Wardin keltainen

Rax Rinnekangas: Rafael Wardi, 2007, valokuva.

Didrichsenin taidemuseossa on esillä Rafael Wardin (1928-2021) värikylläinen näyttely. Museo ehdotti Wardille 95-vuotisjuhlanäyttelyä keväällä 2021, jonka ajankohdaksi oli kaavailtu vuoden 2023 syksyä. Taiteilija ilahtui näyttelyehdotuksesta ja jatkoi työskentelyään. Rafael Wardi kuoli 93-vuotiaana elokuussa 2021. Näyttelyn keskiössä ovat taiteilijan viimeisten vuosien teokset, joita ei ole ennen esitelty julkisesti. Uusien teosten rinnalla on keskeisiä töitä uran varrelta. Kaikkiaan teokset kattavat vuodet 1949-2021.

Minulle, ja varmasti monelle muulle, Rafael Wardin nimi nousi tietoisuuteen presidentti Tarja Halosen muotokuvan (2002) myötä. Halosen muotokuvassakin on vahvasti läsnä "Wardin keltainen". Värikäs muotokuva päätti taiteilijan synkän kauden, joka oli jatkunut hänen puolisonsa sairastumisesta (1990-luku) ja kuolemasta (2001) lähtien.

Rafael Wardi: Omakuva, 1969, öljy kankaalle. Yksityisomistus.

Rafael Wardi on kertonut saaneensa inspiraation keltaisen tutkimiseen Vincent van Goghin (1853-1890) maalauksista. Näyttelyyn on teipattu Wardin sanat: "Näin 1946 Vincent van Goghin näyttelyn Tukholmassa. Se teki minuun valtavan vaikutuksen. Ehkä näissä töissä näin ensimmäistä kertaa keltaisen niin ylivertaisen hienosti käytettynä. Toki myös sinisen, punaisen, valkoisen - - - jotenkin se on sininen tai punainen minulla ja keltainen. Luulen, että alitajunnassani elävät ne värit, joita haluan käyttää."

Rafael Wardi: Keltainen asetelma, ajoittamaton, öljy kankaalle. Sara Hildénin taidemuseo.

Rafael Wardi: Kynttilänjalat, 1979, öljy kankaalle. Nordean Taidesäätiö.

Halusin nähdä näyttelyn juuri keltaisen vuoksi. Wardin keltainen ei kuitenkaan ole puhdas, värituubista puristettu keltainen, vaikka sen kuvittelisi silloin olevan hehkuvimmillaan. Wardi on saanut keltaisen loistamaan kaikissa muodoissaan juuri siksi, että siihen on sekoitettu mausteeksi muun muassa sinistä, vihreää, punaista, ruskeaa, violettia ja valkoista. Ei keltainen ole luonnossakaan puhdasta keltaista. Näin Wardi on vanginnut keltaiseensa todellista valoa.

Rafel Wardi kertoi Rax Rinnekankaan elokuvassa Värin sielu (2008): "Luonnossa on miljoona väriä, joita ihminen ei ilmeisesti edes tajuakaan. Arki-ihminen käyttää tietoisuutta ja maailmaa ikään kuin kuinka laajasti tahansa. Taiteilija rajoittaa sen ehkä kymmeneen väriin. Ja juuri tämä rajoittaminen tekee sen, että hän tutustuu väreihin enemmän."

Rafael Wardi: Keltainen pullo, 1968, öljy kankaalle. Didrichsenin taidemuseo.

Jotkin Wardin maalaukset ovat ajoittain lähes abstrakteja. Katsoja joutuu siristelemään silmiään hahmottaakseen teoksessa esiintyvän kokonaisuuden. Taiteilija ei kuitenkaan koskaan sanoutunut täysin irti esittävyydestä. Wardi ihaili italialaisen Giorgio Morandin (1890-1964) asetelmamaalauksia: "Morandi oli se joka sytytti ja vei mut pois abstraktista maalauksesta. Se iski minuun. Hän näytti miten esineet, tavalliset pullot, voivat muuttua suureksi taideteokseksi. Ei Morandia voisi kuvitellakaan Hollantiin tai tännepäin. Meillä on ihan toinen ilmasto!"

