Kevätongella

Ainakin meille Pohjois-Savossa kasvaneille muksuille Maaningan Korkeakoski on erittäin tuttu paikka. Siinä kivenheiton päässä koskesta, Pielaveden puolella, on toinen suosittu lapsiperheiden ajanviettopaikka Löytynlohi. Täällä tuli lapsena ongittua lohia useana kesänä, mutta teini-iän jälkeen en ole paikassa vieraillut. Päätimme siirtää perinnettä eteenpäin ja kävimme onkiretkellä kummipojan kanssa. 

Kolme ja puolivuotias pikkumies olisi heti tarttunut siihen pisimpään ja "terävimpään" onkeen, mutta sain toppuuteltua pojalle kevyimmän version. Kaikki olisi pitänyt tehdä tietenkin itse, pitkän ongen, sangon ja haavin kantaminen. Lammen rannalle päästyä opeteltiin pitämään onkea veden pinnalla ja kroppa kuivalla maalla. Yllättävän pitkään poika jaksoi ongen varressa seisoa, vaikka innostus lopulta lopahti ja onki vaihtui haaviin ja rantavedessä kyykkimiseen. (Yritettiin myös opetella olemaan säikyttämättä kaloja pois.) Niinhän siinä kävi, että kummitäti joutui (pääsi?) lopulta ongen/virvelin varteen. Odotuksen ja pienen avustuksen jälkeen lammesta nousi 1,9 kiloinen kirjolohi. 

Kala vietiin savustettavaksi eikä poikaa meinannut saada savustuspisteen tiskiltä mihinkään. Mikä tuo [vaaka] on? Mitä sinä teet? [kysymys osoitettiin savustajalle] Minulla on tämmöinen lippis! Minulla on sininen [musta] lippis! Me saatiin iso kala! Missä se meidän kala on? Milloin se kala tulee? Saanko sitten syyä kalan? Ja monen monta muuta kysymystä myöhemmin sain pojan vedettyä hetkeksi syömään eväitä ennen kalan valmistumista.

Päivä oli ilmeisen onnistunut, vaikka etukäteen jännitin, että mitenhän muksu suhtautuu siihen, että elävä kala kopautetaan pulikalla kuoliaaksi. Poika ei ollut lopulta moksiskaan ja kala näytti maistuvan. Etukäteen kyllä kysyi, että onko siinä lihassa verta. Ja ruokapöydässä ihmeteltiin mikä on kalanruoto ja miksi sitä ei saa syödä. Illalla oli ihana kuulla "Minulla oli kiva päivä" ja "Minä tykkään sinusta", kun kysyin, että mitenkä päivä oli mennyt. Niin sitä vain opittiin paljon uutta ravinnosta ja sen hankkimisesta.

Mahtava kokemus pienille ja isommillekin kalastajille. Pienten kanssa tosin joutuu hankkimaan tavallista enemmän silmäpareja, että muksujen tarkkailu ja itse kalan nappaaminen onnistuvat. ;)

Aarreaitta

Kristillisestä taiteesta kiinnostuneet huomio! Kaksi nuorta naista on lyönyt hynttyyt yhteen ja luonut kristillistä kuvataidetta sen laajassa kirjossa esittelevän Aarreaitta-sivuston.

Naiset Aarreaitan takana: Pauliina Sassali, Turun yliopiston taidehistorian oppiaineesta valmistunut filosofian maisteri ja Saara Santala, Graafisen suunnittelun opiskelija Lahden muotoiluinstituutissa.

"Esit­te­lemme kris­til­listä kuva­tai­detta ja visu­aa­lista kult­tuu­ria sekä nii­den teki­jöitä ja tut­ki­joita. Toi­vomme, että Aar­re­aitta olisi kes­kus­te­lun ja jaka­mi­sen paikka eri­tyi­sesti tai­teen ja muo­toi­lun aloilla työs­ken­te­le­ville kris­ti­tyille sekä kai­kille näistä tee­moista kiin­nos­tu­neille.

