Aulangon kansallismaisemissa

Evästauko ennen maisemakierrosta pidettiin Joutsenlammen rannalla.

Hämeen linnasta siirryimme Aulangolle, joka tunnettiin aiemmin Luhtialan kylänä. Noissakaan maisemissa en ollut koskaan aiemmin käynyt, vaikka olin kuullut sanan Aulanko (pitkään se sekoittui ajatuksissani Puolankaan, au-uo, lanko-lanka, miltein sama).

Goottilaistyylinen Ruusulaakson paviljonki oli tarkoitettu yhdeksi herrojen ja rouvien varjoisaksi vilvoittelupaikaksi 1800-luvun lopussa.

Aulanko on suomalaissukuisen aatelisen, eversti Hugo Standertskjöldin (1844-1931) kunnianosoitus rakkautensa kohteelle, puolalaiselle kreivittärelle. Kreivitär ei kuitenkaan koskaan saapunut Suomeen. Standertskjöld loi mittavan omaisuutensa ja teollisuusuransa Venäjän kivääritehtaissa. Palattuaan Suomeen hän osti Kaukaan tehtaat (lankarullatehdas, puuhiomo ja höyrysaha) Lappeenrannan liepeiltä ja muutti ne selluloosayrityksiksi. Nykyään tehtaat ovat osa UPM-konsernia.

Mahtipontisuus välittyi mm. siitä, että eversti perusti Aulangon puistometsään kalanviljelylaitoksen ja yhden Suomen ensimmäisistä eläintarhoista, jossa pääsi ihmettelemään esimerkiksi mustia joutsenia ja tuhansia eksoottisia istutuksia. Kesäisin arvovaltaisia vieraita saapui Standertskjöldin viihdytettäväksi aina Etelä-Euroopasta saakka. Talvet isäntä asui Helsingissä.

Mahtipontisuuden rinnalla eversti oli myös ilmeinen romantikko, sillä Aulangolle nousi useita huvimajoja, onnentemppeli, rauniolinna ja tekolampia rakkaudenosoitukseksi kreivittärelle. Standertskjöld joutui kuitenkin tyytymään elämään kartanoissaan yksin, sillä Suomi oli ilmastoltaan kreivittärelle liian kylmä. Eversti oli kaikesta huolimatta tunnettu vieraanvaraisuudestaan ja suurista juhlistaan. Lisäksi hän omistautui valistusaatteelle ja rakasti taiteita, tuki taiteilijoita ja tieteenharjoittajia. Aikansa taiteilijat olivat erittäin tervetulleita ja kutsuttuja kartanoon.

Lapsettomaksi jäänyt Standertskjöld ei halunnut rasittaa kartanollaan ja puistometsän hoidolla sukulaisiaan, joten hän myi alueen tiloineen Hämeenlinnan kaupungille vuonna 1926 sillä ehdolla, että puisto säilyisi kaupunkilaisten vapaassa virkistyskäytössä. Ranskalaista barokkia jäljittelevä Karlbergin kartano toimi myynnin jälkeen hotellina, joka paloi kuitenkin jo pari vuotta myöhemmin 1928. Väliaikaisen puisen hotellirakennuksen jälkeen vuonna 1938 paikalle kohosi funkkistyylinen hotelli, jonka suunnittelivat Märta Blomstedt ja Matti Lampén. Aulangon tilan puistometsä julistettiin luonnonsuojelualueeksi vuonna 1930. 

Graniittisen näkötornin suunnitteli Waldemar Aspelin vuonna 1907.

Standertskjöld rakennutti Aulankovuoren huipulle, 150 metrin korkeuteen vedenpinnasta, näkötornin vuonna 1907. Waldemar Aspelinin suunnittelema graniittinen torni on 33 metriä korkea. Torniin on vapaa pääsy ja se on avoinna toukokuusta syyskuun loppuun saakka. Huipulta avautuu näköala Vanajaveden laaksoon, joka on yksi kansallismaisemistamme. Tornin juurella, entisessä metsänvartijan asunnossa, toimii nykyisin kesäkahvila.

Ihan liian monen portaan jälkeen maisema on palkitseva.

