Herman Grönbärj

Uskotteko kohtaloon vai sattumaan? Tämä postaus sisältää jälleen taidehistoriallista salapoliisityötä, jota sain viimeksi tehdä Antti Niemisen Penelope-teoksen yhteydessä. Kirpparilta löytyi tällä kertaa sellainen aarre, etten tiedä miten päin olisin. Vastaani tuli vanha pahvinen kansio, joka oli täynnä erilaisia luonnospiirroksia ja -maalauksia. Myyjä oli kirjoittanut hintalappuun taiteilijan nimen, mutta se ei sanonut minulle etukäteen mitään.

Herman Grönbärj. Kuva: Suomen valokuvataiteen museo.

Luonnoskansio on kuulunut aikoinaan Herman Grönbärjille (ent. Grönberg 1875-1958), joka oli suomalainen maisema- ja symbolistimaalari, arkkitehti, teosofi ja kirjailija. Hän opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1892-95 ja Helsingin yliopiston piirustussalissa 1899-1900.

Onko tämä kipsimalli piirretty Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa tai Helsingin piirustussalissa? Kyseessä on toisinto "Seinen tuntematon" (L’inconnue de la Seine) -kipsivalosmallista.

Luonnoskansiosta löytyy muutamia akateemiseen taidekoulutukseen viittaavia piirroksia. Kaunis, tosin reunoilta repaleinen toisinto Seinen tuntemattomasta sopii hyvin Grönbärjin teosofian ja taideopintojen aikakauteen. Amanuenssi Anna Luhtala kirjoittaa Helsingin yliopistomuseon blogissa Seinen tuntemattomasta näin:

 

"Ikiuneen vaipuneen naisen mystinen, kuin toisesta maailmasta oleva hymy, vetosi varmasti aika hyvin aikakauden ihmisiin. Elämän ja kuoleman mysteerit kiinnostivat monia 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Psykologian ala kehittyi, ja myös spiritismi, symbolismi, esoteerisuus ja muut henkimaailmaa selittämään pyrkineet suuntaukset kiehtoivat monia. (---)

Kasvot ovat painuneet monien kuvataiteilijoiden mieleen, kun he ovat harjoitelleet piirtämistä tämän tunnetun kipsivaloksen mukaan. Yliopistomuseon kokoelmiin ei kuulu Seinen tuntemattoman kipsivalosta, mutta kuva kasvoista löytyy Helsingin yliopiston Piirustussalilla käytössä olleesta kuvasalkusta, jossa on esimerkkejä kipsiveistosten piirtämisen harjoitteluun.

 

Taiteilija Charles Barguen (1826/1827–1883) tekemään Cours de Dessin -kuvasalkkuun kuuluu Jeune Femme -niminen esimerkkipiirustus, joka esittää juuri Seinen tuntematonta. Cours de Dessin -kuvasalkku eli useita mallikuvia sisältänyt julkaisu oli tärkeä piirustuksen opetuksen ohjekirja 1800-luvulla. Sitä ovat käyttäneet mallina monet taiteilijat ja kuvataidekoulut ympäri Eurooppaa. Charles Bargue ja taiteilijakollega, Pariisin taideakatemian professorina toiminut Jean-Léon Gérôme (1824–1904), julkaisivat salkun alun perin Pariisissa 1860-luvulla. Helsingin yliopiston Piirustussalille kuvasalkun hankki taiteilija Adolf von Becker (1831–1909), joka toimi Piirustussalin piirustusmestarina vuosina 1869–1892."

Henri Fantin-Latour: Omakuva, 1895, öljy kankaalle. Galleria degli Uffizi, Firenze.  Kuva: Wikiart.

Herman Grönbärjin luonnos Henri Fantin-Latourista.

Akateemiseen taidemaailmaan viittaa myös pieni lyijykynällä toteutettu kasvokuva ranskalaisesta taidemaalari Henri Fantin-Latourista (1836-1904). Fantin-Latour tuli tunnetuksi etenkin maalaamistaan ryhmämuotokuvista ja kukka-asetelmistaan, mutta Wikipedian mukaan "kolmannen aihepiiriin muodostivat mytologiset ja mielikuvitukselliset aiheet." Tämä saattanee selittää Herman Grönbärjin kiinnostuksen Fantin-Latouria kohtaan.

Omalla verellään poikasiaan ruokkiva pelikaani liitetään kristillisessä symboliikassa Kristuksen uhrikuolemaan. Pelikaanivertaus löytyy esimerkiksi Tampereen tuomiokirkon lasimaalausikkunasta ja Petäjäveden uuden kirkon entisestä lehterimaalauksesta.

Teosofia (uskontojen filosofinen tutkimus) ja tolstoilaisuus (mm. yksinkertaisen elämäntavan merkitys) vaikuttivat voimakkaasti Grönbärjin maailmankatsomukseen. Hän oli perustamassa Helsingin teosofista kirjastoa ja seuraa opiskellessaan Helsingissä 1890-luvulla. Grönbärj matkusti myös ulkomailla. Grönbärjin "poikamiesboksissa", Merimiehenkatu 22:ssa, käytiin useita keskusteluja, joiden aiheina olivat teosofia ja sosialismi. Asunnon keskustelutuokioihin osallistuivat mm. Pekka Ervast, Artturi Heikki Arho ja Jean Boldt.

"Ecce homo" (lat. Katso ihmistä tai Katso, ihminen) viittaa Raamatun latinankielisen Vulgata-käännöksen mukaan Pontius Pilatuksen sanoihin Jeesuksen oikeudenkäynnin yhteydessä: "Niin Jeesus tuli ulos, orjantappurakruunu päässään ja purppuranpunainen viitta yllään, ja Pilatus sanoi: 'Katso: ihminen!' " (Joh. 19:5)

Villa Sunnanlid. Kuva: Lohjan rakennetun ympäristön inventointiluettelo, 2007. 

Herman Grönbärj aloitti arkkitehtiuransa Lars Sonckin arkkitehtitoimistossa 1895. Hän suunnitteli 1902-03 itselleen ja perheelleen kaksikerroksisen ateljeehuvilan, Sunnanlidin, Lohjan Vohloisiin. Sunnanlidin lisäksi Grönbärj suunnitteli mm. Virkkalan työväentalon, Tietotalon ja huviloita sukulaisille. Sunnanlid tuhoutui täysin tulipalossa vuonna 2006. Palossa tuhoutui lähes sata Grönbärjin omaa teosta, mutta myös Louis Sparren suunnittelemia huonekaluja sekä Albert Edelfeltin tuotantoa. (Yle 15.10.2006)

Arkkitehtuuriviittaukset näkyvät myös luonnospiirroksissa sekä siinä, että piirustuspaperina on käytetty esimerkiksi millimetripaperia ja teknisten mallipiirrosten kääntöpuolia:

Luonnospiirroksen kääntöpuoli.