Rafael Wardi: Aranda, 2018, öljy kankaalle. Yksityisomistus.

"Hiljakseen olen opiskellut ne värit, joita haluan käyttää. Kyllä minä voin käyttää usein mitä väriä tahansa, mutta kellertäviä on enemmän mun makuuni. (---) Minä vain käytän keltaista. Mutta sekään ei sinänsä riitä. Kuka tahansa voi käyttää keltaista, mutta usein se keltainen ei sillä tavalla elä, että se olisi maalauksesta kiinnostunut. Keltainenkin on suhteessa johonkin muuhun, yksinään se on vain kemiallinen väri."

Rafael Wardi: Vaikutteita Divina Commediasta, 2018, öljy levylle. Yksityisomistus.

Näyttelyssä on toki muutakin kuin keltaista, mutta huomasin automaattisesti hakeutuvani juuri keltaisten teosten ääreen. Keltaisella värillä tiedetään olevan fyysisiä vaikutuksia: se nopeuttaa pulssia ja stimuloi aivoja. Keltainen on myös ensimmäinen väri, jonka ihmissilmä havaitsee, joten vetovoima teosten äärelle oli luonnollista.

Museon alakerrassa esitellään Rafael Wardin teatteripuvustuksia ja lavastuksia 2000-luvulta. En tiennyt tästä aluevaltauksesta, mutta esimerkit nähtyäni Wardin kädenjälki ja värimaailma sopi teatteriin loistavasti.

Didrichsenin taidemuseon näyttely on juuri sopivan kokoinen, jolloin kaikkiin näyttelyn teoksiin jaksaa paneutua. Kaikkien teosten osalta tiloissa ei mielestäni ollut optimaalinen valaistus, jotta värisävyistä olisi saanut kaiken irti. Tämä on kuitenkin ymmärrettävää, sillä rakennusta ei alkujaan ole suunniteltu museoksi, vaan Marie-Louise (1913-1988) ja Gunnar Didrichsenin (1903-1992) kodiksi. Wardin keltainen on kuitenkin niin vahva, että se tuntuu kehossa. Se kuplii ja saa hymyilemään, etsimään maalauksista jokaisen siveltimenvedon ja värisävyn.

Rafael Wardi: Auringonportti, 1985, öljy kankaalle. Fortumin Taidesäätiö. Wardi maalasi 1980-luvun alkupuolella sarjan aurinkoaiheita ja Fortumin Taidesäätiön teos on yksi sarjan pääteoksista. Keltainen symboloi teoksessa energiaa ja positiivista voimaa elämässä. Kooltaan teos on Wardin suurimpia.

"Auringolla on valtava merkitys koko taiteen synnyssä.

(---) Minut valtaa valtava voima mikä luonnossa näkyy. "

-Rafael Wardi-

Rafael Wardin näyttely on esillä Didrichsenin taidemuseossa 28.1.2024 saakka.

Tekstin lainaukset ovat Rax Rinnekankaan elokuvasta Värin sielu - Rafael Wardin taide (2008).

Pieni liikuteltava kaipuu

Sulattelin asiaa yhdeksän kuukautta. Halusin olla varma asiasta ja katsoin kuvaa uudelleen ja uudelleen. Antti Tantun näyttely tammikuussa 2023 oli vaikuttava. Meni hetki etsiä oikeita sanoja tunteille ja ajatuksille ennen kuin näyttely päätyi blogitekstiksi. Olo tuntui samaan aikaan haavoittuvalta ja hyvältä. Kirjoitin tuolloin:

"Antti Tanttu on vanginnut minulle teoksiinsa tunnelmia, tilanteita ja aiheita, mutta jokaisen teoksen äärellä seisoessa tuntui, että se tökki jonnekin kipupisteisiin. Lähes kaikissa teoksissa keskiössä on vain yksi hahmo. Puhun hahmosta, sillä henkilö viittaa sanana mielestäni liikaa tiettyyn persoonaan, elävään ja fyysiseen olentoon. Enkä väitä hahmoja kuolleiksi, mutta koin teosten äärellä enemmän mielensisäisiä vaikutelmia kuin näkyvän maailman toisintamista."