Tornin juurella sijaitsee myös vuonna 1934 valmistunut näköalatasanne, josta on näkymä Aulankojärvelle päin. Näköalatasanteen alapuolella on toinen tasanne, jossa on Lennart Segerstrålen maalaama metsästysaiheinen fresko. 

Yksityiskohta Lennart Segerstålen freskosta (1934).

Mikäli pohjelihaksissa riittää torniin kiipeämisen (ja sieltä alastulon) jälkeen vielä puhtia, näköalatasanteelta laskeutuu vielä 322(!) kiviporrasta alas Aulankovuoren viertä. Vuoren kallioon on hakattu syvennys, johon on sijoitettu Robert Stigellin veistämä Karhut-teos (1906).

Näistä se 322:n portaan laskeutuminen alkaa...

Robert Stigell: Karhut, vuolukivi, 1906.

Robert Stigell veisti karhuperheen Standertskjöldin toimeksiantamana ja täytyy sanoa, että en ihan heti olisi arvannut sitä Stigellin työksi. Kuvanveistäjähän on kenties tunnetumpi Helsingin Tähtitorninmäellä sijaitsevasta Haaksirikkoiset (1898) teoksesta. Toisaalta, onhan noissa nalleissakin havaittavissa hieman samanlaista sommitelmaa.

Karhuluola oli kuumana päivänä ihanan viileä (mutta kostea), jossa oli hyvä hengähtää se hetki, että piti kavuta ne 322 porrasta vielä ylöskin. Me nimittäin teimme niin, että kävimme ensin karhuluolassa ja vasta sen jälkeen näkötornissa, joten portaita tuli tuona päivänä kiivettyä... Vinkiksi siis muille, että suosittelen ensin kiipeämistä näkötorniin, sieltä alas kenties kahvilaan jätskille/kahville, ja siitä sitten alas karhuluolaan ja polkua pitkin paikoitusalueelle. Näin ei tarvitse kulkea portaita edestakaisin. 

Mutta olipahan maisemat (ja jalkatreeni)!

Hauhon Pyhän Johanneksen kirkko

Kesäillassa ajellessa kuului kysymys: "Haluatteko pysähtyä Hauhon keskiaikaisessa kirkossa?" Ai halutaanko? Henna ainakin haluaa! Niinpä poikettiin isommalta tieltä kohti kirkkoa, vaikka en edes tarkalleen tiennyt missäpäin sitä autolla silloin ajeltiin.

Kirkko oli jo suljettu, joten tyydyimme katselemaan rakennusta ja kirkkomaata ulkopuolelta. Hauhon keskiaikainen, paanukattoinen harmaakivikirkko on rakennettu todennäköisesti 1500-luvun alussa, vaikka perimätieto ajoittaa sen jopa 1470-luvulle. Kirkko on rakennettu entisen puukirkon paikalle. Sisäpuolelta kirkko on kolmilaivainen ja katossa on tiiliholvaus. Keskilaivan holvit ovat tavanomaisia tähtiholveja, mutta kapeammat sivulaivat ovat saaneet katteekseen yksinkertaistetut ja epäsäännölliset tähtiholvit itäpäässä ja ristiholvit länsipäässä. Alttaritauluna olisi ollut Juho Forsselin maalaama Kristus Getsemanessa (1883) ja lasimaalaus Brunar Allenin käsialaa (1929), mutta nekin jäivät nyt näkemättä. Maalauksia kirkon seinistä ei ole löytynyt, jonka vuoksi ei NIIN paljon harmittanut etten päässyt näkemään sitä sisältä. Onnistuin kuitenkin vähän kurkkimaan ikkunoista ja olisi siellä kuitenkin ollut keskiaikaisia puuveistoksia (mm. Pietari, Paavali, Pyhä Olavi ja Pyhä Anna). 

Vuosisatojen kuluessa kirkkoon on tehty useita muutoksia, esimerkiksi ikkunoita on suurennettu ja ovia muurattu umpeen. Siksi tämä ei tuntunut niin autenttiselta kuin esimerkiksi Hattulan keskiaikainen kirkko. Hauhon kirkko on pyhitetty Johannes Kastajalle.