Kansioon on tallennettu myös arkkitehti Gustaf Strengellin (1878-1937) valokuva.

Lohjalle muuttaessaan Grönbärj ystävystyi toisen tolstoilaisen ajattelijan, Arvid Järnefeltin (1861-1932) ja hänen perheensä kanssa.

Arvid Järnefelt oli itselleni tutumman taidemaalari Eero Järnefeltin veli. Moni tunnistaa Eeron kansallisromanttiset Koli-maisemat sekä Raatajat rahanalaiset (Kaski) -maalauksen (1893). Arvid oli puolestaan kirjailija, koulutukseltaan juristi ja arvoltaan varatuomari. Arvid Järnefelt oli 1900-luvun vaihteessa maan huomattavin aatehistoriallinen kirjailija. Järnefelt oli kirjeenvaihdossa Leo Tolstoin (1828-1910) kanssa vuodesta 1895 alkaen ja kävi tapaamassa häntä Venäjällä vuosina 1899 ja 1910. Tolstoilaisuuden vaikutuksesta Järnefelt jätti lakimiehen työnsä ja siirtyi maanviljelijäksi Lohjan Virkkalassa sijainneelle Rantalan tilalle, jossa Järnefelt vietti suurimman osan elämästään.

Ystävyys, Lohja ja tolstoilaisuus yhdistivät Herman Grönbärjiä ja Arvid Järnefeltiä. Kerron tämän siksi, sillä luonnoskansiosta löytyi yllättäen myös Arvid Järnefeltin pieni luonnosmaalaus mitä todennäköisimmin Kolin maisemista:

Vuosisadan vaihteessa Herman Grönbärjin kokema hengellinen kriisi etäännytti hänet teosofiasta ja loi pohjan hänen mystillis-uskonnolliselle suuntautumiselleen. Tämä näkyi myös hänen symbolisissa maalauksissaan ja runoissaan. Hänen varsinainen taidemaalariuransa alkoi tästä ja kesti noin 30 vuotta. Grönbärjin opettajana toimi mm. Väinö Blomstedt (1871-1947). Opettajistaan huolimatta hän toteutti persoonallista ja itsenäistä linjaa. Hän oli ensimmäisiä, joka käytti Suomessa uusimpressionistista tekniikkaa kirkkaine ja puhtaine väreineen. Maalausten aiheet olivat luontoaiheisia Sunnanlidin ympäristöstä, aatteellisia henkilösommitelmia sekä kansantaruihin ja mytologiaan perustuvia. Näyttelyitä Grönbärj piti vuosina 1915, 1917, 1922, 1938 ja 1955. Näiden lisäksi hän osallistui myös erilaisiin ryhmänäyttelyihin. 

Luonnoskansiossa on myös yksi värillinen piirros, joka muistuttaa tyylillisesti erehdyttyvän paljon norjalaisen Edvard Munchin (1863-1944) töitä. Puusohvalla lepäävien naisten mekkojen helmoissa on samanlaista "massoittelua" kuin esimerkiksi Munchin maalauksessa Elämän tanssi:

Herman Grönbärjin piirros.

Edvard Munch: Elämän tanssi, 1899-1900, öljy kankaalle. Norjan Kansallismuseo. Kuva: Wikipedia.

Yhteneväisyys saattanee selittyä esimerkiksi sillä, että Axel Gallén (noin vuoden 1907 jälkeen Akseli Gallen-Kallela) ja Edvard Munch pitivät Berliinissä yhteisnäyttelyn vuonna 1895, jota pidettiin Helsingin teologisen seuran mukaan "uuden renessanssin ilmentäjänä". Herman Grönbärjin on seuran jäsenenä pitänyt olla tietoinen kyseisestä näyttelystä ja aikalaisensa Edvard Munchin taiteesta.

Luonnoskansio on kaikkineen äärimmäisen mielenkiintoinen kokonaisuus, jossa riittäisi vielä tutkimista. Kansion sisältö ajoittuu vuosilukumerkintöjen mukaan ainakin vuodesta 1902 vuoteen 1955. Yhden naista kuvaavan lyijykynäluonnoksen alareunassa on vuosiluku 1902 ja kansiossa on tyhjä "Herr Herman Grönbärjille" osoitettu kirjekuori, joka on leimattu 27.10.1955. Grönbärj kuoli 10.12.1958.

Jätin kirpputorille yhteystietoni ja välitin toiveen, että kansion myyjä ottaisi minuun yhteyttä. Kerroin viestissäni nimeni ja olevani taidehistorioitsija. Minua ihmetyttää, miten kansio on päätynyt Kuopioon ja mikä linkki myyjällä on Herman Grönbärjiin? En tiedä saanko koskaan kysymyksiini vastauksia, mutta olen iloinen, että satuin oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.

Selatessani kansiota ja luonnospinoa ensimmäisen kerran, sen pohjimmaisena piirroksena oli tämä:

Sain kylmät väreet, sillä te ketkä olette seuranneet blogiani pidempään, tiedätte viehätykseni käsiin. Ja tässä taiteilija on itse tallentanut hiilipiirrokseen oman vasemman kätensä!

Tällaiset tarinat ovat taidehistorian parasta antia!

 
Lähteet: 

Gullman, Erik. 2020: Teosofian tulo Suomeen. 
Wikipedia: Herman Grönbärj
Turun Sanomat 9.1.2007: "Lohjalaisen suojellun kotiateljeen syttymissyy jäänee arvoitukseksi"
Nina Kokkinen, 2019: "Teosofia, spiritualismi ja esoteerinen henkisyys inspiroivat Akseli Gallen-Kallelaa ja muita tunnettuja suomalaistaiteilijoita"

Happy chemicals

Kirjoitin iloisuudesta ja hymyn merkityksestä Hymyn salaisuus -postauksessa. Sivusin siinä hymyilyn lomassa hyvänolon tunnetta kirjoittamalla muun muassa näin: "Allekirjoitan Launosen sanat: hymyileminen vähentää stressihormoneja ja lisää hyvänolon tunnetta. Hymyilemällä 'lääkitsen' tai 'huumaan' itseäni."

Tuon postauksen jälkeen törmäsin somessa mainioon kuvaan, joka tiivisti onnellisuushormonit ja niiden merkityksen:

"How to unlock your happy chemicals". Kuva: Twitter.

Muistan, että näitä samoja juttuja käsiteltiin aikoinaan lukion psykantunneilla, mutta aihe on painunut vuosien saatossa unholaan. Kuva kuitenkin auttoi ymmärtämään, mikä merkitys pienillä arkisillakin jutuilla on mielialaan, ja kuinka siihen voi halutessaan itse vaikuttaa. Hymyn ja naurun olen huomannut vaikuttavan arjessa suoraan yleiseen mielialaani, mutta nyt huomasin, että hyödynnän huomaamattani jokaisesta laatikosta asioita, jotka vaikuttavat mielialaan.