Aar­re­ai­tassa käsi­tämme kris­ti­nus­kon ja kuva­tai­teen laa­jassa mer­ki­tyk­sessä. Pyrimme eku­mee­ni­suu­teen ja ennak­ko­luu­lot­to­muu­teen ja esit­te­lemme yhtä lailla gal­le­ria­tai­detta kuin kaik­kea visu­aa­lista kult­tuu­ria. Kris­til­listä kuva­tai­detta ja visu­aa­lista kult­tuu­ria ovat tässä tapauk­sessa työt, jotka voi­daan aiheensa tai sisäl­tönsä puo­lesta tul­kita kris­til­li­siksi, jotka on tehty kris­til­li­seen käyt­tö­tar­koi­tuk­seen tai joi­den tekijä on vakau­muk­sel­taan kris­titty." 

Sivusto on jaettu Kohtaamisiin, Keskusteluihin, Hetkiin ja Lainauksiin. Ensiksi mainittuun osioon pääsin kynäilemään RIISAn Faces of Christ -näyttelystä.

"Kristillinen taide ei millään muotoa ole aina uskonnollista, 

siis uskonnollisia aiheita käsittelevää taidetta. 

-- Tämä ajatus perustuu oivallukseen, 

ettei kristinusko koske vain 'pelastusta', 

vaan koko ihmistä kokonaisessa maailmassa."

 

- Francis Schaeffer: Taide ja Raamattu -

Mikäli mieleenne tulee juttuaiheita, näyttelyitä tai muita ideoita sivustoon liittyen, 

aarreaittalaiset ottavat varmasti mielellään vinkkejä vastaan. :)

Töissä

Terveisiä töistä! Nyt alkaa olla jo itsevarmuuttakin, vaikka jonkin verran oli tuttua jo entuudestaan. Uusia ja haasteellisiakin tilanteita tulee eteen lähes viikottain, joihin on vain hypättävä oppimisen ja kehittymisen kannalta. Se kai tässä onkin kiehtovaa, että pienessä työyhteisössä pääsee tekemään ihan kaikenlaista. Kuukausi sitten sain inventoitavakseni ensimmäisen "oman" kokoelman. Olihan se sellainen hetki, johon piti ihan pysähtyä. Ikonin taakse ensimmäisen numeron lisääminen ja diaarikirjassa käsialan vaihtuminen tarkoittivat minulle yhdenlaista vastuun ottamista.

Museoalaa tuntemattomille joutuu usein selittämään, että mitä se inventoiminen oikein tarkoittaa. Yksinkertaistettuna se on siis sitä, että kun museoon tulee uusi esine, se dokumentoidaan ja inventoidaan niin hyvin, että jos se vaikka yksi päivä katoaisi tai tuhoutuisi, siitä voisi tehdä toisinnon. Tällaista tuskin tullaan koskaan tekemään, mutta esine on valokuvattava, mitattava, kuvailtava, asiasanoitettava ja tutkittava niin hyvin kuin mahdollista, jotta esineestä saa parhaan mahdollisen hyödyn. Taustatiedoton esine on museolle hyödytön, sillä historia ja tarinat ovat ne mitkä merkitsevät. Niitä me säilytämme esineiden ohessa tuleville sukupolville. Niistä te saatte museoissa kuulla. On ihan eri asia säilyttää tavallista rautanaulaa kuin esimerkiksi sellaista käsin taottua naulaa, joka saattaa olla ainut muisto esimerkiksi tuhoutuneesta kirkosta. Tähän liittyen oli suoranainen ihme, että 1600-luvun messukasukka pelastui Ylivieskan kirkon tulipalosta! Eihän se toki enää ole entisensä, mutta ylipäänsä tekstiilin pelastuminen moisesta koettelemuksesta tuntuu aivan uskomattomalta. 

Kahvihuoneen ikkunasta voi aika ajoin seurata pupujen talviturkin vaihtoa.