Näyttelyn yhteydessä olevassa galleriamyymälässä oli esillä Tantun teos Pieni liikuteltava kaipuu. Jokin teoksessa viehätti, mutta en ollut varma miltä se tuntui. Näin kuvassa hahmon, joka on nostettu pyörillä olevan pöydän päälle. Aluksi sain hahmosta mielleyhtymän Henkien kätkemä -elokuvassa esiintyvään Kasvottomaan, joka nielaisee kaiken sisäänsä. Teoksessa oli siksi aluksi jotain synkkää, mutta samalla kiehtovaa.

Antti Tanttu: yksityiskohta teoksesta Pieni liikuteltava kaipuu, puupiirros, 2019.

Jätin näyttelyn taakseni, mutta galleriamyymälään jäänyt teos jäi vaivaamaan mieltäni. Katselin puhelimeen tallentamaani kuvaa siitä silloin tällöin. Lopulta huomasin kaipaavani sitä. Mitä enemmän aikaa kului sitä enemmän aloin huolestua, ettei teos enää olisikaan saatavilla.

Vierailin loppukesästä galleriassa, koska halusin nähdä teoksen uudelleen. Sydän meinasi jättää yhden lyönnin välistä, kun galleriatyöntekijä ilmoitti, että "Voi ei, se ei ole nyt täällä..." [No niin, myöhästyin, se on myyty] "...se on vielä Antilla, koska teos oli mukana hänen Vaasan näyttelyssään." Sovimme, että tulen katsomaan teosta seuraavalla Helsingin matkalla.

Kun näin teoksen vihdoin uudelleen, se oli parempi kuin muistin. Se oli myös kehystettynä isompi kuin muistin, mikä vähän huoletti, mutta halusin sen silti mukaani. Kehystys oli toteutettu hienosti. Koko huokoinen japaninpaperi oli näkyvissä, kun sitä ei oltu piilotettu passepartout'n alle.

Antti Tanttu: Liikuteltava kaipuu, 2019, puupiirros ja sekatekniikka MDF-levylle, 135 x 120 cm. Kuva: Antti Tanttu.

Pieni liikuteltava kaipuu on nimensä mukaisesti pienempi versio Liikuteltavasta kaipuusta. Kaipuu on tunne, emme tiedä miltä se fyysisesti näyttää, mutta Tanttu on kietonut sen laskoksilla olevaan kankaaseen. Samalla tuntuu kuin kaipuu olisi kapaloitu turvallisesti. Se on nostettu eräänlaiselle korokkeelle, jossa on pyörät. Sitä voi työntää mukanaan.

Pidän siitä, että Tanttu on käyttänyt sanaa kaipuu kaipauksen sijaan. Minulle kaipaus symboloi pysähtynyttä sanan olomuotoa, substantiivia. Kaipuu on sanana aktiivisempi. Kaipuu on jotain koko ajan olemassa olevaa. Tähän liittyy myös teosnimen liike, liikuteltavuus.

Antti Tanttu: Pieni liikuteltava kaipuu 1/4, 2019, puupiirros, 65 x 51 cm (kehystettynä 80 x 65 cm).

Kaipuuseen liittyy usein surua, kaihoa tai haikeutta. Minulle kaipuu on toisaalta myös eteenpäin syöksevä voima. Kaipuuta voi olla menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Oli tunne kumpaan suuntaan tahansa, Tantun teos liikkuu mukana. Voimme kaivata jotain fyysistä; ihmistä tai asiaa, mutta myös näkymätöntä hetkeä, aikaa, tunnetta tai tunnelmaa. Menneestä on helppo kaivata haikeasti jotain, mutta tulevan kaipuussa on aina toivoa. Uskoa siihen, että kaikki on hyvin, kaipuun kohde saavutetaan. Tunne täyttyy.

Kun teos oli paketoitu mukaani, kannoin sitä valtavassa olkakassissa Mannerheimintietä kohti rautatieasemaa. Hymyilytti. Liikutin fyysisesti Pientä liikuteltavaa kaipuuta mukanani. Myöhemmin oli vaikea pidätellä kyyneleitä, kun mieli täyttyi kaikista kaipauksista. Miksi tämä sattuu näin paljon? Ja samalla mietin: tässä on taiteen voima. Muistutus siitä, että kaipuu on tunne, joka pitää meidät elossa. Ilman kaipuuta tuskin tavoittelisimme tulevaa ja ilman kaipuuta unohtaisimme mikä meille on kaikkein rakkainta.