Neljää onnellisuushormonia sekoittelemalla luodaan resepti, joka saa aikaan hyvän olon:

Serotoniini vaikuttaa mm. mielialaan ja vireyteen. Kun serotoniinin määrä hermostossa on tasapainossa, ihminen näkee asiat positiivisessa valossa. Laatikosta voi poimia esimerkkejä, joilla saa aktivoitua serotoniinin määrää. Itse kuuntelen päivittäin musiikkia, ja luonnossa liikkuminen sekä blogin kirjoittaminen näyttävät myös kuuluvan serotoniinikategoriaan.

Serotoniinin vaje voi aiheuttaa esimerkiksi masennusta, surua, motivaation puutetta, vetämättömyyttä ja pessimismiä.

Dopamiini saa aikaan mielihyvää. Se piristää ja lisää energiaa. Dopamiini tehostaa myös oppimista. Dopamiinia syntyy silloin, kun saamme jotain mitä haluamme, saavutamme jonkin tavoitteen tai syömme jotain hyvää. 

Töissä huomaan mielihyvää syntyvän aina, kun saan poistettua yhden post it -lapun tehtävälistalta. Pyrin myös pitämään kiinni hyvistä yöunista, vaikka myönnän, että tämä on asia, josta lipsun melko usein.

Alhainen dopamiinitaso voi saada olon tuntumaan lannistuneelta. 

Oksitoniini - rakkaushormoni - vaikuttaa vuorovaikutukseen muiden kanssa ja tekee siitä miellyttävää. Sitä vapautuu sosiaalisten kontaktien kautta. Rakastan syvällisiä keskusteluja ystävien kanssa, mutta yllätyin, että laatikossa on mainittu myös kohteliaisuuden antaminen. Teen tätä arjessa melko usein kehumalla esimerkiksi jonkun asua tai ulkonäköä, kiittämällä avusta tai tavasta toimia. 

Tässä piilee kuitenkin muutama mutta: mikäli toinen ei osaa ottaa kehua vastaan, hän torpedoi hyvän olon tunteen paitsi itseltään myös oksitoniinin määrän kehun antajalta. On siis hyvä opetella ottamaan kohteliaisuudet vastaan. Kohteliaisuuden tai kehun pitää myös olla vilpitön ja tulla sydämestä. Ihminen on taitava aistimaan aidon käytöksen teeskentelystä, joten väkisin luotu "oksitoniinin kerääminen" ei palvele tarkoitustaan. Olen myös huomannut, että kohteliaisuuksien antaminen vastakkaiselle sukupuolelle on välillä haasteellista, ettei joudu tahtomattaan väärinymmärretyksi. 

Huolestuttava tosiasia on se, että mikäli ihmiseltä puuttuu sosiaaliset kontaktit (korona-aika!), tällä on suora vaikutus myös oksitoniinitason heikkenemiseen. Pieni positiivinen näkökulma on se, että oksitoniinia vapautuu myös olemalla eläinten kanssa.

Endorfiini tuo mielihyvää ja lievittää kipua. Endorfiinia vapautuu muun muassa pitkäkestoisen liikunnan, mielimusiikin kuuntelun, nauramisen (tässä se voimavarani on!) ja itkemisen yhteydessä. Voimakkaat mausteet ja kaakao auttavat endorfiinin tuotannossa.

Nauramisen lisäksi käytän laatikosta huomaamattani paljon myös fyysistä kosketusta. Halaan mielelläni, mutta hyödynnän välillä myös esimerkiksi ystävällistä käsivarteen taputtelua keskustelun lomassa. Tämä fyysinen kosketus on kaikessa vilpittömydessään ja ystävällisyydessään nykymaailmassa vaarallista. Me too, kuten tiedätte. Yhtään vähättelemättä seksuaalisen häirinnän kitkemisen tärkeyttä, kampanja on mielestäni vaikuttanut negatiivisesti viattomiin arkisiin (inhimillisiin!) kosketuksiin.

Muistan erään tilanteen, kun miespuolinen henkilö keskusteli kanssani kasvotusten. Juttelun lomassa hän taputti lausetta vahvistaakseen ystävällisesti olkapäätäni. Hän kuitenkin huomasi ilmeisesti miettineensä, että oliko ele kuitenkin väärä, ja kämmentaputus vaihtui nopeasti sormella naputteluun, kunnes hän veti kätensä pois. Tilanne muuttui ärsyttävän kiusalliseksi, vaikka siinä ei ollut mitään väärää.

Onnistuneitakin kosketuksia onneksi edelleen on. Vahvan muistijäljen jätti esimerkiksi tilanne, jossa pyysin käytöstäni eräältä mieshenkilöltä anteeksi. Olin omasta mielestäni käyttäytynyt väärin, mutta vastapuoli ei kuulema ollut loukkaantunut. Tunsin siitä huolimatta tarvetta pyytää anteeksi, sillä itse olisin samassa tilanteessa pahoittanut mieleni. Olin ajattelematon. Keskustelimme asian läpi ja hän kosketti lopuksi kämmenellään olkavarttani. Kyseisessä tilanteessa ele oli sydämellinen ja täysin oikein. Hän vahvisti kosketuksella sanansa ja häivytti huoleni.

Surettaa, että kosketuksesta on tullut pandemian ja häirintäpelon vuoksi välteltävä ele. Ystäviltä kysytään "Halataanko?", kun aiemmin sitä vain spontaanisti halattiin. Minua vaivasi todella paljon jo kättelystä luopuminen, mikä on tehnyt uusiin ihmisiin tutustumisesta omituista. Kättelytilanteessa saa luettua toisesta ihmisestä paljon: onko ote reipas vai laiska, tiukka vai pehmeä. Saako ikävöidä kättelyä?

Aina arki ei tunnu hyvältä, ei synny mielihyvää, eikä kenellekään tee hyvää olla ikuisessa "onnellisuushumalassa". Elämässä pitää ottaa vastaan negatiivisetkin tunteet ja hetket. Eihän ne hyvät hetket ja mielihyvä muuten tuntuisivatkaan niin hyviltä. Arjen toivoisi kuitenkin olevan pääsääntöisesti mukavaa, ja näitä onnellisuushormoneja itse sekoittelemalla voi auttaa luomaan onnellisen elämän reseptin.

Sekoitteletko onnellisuushormoneja arjessa?

Ihmisen kuva

Akseli Gallen-Kallela: Talonpoikaiselämää, 1887, öljy kankaalle, Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Fredrik Ahlstedt: Nuori äiti, 1894, öljy kankaalle, Fortumin Taidesäätiö. Viljo Savikurki: Sokerityttö, 1956, pronssi, Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Verner Thomé: Poika rannalla, 1912, öljy kankaalle. Taidesäätiö Merita.