Keskiaikainen komerokoristelu kirkon päätykolmiossa viittaa uusimaalaisiin ja satakuntalaisiin esikuviin.

Uusgoottilainen kellotapuli on vuodelta 1864. Sitä ennen paikalla oli puinen kellotorni, joka kannatteli kolmea kelloa. Vanhin kelloista on keskiajalta.

Mikä meitä kiinnosti kirkon sisäpuolta enemmän, oli kirkon viereen kasvanut valtava lehtikuusi. Runko lähenteli ikkunoiden halkaisijaa ja puu kasvoi keskeltä hautapaikkaa (Otto Wilhelm Schulman 1769-1830). Mikäli puu on istutettu heti Schulmanin kuoltua, se on lähes parinsadan vuoden ikäinen. 

Jos joku tietää enemmän tuosta lehtikuusesta tai Schulmanista, kertokaa ihmeessä!

Hämeen linna

Turun linnasta jäi sellainen kutina, että olisi kiva nähdä muitakin Suomen linnoja. Nyt tarjoutui mahdollisuus käydä Hämeen linnassa sisällä asti, sillä edellisen yrityksen aikaan linna oli juuri sulkeutumassa.

Ensimmäinen näkyvä ero Turun linnaan verrattuna oli se, että tämä oli punainen. Ensimmäinen rakennusvaihe Hämeen linnassakin alkoi harmaakivestä 1200-luvun lopulla, mutta korotusvaiheessa 1300-1400-luvuilla rakennusmateriaalina käytettiin Suomessa vielä keskiajalla harvinaista tiiltä. Tiili muodostui vallitsevaksi rakennusmateriaaliksi, kun vanhoja harmaakivipintoja alettiin korvata punaisella tiilellä.

Ulkopinnasta näkee kuinka harmaakivi vaihtuu tiileen.

Satuimme lippukassalle juuri sopivasti, sillä opas oli aloittamassa linnakierroksensa. Astuimme ensimmäisenä tilaan, jonka keskellä oli kaivo. Kaivopiha suljettiin erilliseksi huonetilaksi 1300-luvun lopulla. Opas paljasti, ettei kaivon rakentaminen sujunut kovin onnistuneesti, sillä 12 metrisestä kaivosta ei saatu koskaan vettä. Rakentajilla oli ollut ajatus, että sadevedet valuisivat kaivoon, mutta lopputuloksena sadevedet valuivat kaivoon lattioiden kautta, jolloin vesi oli saastunutta jo ennen kuin se ehti kaivon pohjalle saakka. Nykyisin turistit toivovat kaivon tuottavan onnea ja heittävät sen pohjalle kolikoita. Kaivon tyhjennyksissä on löytynyt rahojen lisäksi mm. tutteja, aurinko- ja silmälaseja, hattuja sekä tekohampaat.

Alakerroksen palvelusväen huoneet olivat pimeitä, ikkunattomia ja kylmiä. Linnan palvelukseen kuitenkin halutiin, sillä ylläpito (kuten vaatteet ja ruoka) tuli linnan puolesta ja linnassa työskennellyttä arvostettiin työelämässä. Hämeen linnassa sijaitsee myös Suomen vanhin ei-kirkollinen salitila, 1200-luvun tynnyriholvattu linnantupa, joka toimii nykyisin tilausravintolana.

Ritarisali.

Rakennusmateriaalina tiili mahdollisti tynnyriholveja kehittyneemmän holvauksen ja goottilaiset koristemuodot. Ritarisalin ristiholvien kilpikaaret ja ruoteiden alapäät on purettu jo 1700-luvulla, mutta muodot ovat yhä nähtävissä.

Asuinhuone.

Toisessa kerroksessa sijaitsee käskynhaltijan ja tämän hovin, miltei jo viihtyisäksi tulkittavat huoneet. Kustaa II Adolf vieraili puolisoineen Hämeen linnassa vuonna 1626, jonka myötä kahta tilaa alettiin nimittää Kuninkaansaliksi ja Kuningattarenkamariksi. Kuvassa oleva asuinhuone toimi myös edustustilana. Täällä oli sekä tunnelmaa luova avotakka että lämmittävä kiuasuuni, jossa liekkien päällä olevat kivet hehkuivat lämpöä huoneeseen.