Yksikään työpäivä ei ole ollut samanlainen ja aina ei voi ennustaa mitä päivä tuo tullessaan. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Järjestelmälliselle henkilölle oli melkoinen haaste hyväksyä se tosiasia, että kaikkea ei voi aina tehdä siinä järjestyksessä kuin se itsestä tuntuisi hyvältä. Yhden asian joutuu välillä keskeyttämään mikäli sen rinnalle tulee kiireellisempi tehtävä ja joskus on vain sanottava, että tänään en ehdi. Toki ihan inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta opettelua se on vaatinut. 

Arjesta poikkeavia hetkiä: Tarja Halonen (Jukka Laaksonen) vierailulla RIISAssa.

Museon lisäksi rakennuksessa on useampia toimijoita ja palveluksia tehdään välillä puolin ja toisin. Saatan viedä kirkkoslaavinkielisen tekstin tulkittavaksi talon toiseen toimistosiipeen ja vastapalvelukseksi valokuvaan esimerkiksi toisen asiakkaalle jonkin arkistosivun. Näin ei ole vielä kertaakaan tullut sellaista tilannetta, jossa jotain asiaa ei olisi saanut hoidettua/selvitettyä. 

Ratsain museossa.

Tavallisen museotyön rinnalla olen pitänyt myös joitain opastuksia. Viimeisimpänä seuranani oli ihana "opiskelijaseurue", joka oli valmistunut opinahjostaan vuonna 1956. Siellä minä kiertelin yli 80-vuotiaiden herrasmiesten joukossa ja vastailin kysymyksiin. Toisenlaista, mutta yhtä vilpitöntä iloa oli havaittavissa, kun kaksi tyttöä ratsastivat näyttelitiloihin keppihevosillaan.  

Kristuksen Ylösnousemus, 1900-luvun alku, maalaus helmiäislevylle.

Museoissa esineet, ihmiset, historia ja tarinat kietoutuvat niin mielenkiintoisesti yhteen, 

että tuntuu etuoikeutetulta olla osa kaikkea tätä. 

Kulttuuriperintöä.

Juhlan tuntua

Nauratti miltei ääneen, kun eräänä iltana työpäivän jälkeen ajattelin, että onpa ihana kevät ja kuvailin ensimmäisiä puiden silmuja:

Kunnes sitten seuraavana aamuna avasin verhot ja taivaalta satoi nenäliinan kokoisia rättejä. Bussipysäkille kävellessä maisema oli muuttunut tällaiseksi:

Niinpä niin, ei pitäisi koskaan luottaa siihen ensimmäiseen kevättunnelmaan, vaikka se tuntuisi kuinka hyvältä. Lumi- ja räntäsateet eivät ole kuitenkaan onnistuneet pilaamaan hyvin alkanutta tunnelmaa, sillä kahtena viikonloppuna ollaan vietetty sekä valmistujaisia että ristiäisiä.

K ja minä valmistuimme molemmat jo viime joulun alla, vaikka valmistumispaperit tulivat tammikuun puolella. Molemmat saimme onneksemme myös töitä miltei heti valmistumisemme jälkeen, joten työkiireet siirsivät varsinaisia valmistumisjuhlia kevääseen. Sää oli valittuna päivänä upea ja itse asiassa vähän liiankin aurinkoinen, sillä onnistuin sytyttämään pienoisen nurmikkopalon juhlahumun keskellä. Onneksi hommasta selvittiin pelkällä säikähdyksellä ja juhlat saattoivat jatkua rauhallisemmissa merkeissä. ;)

Seuraavana viikonloppuna juhlittiin sitten pientä ihmistä, kun siskonpoika sai kasteessa nimen. Tätiylpeys sen kun kasvaa. :) Saa nähdä millainen pikkumies hänestä kehittyy, sillä isoveljensä on jo 3-vuotiaana melkoinen sähikäinen. Hyvät unenlahjat pikkuinen on saanut, sillä koko toimitus meni autuaasti unten mailla.