Kuopion taidemuseossa on esillä Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistyksen kanssa yhteistyössä tehty näyttely Ihmisen kuva: "Ihmisen kuvaaminen on ajaton aihe taiteessa. Näyttelyssä pääosassa on elämä ja arki työn parissa ja vapaa-ajan vietossa. Eri aikoina esiin nostetut ihmiskuvauksen näkökulmat ja kuvaustapojen muutokset kertovat yhteiskunnan ja ajattelutapojen muuttumisesta."

Mikä olisikaan mielenkiintoisempi aihe kuin ihmisenä oleminen? Näyttelyssä on esillä teoksia 1800-luvulta nykypäivään saakka. Teokset käsittelevät paitsi arkielämän kuvauksia myös mm. ihmisen suhdetta ympäristöön, seksuaalisuutta, vapaa-aikaa ja elämänkaarta.

Näyttely vilisee taidehistorian klassikkonimiä: Helene Schjerfbeck, Ellen Thesleff, Akseli Gallen-Kallela, Hugo Simberg, Venny Soldan-Brofeldt, Ferdinand von Wright, Vilho Sjöström... Näyttelytila on jaettu teemallisesti eri osioihin, mutta teoksia voi tulkita myös yksittäisinä otoksina elämästä.

Ellen Thesleff: Ihmisiä luonnossa, 1911, öljy kankaalle. Taidesäätiö Merita.

Pekka Halonen: Kahvinkeittäjä, 1905, öljy kankaalle. Taidesäätiö Merita.

Pekka Halonen: Kahvinkeittäjä, yksityiskohta, 1905, öljy kankaalle. Taidesäätiö Merita.

Ensimmäisellä vierailukerralla katse hakeutui lempitaiteilijoihin: mm. värikylläisiin Ellen Thesleffin Ihmisiä luonnossa ja Verner Thomén Poika rannalla -maalauksiin. Pastelliväreihin ja niihin tuttuihin ja lennokkaisiin siveltimenvetoihin. Pekka Halosen Kahvinkeittäjä oli kuin hiljainen rakkaudenosoitus kuvan naiselle. Nainen on selin katsojaan, polvistuneena kallioiden välissä olevan nuotion äärelle. Värit ovat vaatimattomat, mutta tunnelma on kaunis. Kasvoja ei näy, vain askare, jota nainen tekee. Arjesta irrotettu hetki, ehkä vähän mitättömän oloinen, mutta juuri siksi niin lämpöinen. Ei aseteltu ja hymyilevä muotokuva. Tässäkin näkyi asussa upeasti siveltimen kulku kankaalla.

Olen aina viehättynyt kuvista, joissa henkilö on kuvattu niskapuolelta. Tähän sisältyy vahvasti ihastukseni käsien lisäksi niskaan, sillä ne ovat mielestäni ihmisen kauneimmat kohdat. Molemmat ovat teeskentelemättömiä. Niskapuolelta ihmisten tarkkailu on minulle samaan aikaan uteliasta ja viatonta. Siinä ei kohtaa toisen katsetta, ja henkilö asettuu tietäen tai tiedostamatta toiseen katseen alaiseksi.

Venny Soldan-Brofeldt: Pianon äärellä, 1889, öljy kankaalle. UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiö.

"Maalaus maalauksessa". Venny Soldan-Brofeldt: Pianon äärellä, yksityiskohta,  1889, öljy kankaalle. UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiö.

Kuolema ja sen käsittely on yksi taiteen kuvatuimmista aiheista. Näyttelyssä teemaan oli yhdistetty neljä teosta, jotka kuvasivat aihetta eri näkökulmista. Viggo Wallensköld kuvasi hautausmaata ja hautamuistomerkkejä, Hugo Simberg matkaa tuonpuoleiseen, Kimmo Schroderus rinnasti "27 vuotta taiteen alalla" kankaiseen luurankoon ja Helene Schjerfbeckin Hiljaisuus puhutteli katsojaa muistoina.

Hugo Simberg: Tuonelan portilla, 1898, öljy kankaalle. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Kimmo Schroderus: 27 vuotta taiteen alalla, 1989-2017, puuvillakangas, vanu, nahka, ruostumaton teräs, lasi, alumiini, valo. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö.

Hugo Simberg: Tuonelan portilla, yksityiskohta, 1898, öljy kankaalle. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö.

Hugo Simbergin kuolemaa käsittelevät kuvat ovat aina olleet lohdullisia. Niissä on luurankoja, mutta tunnelma ei ole pelottava, vaan osa elämää. Tuonelan portilla -maalauksessa luurankohahmot saattelevat vainaja tuonpuoleiseen. Mukana on vanhuksia, lapsia, perheitä, kaiken ikäisiä. Yksi luuranko kantaa sylissään ilmeisesti koiraa. Vainajat tuodaan aidan oikealle puolelle veneellä. Kuoleilla on vielä varjot mukanaan, mutta luurangot ovat varjottomia. Vasemmalla puolella veneeseen palaavat enää luuranko-hahmot.

Helene Schjerfbeck: Hiljaisuus, 1911, öljy kankaalle. Taidesäätiö Merita.

Ihmettelin aluksi, miksi Schjerfbeckin Hiljaisuus oli teemoitettu kuolemaa kuvaavaan tilaan, mutta sitten ajattelin, että se sopii siihen. Näissä vanhoissa klassikkomaalauksissa on näyttelyissä usein itselleni se "ongelma", kun niitä näkee useita kertoja eri näyttelykokonaisuuksissa, teosten alkuperäisestä kerronnasta on vaikea päästä irti. 

Taidehistoriallisesti tiedetään, että Helene Schjerfbeck kuvasi Hiljaisuus -maalaukseen 16-vuotiaan hyvinkääläisen Anna  Vilhelmiina Lintumäen, joka työskenteli ompelijana. Maalaus on siis ompelijattaren muotokuva. Mikään ei kuitenkaan maalauksessa itsessään viittaa näihin tietoihin. Moni pystyy tulkitsemaan teosta pelkän visuaalisuuden kautta.

Jos unohdetaan teoksen taustatiedot ja keskitytään pelkkään kuvaan, huomio kiinnittyy katsekontaktin puuttumiseen. Malli ei katso katsojaa, vaikka on asettautunut kohtisuoraan, vaan on suunnannut katseensa alas tai sulkenut silmänsä kokonaan. Näin ollen voimme tulkita, että hänelle ympäröivällä maailmalla ei ole merkitystä; hän on "kääntänyt katseensa sisäänpäin". Tähän ajatukseen voisi viitata myös teosnimi Hiljaisuus. Hiljaisuuden ja pysähtyneisyyden rinnastaminen kuolemaan on luonnollista. Tässäkään tulkinnassa kuolemalla ei pelotella, vaan otetaan se vastaan sellaisena kuin se tulee ja näyttäytyy.

Helene Schjerfbeck: Hiljaisuus, yksityiskohta, 1911, öljy kankaalle. Taidesäätiö Merita.