Asuinhuoneen kiuasuuni.

Kuninkaansali

Kuninkaansalissa järjestettiin juhlia ja pöydät oli sijoitettu siten, että keskellä mahtui tanssimaan. Auringonvalo heijastui valkoiseksi kalkituista seinistä kauniisti ja tuo ristiholvattu katto on upea! Keskiajalla holvit koristeltiin maalauksin ja todennäköisesti tämänkin tilan katto on ollut maalattu. Voisin milloin tahansa haluta tällaisen salin omaksikin ruokailutilaksi tai tanssisaliksi. Kattoon tietysti maalaukset kuten ennen vanhaan. 

Alkujaan kuninkaansali kulki nimellä suuri sali ja tila palautettiin keskiaikaiseen asuunsa 1970-luvun restauroinnin yhteydessä. Alkuperäinen holvaus, joka on ajoitettu noin 1400-luvulle, sortui tai purettiin ilmeisesti 1500-luvun lopulla. Restauroinnin muoto on jäljitetty seinistä löydettyjen holviruoteiden kantojen ja suippojen kilpikaarien (katso aiempi kuva Ritarisalista) avulla. Tilan kaksilaivainen holvaus on samanlainen kuin Turun linnan kuninkaansalin vastaavan ikäiset ristiholvit.

Kummituskissan tassunjäljet Kuninkaansalin lattiassa?

Oppaan mukaan jokaisessa linnassa kuuluu olla kummitus, mutta Hämeen linnassa kummitus onkin kissa. Tarinan mukaan Kustaa II Adolf (vai Kustaa III?) vieraili linnassa, mutta palatessaan Ruotsiin unohti mukana olleen kissansa linnaan. Kissa jäi elämään linnaan ja opas kehotti kierroksella mukana olleita lapsia kuuntelemaan mikäli sattuisivat kuulemaan naukumista.

Linnan sisäpiha.

Alimman kerroksen palvelusväki joutui kulkemaan sisäpihan läpi huoneesta toiseen, joka mahdollisti myös tunkeilijoiden havaitsemisen. Mikäli ylimääräisen vieraan havaittiin menevän johonkin huoneeseen, tilasta ei päässyt ulos kuin sisäpihan kautta. Toisen kerroksen parvekkeelta näkyi hienosti paitsi eri rakennusvaiheet myös tiiliseinän koristelut.

Sisäpihan parvekkeella opas pyysi kiinnittämään huomion myös linnan katolla olevaan metalliseen viiriin. Viiriin oli kuvioitu Kustaa III:n vierailun kunniaksi G III 1782. Viirissä on kuitenkin vain se vika, että Kustaa III vierailikin kaupungissa vasta vuotta myöhemmin 1783. Kuningas oli ilmoittanut väärän vierailuvuoden, kun "hitaat hämäläiset olivat kerrankin ajoissa". Kustaa III:n käskystä Hämeenlinnan asutus siirrettiin nykyiselle paikalleen ja linnaa alettiin kunnostaa linnoitukseksi vallihautoineen.

Linnan kolmannessa kerroksessa sijaitsevat perus- ja vaihtuvien näyttelyiden tilat. Täällä pääsee tutustumaan Hämeen esihistoriaan arkeologisten löytöjen avulla, tiilen historiaan, Pielaveden(!) Vaaraslahdesta löytyneeseen raha-aarteeseen, keskiaikaiseen kirkkotaiteeseen sekä restaurointinäyttelyyn. Arvannette mikä näistä kiehtoi minua eniten. ;)

Tiilen historiasta kertovat mm. eri kirkkojen ja luostareiden ruodetiilet.

Krusifiksi, pohjoismaista työtä 1200-luvulta. Vanajan kirkosta.