Tervetuloa perheeseen!

Hiljaista taidetta?

Kuopion taidemuseossa on erikoinen kokoelmanäyttely. My silence - Hiljaisuuden ääni keskittyy teoksiin, jotka ovat vähäeleisiä ja pelkistettyjä. Teokset ovat läpileikkaus Kuopion taidemuseon nykytaiteen hankinnoista 2000-luvulla. Esillä on valokuva- ja videotaidetta, maalauksia, piirroksia sekä veistoksia. Näyttely on nimetty Mika Taanilan My Silence -videoinstallaation mukaan. Teos pohjautuu Louis Mallen elokuvaan Ilta Andrén kanssa. Teoksessa kaikki elokuvan kohdat, joissa on puhetta, on leikattu pois. Jäljellä ovat eleet, liikkeet, valo, kehonkieli ja henkilökemia.

Taanilan teoksen tavoin My Silence -näyttelystä on poistettu yksi elementti. Näyttely on riisuttu teksteistä. Teosten yhteydessä ei ole teoslappuja, joista katsoja saa tiedon teoksen nimestä, taiteilijasta tai ajoituksesta. Katsojalle ei avata teosten syntyyn vaikuttaneita tekijöitä eikä tarjota tulkintoja siitä, mihin yhteyteen ne ehkä liittyvät tai millaista sanomaa ne mahdollisesti kantavat. Jäljellä on olennainen eli taideteos ja lähtökohtana katsojan ja teoksen välinen kohtaaminen.

Ihan rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että näyttelykokemus oli aluksi todella vaikea. Jo se periaate, että blogissani näkyvien teosten yhteydessä tulee olla aina kontekstitiedot aiheutti ensin suurta hämmennystä. Miten muuttaa omaa tulkintatapaa, kun on tottunut siihen, että ensin vilkaistaan taiteilijan ja teoksen nimi ja vasta sen jälkeen lähdetään syventymään teokseen? Tässä kaikessa oli nimittäin vielä sekin ongelma, että tunnistin välittömästi tiettyjen taiteilijoiden kädenjäljen, mutta teosten nimiä en voinut kuin arvailla. En siis osannut suoralta kädeltä heittäytyä tietämättömyyteen ja sellaiseen katsantotapaan, jossa olisi ollut vain minä ja teos.

Halusin kuitenkin kokea näyttelyn siten kun se oli tarkoitettu - ilman teostietoja. Päätin siis olla kyselemättä teoslistaa henkilökunnalta (vaikka tiukkaa se teki). Tämän vuoksi tästä postauksesta tulee myös ensimmäinen, jossa ei ole kuvien yhteydessä minkäänlaisia kontekstitietoja (*huono omatunto*). Osa teoksista oli tuttuja aiemmilta näyttelykäynneiltä, joten sivuutin ne lähes kokonaan. Yritin etsiä näyttelystä itselleni tuntemattomia/ennen näkemättömiä teoksia, jolloin kenties pääsisin siihen tunnelmaan, mikä näyttelyllä on haluttu luoda. 

Ajatus tekstittömästä näyttelystähän on loistava. Näin jokaiselle annetaan mahdollisuus tulkita teoksia ihan miten tahansa eikä kukaan voi väittää, että yhdessäkään kommentissa tai ajatuksessa olisi siten mitään väärää. Tämä kuitenkin aiheuttaa sen haasteen, että onko kävijöillä tarpeeksi aikaa ja innostusta heittäytyä teosten tunnelmiin ilman, että tunnelman nostattamiseen annetaan mitään vinkkejä? 