Schjerfbeck oli sivellintyöskentelyssään mestarillinen. Hänellä oli taito luoda vahvuutta töihin yksittäisillä siveltimevedoilla. Hiljaisuus -teoksessa näkyy paikoin hiilikynän jälkiä ja maalin alta kuultaa vielä kankaan struktuuri. Pintaa ei ole maalattu tukkoon. Maalipinta näyttää puuterimaiselta.

Riikka Lenkkeri: Omakuva aamulla, 2018, öljy kankaalle, Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Joel Slotte: Toipilas, 2019, öljy kankaalle, Pro Artibus -säätiö. Reidar Särestöniemi: Lepäävä nainen, 1959, öljy kankaalle, OP Ryhmän Taidesäätiö.

Toisella näyttelykerralla kiinnitin huomioni uudempiin teoksiin. Mitä lähemmäs nykyaikaa taiteessa tullaan sitä mielenkiintoisempaa tulkinta itselleni on. Näin minua eivät kahlitse taidehistorian provenienssi ja etukäteen kirjoitetut tulkinnat, vaan minulla on vapaampi mieli kohdata teokset. "Saan tehdä mitä huvittaa."

Uudempi taide on myös rohkeammin rosoista, rumaakin, toisin kuin ne romantiikan aikakauden ihmisitulkinnat. Toki kipua, rosoa ja rumuutta on kuvattu länsimaisessa kuvataiteessa esimerkiksi Kristuksen kärsimyshistorian kuvauksissa. Nykytaide nostaa esille yksilöitä, heidän arkensa ja elämän yksityiskohtia. 

Tilatuissa muotokuvissa kohteet on pyritty aina kuvaamaan tavalla tai toisella edustavasti. Kuka sitä nyt haluaisi tilata itsestään muotokuvan, jossa näyttää rumalta? Muotokuvat ovat itselleni olleet taidehistoriassa se haasteellisin laji, sillä usein en tunnu pääsevän niissä pintaa syvemmälle. Ne ovat toteavia tulkintoja kohteestaan, vaikka taiteilija olisi onnistunutkin tallentamaan niihin mallin persoonan.

Taiteilijoiden omakuvissa taiteilijoilla itsellään on valta esittää itsensä juuri siten kuin haluavat. Tässäkin lajissa Helene Schjerfbeck oli mielestäni aikaansa edellä. Hän uskalsi kuvata itsensä vanhana, hauraana ja luisevana. Ja juuri siksi kyseiset muotokuvat ovat mielenkiintoisia.

Riikka Lenkkeri: Omakuva aamulla, yksityiskohta, 2018, öljy kankaalle, Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. 

Riikka Lenkkerin Omakuva aamulla pysäytti juuri samasta syystä. Hän ei ole kaunistellut itseään, vaan kuvannut aamun sairasvuoteen(?) hetken juuri sellaisena kuin se on. Ihmisestä tekevät mielenkiintoisen juuri ne pinnan alla piilevät säröt ja pienet, tavalliset hetket. Tieto siitä, että tuo toinen on ihan samanlainen inhimillinen ihminen kuin minäkin. Nykyinen ja valitettavan arkiseksi muuttunut siloteltu somemaailma ei ole todellisuutta. Usein ihmiset huomaavat, jos joku yrittää esittää jotain muuta kuin mitä oikeasti on. Sen vuoksi maailma kaipaa herätyksiä todellisuuteen.

Elina Brotherus: Look intensely at somebody's hand, 2017, 1:34 min. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö.

Samaa ajatusmaailmaa jatkoin Elina Brotheruksen videoteoksen äärellä. Nopeasti katsottuna teos näytti kahden maalauksen väliin asetettuna valokuvalta. Look intensely at somebody's hand -teoksessa henkilö on aluksi yksin, kunnes kuvaan ilmestyy käsi, jota henkilön katse alkaa nimensä mukaisesti seurata tiiviisti. Henkilö ei näe ympärillään muuta kuin käden. Käsi ohjaa hänen katsettaan ja sen myötä kehon liikkeitä.

Videoteoksen toteutus on yksinkertainen, mutta sanoma vahva. Henkilö tuntuu menettäneen itsenäisyytensä ja muuttuneen kuin ohjeita odottavaksi koiraksi. Joku näkymätön taho ohjailee henkilöä mielensä mukaan eikä kohde kyseenalaista toimintaa, vaan liikkuu sujuvasti mukana. Mukautuu käden liikkeisiin; vetää puoleensa ja väistää tarvittaessa. 

Sellaisia me ihmiset taidamme välillä olla: näkymättömästi ohjailtavissa. Tätäkin aihetta olen välillä pohtinut. Sitä huomaa rutinoituneensa johonkin tapaan toimia ilman, että edes kyseenalaistaa onko se hyvä vai huono asia. Sitten kun onnistuu pysähtymään, irrottautumaan hetkestä erilleen, osaa kenties ajatella asiaa toiminnan ulkopuolelta ja tarvittaessa muuttaa toimintaansa. Siihen meidät on varsinaisesti luotu: ajattelemaan itse.

Elina Brotheruksen teoksen äärellä tuli olo, että toisen ohjaileminen on väärin. Henkilö tuntui olevan aivan vietävissä. Huomasin pohtivani kosketuksen merkitystä. Jos teoksessa ohjaavan ja ohjattavan kädet olisivat koskettaneet toisiaan, liike olisi ollut vuorovaikutteinen. Toinen näyttäisi tietä, toinen seuraisi. Edestakaisin liikkeessä kummatkin olisivat ohjanneet vuoroin toisiaan. Välillä tuntuu hyvältä tarttua toisen käteen ja odottaa, että toinen näyttää tietä. Välillä on hyvä vetää toinen lähelle ja pitää kiinni. Välillä tarvitaan tilaa, jolloin kosketus voi katketa. Ihmisen on kuitenkin itse saatava päättää pitääkö kiinni vai irrottaako otteensa.

Ihmisen kuva on mukava sekoitus vanhaa ja uutta taidetta, niiden vuoropuhelua. Aihe on aina ajankohtainen ja luulen, että jokainen kävijä löytää näyttelystä omat suosikkinsa. 

Näyttely on esillä Kuopion taidemusoessa 8.5.2022 saakka.

Kurkistus metsään ja muita seinämaalauksia

Jukka Hakanen: Kurkistus metsään, 2019, seinämaalaus. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

En ole nähnyt läheskään kaikkia teoksia itse livenä, jotka kuuluvat Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelmaan. Uusia reittejä sairaalakampuksella kulkiessa tulee usein vastaan yllätyksiä. Tätä seinämaalauskokonaisuutta lähdin kuitenkin asioikseni etsimään, kun taiteilija Jukka Hakasen nimi tuli vastaani toisessa yhteydessä. Nimi kuulosti tutulta, ja löysinkin hänen nimensä kokoelmatiedoista. 