Siirtyessäni kohti keskiaikaisia veistoksia esittelevää tilaa, K tuli nopeammin tilan kiertäneenä vastaan ja sanoi, että "siellä on niitä sinun puu-ukkoja". Puu-ukkoja! :D No joo, on kai ne niitäkin. Odotin suurempaa veistosesittelyä, mutta ne muutamatkin esimerkit olivat kauniita. Sääksmäen ja Akaan kirkkojen Madonnissa oli vielä havaittavissa pieniä jäämiä alkuperäisestä maalista. 

Madonna, pohjoissaksalaista työtä n. 1460-1470. Akaan kirkosta.

Taneli Eskolan valokuvia.

Vaihtuvana näyttelynä ollut Sibeliuksen maisema on esillä Hämeen linnassa vielä 20.3.2016 saakka. Siinä Taneli Eskolan kuvaamat Sibeliuksen mielimaisemat keskustelevat säveltäjän ajatelmien kanssa. Tämä oli todella vaikuttava kokonaisuus. Eskola oli itselleni uusi tuttavuus, mutta näissä oli mahtavaa henri-cartier-bressonmaista hetken pysäyttämistä. Kun hetki on oikea, ei tarvita kuvamanipulaatiota. Luonto on kaunis.

"Vaikka mielelläni näenkin muita maita ja viivyn jonkin aikaa ulkomaan kaupungeissa, 

minun täytyy elää Suomessa. En voisi koskaan jättää tätä maata ainiaksi; 

se tekisi minusta lopun ja merkitsisi taiteelleni kuolemaa."

- Jean Sibelius -

Kuule Janne, en voisi olla kanssasi enemmän samaa mieltä! Tämänkin kesän aikana tehdyt kotimaan retket saivat rakastumaan Suomeen yhä uudelleen.

Janne - Kohtaamisia Jean Sibeliuksen lapsuuden ja nuoruuden maailmassa-näyttely.

Sibeliuksen juhlavuosi näkyy linnassa myös toisen teemanäyttelyn myötä. Janne - Kohtaamisia Jean Sibeliuksen lapsuuden ja nuoruuden maailmassa (20.3.2016 saakka), kertoo nimensä mukaisesti Sibeliuksen elämän ensivuosista syntymäkaupungissaan Hämeenlinnassa. Näyttely keskittyy Sibeliuksen arkiseen elämään ennen kuuluisuutta, poikaan, joka syntyi Ruusukorttelissa ja leikki Tähtipuistossa.

Sibeliuksen lapsuustarinan jälkeen oli mahdollisuus astua aistien huoneeseen. Vitriinissä tilat oli jaettu valkoisilla naruverhoilla, joissa jokaisessa oli oma, hyvin suomalainen, teemansa. Kurkien laulua ja havujen tuoksua. Pidän museoiden aistitiloista ja täälläkin tunnelma oli hämärillä valoilla ja rentouttavilla kuvilla kohdillaan, mutta pienten, jaettujen tilojen nurkissa olevat tuoksulaatikot olivat aikuiselle liian matalalla. Lisäksi olisin toivonut enemmän äänimaailmamahdollisuuksia, joka ei noin avoimessa (eristämättömässä) tilassa ollut mahdollista. Vitriinikierroksen päätteeksi pääsi kuitenkin kokeilemaan keinuvaa nojatuolia, jonka "rytmissä äidit ovat satojen vuosien kuluessa nukuttaneet lapsiaan". Hämärän tilan lattia oli kuvioitu avaruusteemalla, "joka 1800-luvun ihmiselle oli kiehtova ja tutkimusta odottava mysteeri". 

Hämeen linna ei ollut yhtä vau-kokemus Turun linnan jälkeen, mutta täällä oli paljon hyvää. Hämärissä tiloissa oli valaisimia (jonkun mielestä kenties ylimääräisiä), linnan ulkoseinät olivat mielenkiintoisempia kuin Turussa ja pidin siitä, että täällä näkyi Turkua enemmän sisälläkin eri rakennusvaiheita ja "keskeneräisyyttä". Sitä, että kaikkia tiloja ei ole palautettu tai rekonstruoitu "uuden veroisiksi". Lisäksi ikkunoista avautui kaunis järvinäkymä. Ainoa mikä hieman harmitti oli se, ettei täällä ollut kauniita seinämaalauksia, tai edes jälkiä niistä.

