulkijassa oli sitä pehmeää violettia, jota rakastan impressionismissa (Claude Monét, Ellen Thesleff, Verner Thomé), mutta Roiskeen kokonaiskuvaan teokset eivät vain istuneet. Nämä pitäisi nähdä yksityisnäyttelyssä tai pienemmässä ryhmänäyttelyssä, joiden teoksissa on samaa henkeä. Lisäksi mietin, että vuoden 1999 maalaus on mielestäni pikkuisen liian vanha kertoakseen tämän hetken nykytaiteesta. Suurin osa näyttelyn teoksista oli valmistunut vuosina 2008-2014.

Johanna Rossi: Matkapäiväkirjat, 2003-2013, installaatio.

Johanna Rossin Matkapäiväkirjat -installaatio rikkoi näyttely- ja työhuonetilan välisen rajanvedon. Lattialle lasiseinän molemmin puolin oli aseteltu joukko värikkäisiin huiveihin käärittyjä luonnoskirjoja. Paketteja oli koristeltu nauhoin, langoin, rusetein, pitsein ja pikkuesinein. Kokonaisuus oli lämmin ja kotoinen. Muistan nähneeni Rossin samannimisen näyttelyn Galleria 12:ssa joitain vuosia aiemmin. Kyseinen näyttely oli läpileikkaus äitiydestä ja lapsen kasvusta. Tässä tapauksessa luonnoskirjojen sisällöstä sai vihiä vain yhden aukeaman verran.  Katsoja sai taistella tirkistelynhaluaan vastaan, sillä sisällöt olivat piilossa.

Yksityiskohta Johanna Rossin installaatiosta Matkapäiväkirjat.

Maria Kärkkäinen: Otteita kuvapäiväkirjastani, 2014, pigment transfer vanerille.

Samassa tilassa ja samassa hengessä Johanna Rossin kanssa oli Maria Kärkkäinen. Ovenpieleen sommitellut pienet valokuvat jatkoivat päiväkirjamerkintöjä. Nämä kutsuivat lähelle, tutkimaan ja katsomaan. Sommitelma ja pieni koko saivat huomaamaan kuinka toimivalta kokonaisuus tuntui. Ei valokuvien aina tarvitse olla suuria ja "julistavia". Tässä tapauksessa pienuus koitui voitoksi, nosti hetket luonnosta esiin kuin omat muistoni menneestä kesästä. Kärkkäisen teokset toimivat hyvin yhteen Rossin installaation lämmön ja kotoisuuden kanssa.

Yksityiskohta Maria Kärkkäisen valokuvasarjasta Otteita kuvapäiväkirjastani.

Mikko Valtonen: Perustuu hyvin pitkälle tositapahtumiin, 2014, installaatio.

Monen Ars Liberalaisen kädenjälki on vuosien mittaan tullut tutuksi ja yksi heistä on Mikko Valtonen. Ensimmäinen kosketukseni Valtosen teoksiin (tietämättäni) oli, kun yhteensä kuuden vuoden ajan katselin isokokoista maalausta yläasteen/lukion ruokasalissa. En varsinaisesti pitänyt maalauksesta, mutta se pysyi verkkokalvoilla. Vähän samanlaisena ajatus Valtosen tuotannosta on ollut koko ajan; en varsinaisesti pidä tyylistä, mutta kyllähän niitä katsoo. Naivistinen ja sarjakuvamainen kädenjälki ei ole sytyttänyt vaikka on myönnettävä, että Valtosella on aika ajoin töissään hyvää ja oivaltavaa huumoria. Roiske-näyttelyssä ollut teos kuitenkin käänsi hieman kelkkaani. Humoristinen hautakivi-installaatio Virpi-mummon leipomuksista sai hymyilemään. Itse asiassa jopa pidin siitä. Paljon. Ehkä tässä oli tarpeeksi kaikuja omien mummojeni leipomuksiin.

Roiske-näyttely oli miltei massiivinen kokonaisuus taidetta, jonka käsitteleminen vei aikaa. Vaikka yksittäisillä teoksilla oli omat tarinansa eikä näyttelyllä ollut varsinaista yhtenäistä teemaa oli kiva huomata, että näyttelyn sisällä kulki monia teoksia yhdistäviä sivujuonteita ja piirteitä. Tekstiilitaide, paksut värikerrokset, voimakkaat värit, viivankäyttö, muistot, melankolia, huumori, rujous, muotojen yhtenäisyys. Roiske kuvasi sanana hyvin kokonaisuutta, vaikka mukana kulki myös jotain herkkää ja harkittua. Tutuista taiteilijoista yksikään ei pettänyt, vaan teokset vahvistivat tunnetta miksi pidän kyseisistä taiteilijoista ja heidän töistään. Mukaan mahtui kuitenkin iloisia yllätyksiä ja muutama "en pidä" -kohtaaminen. Se ei kuitenkaan jättänyt kylmäksi tai sanattomaksi.

Roiske kokonaisuutta voi käydä katsomassa 2.9.2014 saakka

(Myllyssä 25.8.2014 saakka) 

osoitteessa Minna Canthin katu 4, 70100 Kuopio.

Löytyikö kokonaisuudesta omia suosikkeja?