Jukka Hakanen: Kurkistus metsään, 2019, seinämaalaus. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Jukka Hakanen: Kurkistus metsään, 2019, seinämaalaus. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Jukka Hakanen on turkulainen muotoilija ja kuvataiteilija, joka on harrastanut katutaidetta 20 vuotta. Hän on toteuttanut ympäri Suomea kymmeniä julkisia taideteoksia. Jukka Hakanen on toteuttanut KYSin Kaarisairaalan takana olevaan betoniseinään Kurkistus metsään -seinämaalaussarjan, jossa nimensä mukaisesti on näkymiä suomalaiseen metsämaisemaan. Hakanen kuvailee projektia näin: "Sairaalan ikkunoista ei aikaisemmin näkynyt kuin takapihan betonimuuri. Sain idean tehdä ns. kurkistusaukkoja, joista avautuisi näkymiä muurin takana piilottelevaan metsään."

Ajatus on onnistunut, ja etenkin näin talvimaisemassa kuvat tuovat näkymään väriä. Ulkona teosten ääressä seisoessa näyttää siltä, että teos jatkuu muurin yläpuolella olevassa metsämaisemassa:

Jukka Hakanen: Kurkistus metsään, 2019, seinämaalaus. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Jukka Hakanen: Kurkistus metsään, 2019, seinämaalaus. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Minulla itselläni on ollut pitkään lämmin suhde graffiti- ja seinämaalauksiin, joten tällaisen seinämaalauselementin löytyminen osana sairaalataidemaailmaa ilahdutti. Kun Jyväskylään avattiin ensimmäinen luvallinen katutaidetunneli 2014, kävin haastattelemassa graffititaiteen tekijöitä. He tosin vierastivat sanaa taide. 

Jukka Hakanen: "Taidemuuntamo", 2015, Jyväskylä.

Lainit-tapahtuma Kuopion Savilahdessa 2017.

Lainit-tapahtuma Kuopion Savilahdessa 2017.

Tilatuissa julkisissa seinämaalauksissa ollaan kaukana siitä katutaiteen ja graffitin alkuperäisestä näkökulmasta, jossa tila otetaan haltuun. Maalarit myös hyväksyvät sen, että graffiti on väliaikainen tilateos, jonka päälle maalataan ajan myötä uusi teos. Maalareiden keskuudessa on kuitenkin tiettyjä käytäntöjä ja kohteliaisuussääntöjä, joiden mukaan katutaidekentällä toimitaan. Ei ole kuulema hyväksyttävää maalata ihan tuoreen teoksen päälle, vaan pintaa täytetään ns. vanhimmasta uusimpaan. Nimimerkeillä työskentely takaa ammattilaisten ja asiaan perehtyneiden harrastajien kesken sen, että nimekkäiden maalareiden teokset saavat todennäköisesti pidemmän eliniän. Nuoremmat ottavat mallia ja oppia vanhemmista tässäkin lajissa. Teosten päälle maalaamiseen liittyy myös se yhteenkietoutunut kilpailu/kunnioittamisajatus: mikäli maalaat toisen päälle, sen on oltava vähintään yhtä hyvä - mieluummin parempi - kuin alla oleva maalaus.

Jan van Eyckin Gentin alttaritaulun maalaukset osana seinämaalausta. Gent, Belgia, 2018.

Millo: Keep me, 2017, Jyväskylä.

Telmo Miel: Cozy like a cold forest, 2017, Joensuu.

Marko Hietala tilasi kotiinsa seinämaalauksia, 2016.

Jussi TwoSeven: Canis Lupus, 2016, Mikkeli.

Jyväskylä, 2015.

Kiinnitän huomiota seinämaalauksiin ja niitä on tullut nähtyä vuosien varrella paljon. Yksi on kuitenkin piirtynyt lähtemättömästi verkkokalvoilleni ja se on Jyväskylässä Kankaan tehdasalueella 2015 näkemäni seinämaalaus. Naisella on vangitseva katse ja hänen poskeensa on kirjoitettu Eino Leinon sanat: "Turhaan, oi turhaanko hetkehen tartun mä kiinni?" En tiedä tekijää, mutta tämä on tähänastisen elämäni vaikuttavin seinämaalaus:

Jyväskylä, 2015.

Jyväskylä, 2015.

Millainen suhde sinulla on seinämaalauksiin?

Sairaalataide - kokoelmat, haasteet ja merkitys

Suomen Museoliitto järjesti viime lokakuussa (25.-26.10.2021) Kuopiossa valtakunnalliset Taidemuseopäivät. Minut kutsuttiin KYSin taideasiantuntijana puhumaan tilaisuuteen otsikolla "Sairaalataide - kokoelmat, haasteet ja merkitys". Sairaaloissa taidekokoelmista vastaavat henkilöt tekevät osittain hyvin samankaltaisia tehtäviä kokoelmien parissa kuin taidemuseoidenkin työntekijät. Mutta ennen kuin päästään varsinaisiin kokoelma-asioihin, aloitetaan yhdestä oleellisesta kysymyksestä:

Kuva: Marja Louni.

Miksi sairaaloissa on taidetta?

Taide (siinä määritelmässä kuin me sen tänä päivänä ymmärrämme) on ollut vuosisatoja oleellinen osa erilaisia rakennushankkeita. KYSin rinnalla taide on kulkenut aina 1950-luvulta alkaen. Taidehankintoja on sisällytetty sairaaloissa osaksi uudisrakennus- ja peruskorjaushankkeita, kuten tänäkin päivänä. Teoksia hankitaan taidekokoelmiin myös rakennushankkeiden ulkopuolella. Taiteen merkitys tilojen viihtyisyyden kannalta on tiedostettu jo pitkään. 

Viime vuosina etenkin kulttuurintutkimuksen kentällä on ollut kasvava kiinnostus sekä valtakunnallisesti että kansainvälisesti taiteen ja kulttuurin hyvinvointivaikutuksiin sosiaali- ja terveydenhuollossa. Tutkimustiedon myötä Opetus- ja kulttuuriministeriö sekä Sosiaali- ja terveysministeriö linjasivat (17.12.2018), kuinka "suositukset velvoittavat maakuntia ja kuntia parantamaan taiteen ja kulttuurin saatavuutta ja saavutettavuutta sosiaali- ja terveydenhuollossa".

Elin Danielson-Gambogi: Ruissalon silta, 1891, öljy kankaalle, 29x46cm. Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen.