Tuntui jälleen oudolta ajatella, että ihmiset ovat oikeasti eläneet linnassa. Ja että linnassa on ollut naisvankila vuoteen 1953 saakka (päälinna; kehämuurirakennuksissa vankila vuoteen 1972 asti). Täällä sitä ihmeteltiin entisajan tavallista elämää ja jäin miettimään, mikä nykyhetkestä säilyy tulevien sukupolvien ihmeteltäväksi, millainen rakennus?

Imatrankoski

Etelä-Karjalassa lomaillessa tehtiin myös pieni visiitti Imatralle koskinäytökseen. Kesäkaudella (23.8.2015 saakka) Imatrankoski vapautetaan kuohumaan joka ilta klo 18.00.  

Sibeliuksen sävelten siivittämänä vesi virtasi padon läpi. Jälkikäteen sain selville, että musiikki vaihtuu iltojen mukaan ja tänä kesänä soitetaan Sibeliuksen lisäksi Darudea(?) ja Nightwishiä. Mielestäni osuimme musiikin suhteen parhaalle illalle.

Näytös kestää noin 20 minuuttia ja vettä kuohuu jopa 500 000 litraa sekunnissa.

Suomen suurin koski on myös Suomen vanhin matkailunähtävyys, jota on käyty katsomassa jo 1700-luvulta lähtien. Venäjän keisarinna Katariina II vieraili seurueineen Imatrankoskella vuonna 1772. Turistien määrä kasvoi 1900-luvun alussa, kun Usko Nyströmin suunnittelema linnamainen Valtionhotelli valmistui vuonna 1903.

Taisto Martiskainen: Imatran Impi, 1972.

Kruunupuiston Patopuistossa, Kari Pärssisen suunnittelemassa altaassa, veden pinnalla liukuu Taisto Martiskaisen veistämä Imatran Impi. Veistoksella on surullinen tarina, sillä se on huomionosoitus ihmisille, jotka ovat tehneet itsemurhan heittäytymällä Imatrankoskeen. 

Imatrankosken voimalan ensimmäinen osa vihitiin käyttöön vuonna 1929 ja lopullinen kosken kuivaminen tapahtui vuonna 1937. Tämän jälkeen vettä on juoksutettu koskessa vain näytösluontoisesti.

Alajuoksulle siirtyessä kalliot ovat täynnä 1800-luvun matkailijoiden kaiverruksia. Jopa Brasilian viimeinen keisari Pedro II hakkautti käyntikorttinsa kosken rantakallioon elokuun 27. päivänä 1876.

Vapaana virtaava Imatrankoski 1800-luvun lopulla.

1800-luvun lopulla Imatrankosken ihailu oli muodikasta ja kerrotaan, että päivässä Pietarista saattoi tulla jopa 14 junallista matkustajia. Seuraelämän ohella matkailijoille oli järjestetty monenlaista ohjelmaa luontoretkistä nuorallakävelynäytöksiin kosken yllä. Rohkeimmat matkailijat saivat mahdollisuuden ylittää kuohuvan kosken vaijeriin kiinnitetyllä korilla. Teknisten ongelmien vuoksi kyseinen huvitus jäi lyhytaikaiseksi. Nykyisin perinne kuitenkin jatkuu ja koskinäytösten yhteydessä on mahdollista kokeilla Imatra Express vaijerirataa jopa pää alaspäin roikkuen. (Itse en suostuisi kummankaan aikakauden kosken ylitykseen missään muodossa....).

Imatrankosken ylitys 1800-luvun tyyliin vaijerikorissa.

Tämä oli kyllä uskomattoman hieno ja vaikuttava kokemus. 

Sai taas yhden vahvistuksen lisää miksi kotimaan matkailu kannattaa! 

Laajemmin Imatran kulttuurimaisemia voi käydä lukemassa Jalkaisin blogista, jossa kierrettiin Vuoksen kulttuurireitillä. Kosken läheisyydessä sijaitsevaa kaupunkipuroa pääsee katsomaan Art Detective - Taide Etsivä blogissa.