Itse painiskelin pitkään sen kysymyksen kanssa, miten minun tulisi näyttelyä katsoa ja lähestyä. Rauhoittuminen vei oman aikansa. Vasta tuon aiemmin mainitun Mika Taanilan videoteoksen nähtyäni, jossa Ilta Andrén kanssa -elokuvasta on poistettu kaikki kommenttiosuudet, laittoi huomaamaan ilmeiden ja eleiden voiman. Hiljaisuuden vaikutuksen. Henkilöhahmojen tunnelmat välittyivät katseissa, hymyissä ja kasvojen lihasten liikkeissä. Mutta entäpä teokset, jotka eivät liiku?

Kokonaisuudessaan minuun vetosivat vaaleat valokuvat tummia kuvia enemmän, mutta maalauksissa puolestaan kiinnitin enemmän huomiota tummiin kuin vaaleisiin teoksiin. Tummat valokuvat tuntuivat tunkkaisilta ja vaaleat raikkailta, sellaisilta joiden tunnelmaan saattoi vajota, mutta miksi näin ei käynyt maalausten kohdalla? Vaaleat maalaukset tuntuivat puolestaan hempeiltä hattaroilta, kevyiltä ja pinnallisilta, kun taas tummasävyisissä maalauksissa oli voimaa ja särmää. Mistä tällainen mielleyhtymä ja kahtiajako syntyi? Ehkä valokuvat ovat voimakkaammin liitettävissä todellisuuteen kuin käsien kautta kankaille maalatut mielenmaisemat? Valokuvien tummassa todellisuudessa pakoilin kenties niiden raskasta tunnelmaa, kun taas abstrakteissa maalauksissa tummuus herätti mielenkiintoista mystiikkaa. Ehkä vaaleat valokuvat oli helpompi kohdata "tosielämästä" irrotettuina kevyinä fragmentteina, kun maalauksissa kaipasin nimenomaan sitä raskasta, tai ainakin voimakasta, tunnelmaa juuri synkkien värien kautta. En tiedä osaanko sanallistaa tämän kaiken oikein, sillä tunteiden ja tunnelmien poimiminen ajatusvirrasta ei ollut mitenkään suoraviivaista. 

Satuin paikalle sopivaan aikaan, sillä näyttelykierroksen kruunasi Kuopion kaupunginorkesterin Salonki-kvartetti. He soittivat jousisoittimilla eläinaiheisia kappaleita. Alkoi hymyilyttää. Huomasin mielessäni tavailevani tuttujen kappaleiden sanoja samalla, kun olin jälleen sitä mieltä, että jousisoittimet kuulostavat maailman kauneimmilta soittimilta. Niin, mikähän siinä on, että sanoista ja teksteistä on niin vaikea päästää irti? 

♥

Mikä sitten oli näyttelyn lopputulema? Ihastuin täysin yhteen, yllä näkyvään, teokseen ja vajosin sen maailmaan. Teospari miltei hukkui taustaseinään, mutta silti tuo vaakalinjojen aaltomainen ja tasainen rytmi koukutti. Hypnotisoi. Porrasaskelmat, hiekkapainaumat, sälekaihtimet, paperin taitokset? Itse asiassa en miettinyt selitystä sen enempää, vaan vain seisoin ja katselin. Jos jokin tuntuu hyvältä, tarvitseeko sitä sen suuremmin selitellä? Huomasin viimein olevani siinä mielentilassa, jonka näyttely voi parhaimmillaan luoda. Teos ei ole taiteilijan vaan se on minun. Tunnelma on suoraan minun ja minusta lähtöisin ilman, että se on kiertänyt taiteilijan ja hänen nimeämänsä sanan tai lauseen kautta. Saavutin hiljaisuuden, joka ei kuitenkaan tarkoittanut tyhjyyttä.

My silence - Hiljaisuuden ääni Kuopion taidemuseossa 28. toukokuuta 2016 saakka.

Ps. Myönnän, että uteliaisuus vaivaa kyllä edelleen, sillä en vieläkään tiedä kuvaparin taiteilijaa. Minkäs sitä taidehistorialliselle luonteelleen mahtaa..... Mutta toisaalta, tämä on hyvällä tavalla "ärsyttävää vaivaamista".