Turun yliopiston Kliinisen hoitotieteen professori Sanna Salanterä kommentoi Savon Sanomien haastattelussa,  että "sairaaloissa ihmisiä ei eriytetä. Kulttuuri on tarjolla tasavertaisesti kaikille". Samassa artikkelissa Cerada-tutkimuskeskuksen johtaja Kai Lehikoinen muistutti, että "taidetta ja kulttuuria pitäisi sairaalaympäristössä ajatella aina potilaslähtöisesti. Jos taulu on potilashuoneessa potilaan selän takana, se ei palvele tarkoitustaan". Artikkelissa viitattiin myös Maailman terveysjärjestö WHO:n raporttiin, jossa "taiteilla voi esimerkiksi edistää lasten kehitystä, ehkäistä sairastumista ja tukea hoivatyötä. Taiteen keinoin voidaan auttaa mielenterveyskuntoutujia ja tukea akuuttihoitoa sekä neurologisten häiriöiden kanssa eläviä. Taide voi olla tärkeä osa saattohoitoa".

(Savon Sanomat 9.6.2021 "Taide auttaa toipumaan - Kulttuuri ja taide toimivat sairaaloissa lääketieteen rinnalla esimerkiksi kivunlievityksessä, terapiassa ja kuntoutuksessa")

Stig Södersten: Uimarannalla, 1942, öljyväri puulevylle. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

KYSin Kulttuurihyvinvointityöryhmä teetti henkilökunnalle (2020) ja asiakkaille (2021) kyselyn, jossa tiedusteltiin kuuluuko vastaajien mielestä taide ja kulttuuri sairaalaympäristöön? Henkilökunnasta 82% vastasi myöntävästi ja asiakkaista peräti 91%. Henkilökunnasta 12% vastasi käyttäneensä taidetta ja kulttuuritapahtumia potilaiden hoidon tai kuntoutuksen tukena, etenkin musiikkia ja kuvataidetta.

Suomen Taiteilijaseuran viestintäpäällikkö Hanna Hannus kirjoittaa uusimmassa Julkisen taiteen blogitekstissä (28.1.2022) otsikolla "Taidehankinnat hyvinvointialueiden agendalle", että "Alusta alkaen on tärkeää pohtia, miten taidetta hankitaan hyvinvointialueella. Miten taide otetaan mukaan kiinteistöjen rakentamiseen ja korjaamiseen? Miten turvataan mahdollisuus nauttia taiteesta myös heille, jotka eivät voi poistua sairaalasta tai hoitolaitoksesta? (---) Jos hyvinvointialueet haluavat nimensä mukaisesti huolehtia hyvinvoinnista, kuuluvat siihen luonnollisesti myös hyvinvointia tukevat rakennukset, tilat ja kokemukset. Pidetään huolta siitä, että taidehankinnat otetaan alusta pitäen mukaan myös hyvinvointialueiden agendalle."

Lisätietoa taiteen ja kulttuurin hyvinvointivaikutuksista voitte lukea esimerkiksi valtakunnallisesta kulttuurihyvinvoinnin yhteistyöverkostosta: Taikusydän sivustolta.

Antti Vuori: Enkeli ystäväni, sekatekniikka. Lahjoitus Silmätautien poliklinikalle J. Riihimäeltä 2018 kiitoksena hyvästä hoidosta ja huolenpidosta. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Kaikissa sairaaloissa ei ole taideasioista vastaavia asiantuntijoita, mutta ajattelen, että yksi minun tärkein tehtäväni KYSissä on taideasiantuntijana huolehtia paitsi sairaanhoitopiirin taidekokoelmasta, myös vahvistaa kokoelmatoiminnalla taiteen merkitystä ja ymmärrystä sairaalassa. Lisää taideasiantuntijan monipuolisesta tehtävänkuvastani voitte käydä lukemassa aiemmasta postauksesta.

Seija Räsänen: Männyt ja niiden kuvajaiset vedessä, 1996, keraaminen seinäteos. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Millaisia haasteita sairaalataiteen kokoelmiin liittyy ja miten kokoelmia hoidetaan?

Keskitin ajallisista syistä oman puheenvuoroni Taidemuseopäivillä käsittämään ainoastaan yliopistolliset sairaalat (Kuopio, Helsinki, Tampere, Turku ja Oulu). Tein kyselytutkimuksen, josta esittelen teille koosteen, mutta en yksilöi tässä vastauksia eri sairaaloiden välillä. Saanette kuitenkin tämän perusteella käsityksen siitä, millainen tilanne yliopistollisissa sairaaloissa taidekokoelmien osalta ylipäänsä on. Uskon, että monet näkökulmat ja tilanteet ovat ymmärrettävissä myös muiden sairaaloiden kokoelmien hoidossa ympäri Suomea.

Antti Immonen: yksityiskohta teossarjasta Faasit, 2017, ruostumaton teräs ja ääni. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Yliopistollisten sairaaloiden kokoelmissa on tällä hetkellä arviolta yhteensä noin 8000-9000 taideteosta. Valtaosa teoksista on asetettu esille. Näin seinäpinnat toimivat osittain myös "säilytystiloina". Taiteen halutaan olevan esillä, ilahduttamassa sekä henkilökuntaa että asiakkaita.

Taideteosten luettelointiin ja inventointiin käytetään eri sairaaloissa mm. taidemuseokentälle räätälöityä sähköistä kokoelmanhallintaohjelmaa, sairaalan sähköistä irtaimistorekisteriä tai jossain tapauksessa manuaalista luettelointia. Taidekokoelmia hoidetaan vakituisesti, määräaikaisesti ja oman työn ohessa.

Jokainen museoammattilainen ymmärtää millainen työmäärä kokoelmanhallinnassa on, joten se, että taidekokoelmia hoidetaan oman työn ohessa ei ole laadullisesti kestävä ratkaisu. Tämä on yksi näkökulma, jonka vuoksi haluan tuoda esille taideasiantuntijan monipuolista, haasteellista ja vastuullista tehtävänkuvaani. Jotta ympäri Suomea sairaalamaailmassa (ja sen ulkopuolella) ymmärrettäisiin tehtävän merkitys ja vaikutukset tiloihin, ja sitä kautta tiloja käyttäviin ihmisiin. 

Taidekokoelmien ylläpito ja hoitaminen vaatii paitsi kokoelmaosaamista myös taiteen- ja taidekentän tuntemusta. Työskentelen itse Kiinteistöhallinnon alaisuudessa, ja niin paljon kuin työkavereitani arvostankin uskallan väittää, että meidän yksikön insinöörit eivät ehtisi, saati osaisi, oman työnsä ohessa luetteloida teoksia niille kuuluvalla tarkkuudella. Se ei riitä, että teokset luetteloidaan "taulu 1, taulu 2, taulu 3". Meitä kulttuurialan ammattilaisia siis tarvitaan kiinteistöistä vastaavien asiantuntijoiden rinnalla myös sote-kiinteistöissä. 

Mari Arvisen seinämaalaus. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Taidekokoelman hoitoon käytetään yliopistollisissa sairaaloissa rahaa "nollabudjetista" keskimäärin viisinumeroisiin summiin vuodessa. Nollabudjetti on lainausmerkeissä siksi, että kaikkialla ei ole vakiinnutettua budjettia kokoelman hoitoon liittyviin toimenpiteisiin (mm. teosten kehystys ja konservointi), mutta siihen on anottavissa rahaa. Toisaalta isompiin taidebudjetteihin saattaa sisältyä paljon muutakin toimintaa kuin kokoelmanhoito, esimerkiksi palkkakustannuksia, julkaisutoimintaa, markkinointia ja uusia teoshankintoja.

Kokoelmanhoitoa ja -tehtävää ohjaava kokoelmapolitiikka on useissa yliopistollisissa sairaaloissa joko käytössä tai valmisteilla. Osittain tällä asiakirjalla luodaan ja mahdollistetaan pitkäjänteinen ja laadukas kokoelmatoiminta. Taidekokoelmien laatu vaihtelee varmasti kaikkien sairaaloiden kokoelmien sisällä. Moni oli sitä mieltä, että kokoelmapoistoja on tehty tai pitäisi tehdä, jotta kokoelmat pysyvät laadukkaina ja käytettävinä. Sairaalassa ei ole tarkoitus säilöä teoksia varastoihin, vaan saattaa teokset mahdollisimman kattavasti esille.

Taiteelle kuitenkin tarvitaan säilytystiloja. KYSissä on esimerkiksi käynnistymässä valtava muuttoaalto KYS Uusi Sydän -rakennusprojektin myötä. Muuttosuunnittelutyöryhmän puheenjohtaja, projekti-insinööri Titta Haatainen kommentoi, että "Tulossa on varsin laaja, epätavallinen ja monimutkainen muuttosuma. Kyseessä ei ole vain yksi kerrallaan tapahtuva, yhdestä sijoituspaikasta toiseen tapahtuva potilaiden, henkilöstön, huonekalujen, tavaroiden ja laitteiden siirtäminen [vuosien 2021-2024 aikana], vaan kaikkiaan noin 35 muuton suunnittelu ja toteuttaminen peruskorjaus- ja uudisrakentamisen keskellä. Muutot ketjuuntuvat, ja jokainen muutto vaikuttaa seuraaviin muuttoihin." Taiteen osalta tämä tarkoittaa sitä, että taide muutetaan tiloista ensimmäisenä ja palautetaan osastoille viimeisenä. Muuttojen välillä taide sijoitetaan säilytykseen ja kaikki siirtotoimenpiteet kirjataan ylös, jotta tiedän mikä teos on missäkin ja menossa mihinkin.

Kari Juutilainen: Nimetön, 2016, akryyli kankaalle. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Taidekokoelmiin lahjoitettujen ja talletettujen teosten erilaiset sopimuskäytännöt ovat tuoneet omat haasteensa taidekokoelmista vastaavien arkeen. Millaisia teoksia otetaan lahjoituksena vastaan ja millaisilla reunaehdoilla otetaan taideteoksia talletukseen? Talletus tarkoittaa siis sitä, että esimerkiksi yksittäinen taiteilija voi tarjota tekemäänsä teosta sijoitettavaksi sairaalan seinälle. Teoksen omistaa siis edelleen taiteilija, mutta se tuodaan esille sairaalaan. Vaihtelevia käytäntöjä liittyi talletussopimuksissa esimerkiksi siihen, kenen vastuulla on korvata teokselle aiheutunut mahdollinen vahinko?

Teosturvallisuus on myös yksi sairaalataiteen oleellinen näkökulma. Sairaalaympäristössä teoksille ei pystytä takaamaan samanlaista vakaata esilläpitoa kuin esimerkiksi taidemuseoissa, sillä käytävillä kulkee asiakkaiden lisäksi esimerkiksi potilaskuljetuksia sairaalasänkyineen ja laitoshuoltajia erilaisine laitteineen. Riskin mahdollisuus teosvahinkoihin on lähtökohtaisesti suurempi sairaala- kuin museoympäristössä. Tämä asia on tiedostettava, ja pyrittävä minimoimaan riskit hyvällä tila- ja tilankäyttösuunnitelulla.

Eeva Mölkäsen seinämaalaus, 2018. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Kaikissa sairaaloissa ei ole taidetta?

Pitämäni puheenvuoron jälkeen Taidemuseopäivien yleisössä syntyi kysymyksiä mm. siitä, kuinka henkilökunta suhtautuu teoksiin ja kuinka organisoin teossijoituksia. Eräs kommentoija sai kuitenkin minut hämmentymään, sillä hän kertoi tapauksesta, jossa sairaalasta oli tietoisesti jätetty taide kokonaan pois. Olin suorastaan järkyttynyt, sillä tämä näkökulma on ristiriidassa aiemmin mainitun Opetus- ja kulttuuriministeriön sekä Sosiaali- ja terveysministeriön linjauksen kanssa. Myös Taiteen edistämiskeskuksen teettämän kyselytutkimuksen mukaan valtaosa suomalaisista (81 %) kokee, että sairaaloissa ja hoitolaitoksissa tulee olla mahdollisuus kokea taidetta ja kulttuuria. (Taiteen edistmiskeskus / Kansalaisten käsityksiä taiteesta osana arkiympärstöä ja julkisia tiloja )

Marja Kolu: Valo, 1991, öljy kankaalle. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

En ole vielä perehtynyt sairaalakentälle niin hyvin, että tietäisin kaikkien Suomen sairaaloiden taidetilanteen, mutta kuulisin mielelläni teidänkin ajatuksianne aiheesta. Mitä ajattelette taiteesta sairaalaympäristössä? Oletteko kiinnittäneet siihen huomiota, tai onko se vaikuttanut teihin tavalla tai toisella esimerkiksi odotustiloissa tai auloissa? Mitä mieltä olette sairaaloista, joissa ei ole taidetta? 

Edeltäjäni, FL Maarit Hakkarainen on kiteyttänyt taiteen merkityksen sairaalaympäristössä upeasti teoksessa "Taide vanhin voitehista - kuvataidetta sairaaloissa":

"Taiteen parissa pitkät sairaalakäytävät

voivat tuntua lyhyemmiltä,

askeleet keveämmiltä

ja ajatukset positiivisemmilta."

En voisi olla enempää samaa mieltä.

Marlena Luukkosen näyttely G1-näyttelykäytävällä 31.3.2022 saakka.

Jaana Partanen & Heikki Lamusuo: Evoluutio, 2015, digiprintattu lasi, n. 1500m2. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Olen iloinen ja kiitollinen, että saan tehdä tätä työtä sairaalassa, joka arvostaa taidetta ja ymmärtää sen merkityksen. Odotan innolla, että pääsisin tulevaisuudessa tutustumaan laajemmin muidenkin sairaaloiden taidekokoelmiin. Viime syksynä kävimme muutaman työkaverin kanssa tutustumassa Joensuun Psykiatriataloon.

Kiitos Suomen Museoliitto ja Kuopion taidemuseo,

että pääsin Taidemuseopäiville kertomaan sairaalataiteesta!