Kiitos Antti, että kuvitit kaipuun siten, etten tahdo koskaan päästää irti.

Positiivinen psykologia

"Pakko kysyä, että ootko sä opiskellut positiivista psykologiaa?" -lauseen kuultuani huomasin pysähtyväni ajattelemaan, että jotain hyvää elämä on minulle opettanut. En ole opiskellut positiivista psykologiaa, mutta olen joutunut ratkomaan erilaisia tilanteita ja kokemuksen kautta olen todennut, että asioita saa parhaiten muutettua positiivisen toimintamallin kautta. Koen, että minulla on luontainen tarve saada asiat kääntymään hyväksi ja olen valmis tekemään sen eteen paljon töitä. Koen, että mitä paremmin ihmiset ympärilläni voivat, sitä paremmin voin itsekin. Haluan uskoa ihmisistä hyvää ja yrittää ymmärtää erilaisia - vastakkaisiakin näkemyksiä - koska se lisää ymmärrystäni muista. Mutta samalla se opettaa aina eniten minusta itsestäni, millainen olen tai en ole. Siksi haluan keskittyä nimenomaan hyvään ja sen vaalimiseen. (Tässäkin voi mennä valitettavasti äärimmäisyyksiin.)

Turha kuitenkaan kuvitella, että olisin maailman positiivisin ihminen. Olen (ollut) todella haastava ja temperamenttinen persoona joka tietää, miten asiat ovat ja miten ne tulisi tehdä. Tässäkin asiassa on onneksi vuosien aikana tapahtunut luonnollista kasvamista siihen ajatukseen, ettei aina tarvitse itse tietää kaikkea. On ihan ok sanoa, että en tiedä, eikä se tee minusta yhtään vähempiarvoista. On ihan ok sanoa, että en osaa ja voin pyytää apua. (Opettelen tätä edelleen.) Tämän koen positiivisen psykologian merkkinä, mutta se on vaatinut ympäristöltä sitä, että minua on kannateltu omana itsenäni ja "osaamattomana" silloin, kun olen osoittanut olevani "heikko". Uskon siihen yleismaailmalliseen toteamukseen, että lopulta ainoa asia johon voin itse vaikuttaa (opettelemalla tai olemalla opettelematta), on minä itse.

Ajattelen, että määrätietoisuus ja vahva temperamentti ovat myös tuoneet minut tähän missä tänään olen. Olen puskenut itseäni ammatillisesti eteenpäin silloinkin, kun en ole ollut ihan varma suunnasta. Koen, että ammatillistakin osaamista enemmän olen vahvimmillani sosiaalisissa tilanteissa. En väitä, että kaikki sosiaaliset tilanteet olisivat aina helppoja tai mukavia, mutta se taistele-temperamentti puskee läpi näistäkin tilanteista. Usko hyvään, ja nimenomaan yhteiseen hyvään, on tarkoittanut minulle töissä sitä, että olen parhaimmillani tiimipelaajana. Haluan pelata tiimini hyväksi ja tällä hetkellä tiimini on kiinteistöhallinto. Näen tämän vähän samalla tavalla kuin Suomen jääkiekkopelit. Sinne on valittu tietyt pelaajat edustamaan Suomea ja voittamaan mestaruus. Minä kuulun kiinteistöhallinnon joukkueeseen ja me pelaamme Pohjois-Savon hyvinvointialueen puolesta.

Aiemmin pelasin museokentän joukkueessa koko Suomen kulttuuriperinnön säilyttämisen puolesta. Ero aiempaan on siinä, että aiemmassa joukkueessani oli saman alan ammattilaisia enemmän. Koin olevani osa "hyökkäystiimiä", kun jaoimme yhdessä esimerkiksi näyttelysuunnittelun ja -rakentamisen, artikkelien kirjoittamisen ja kokoelmanhallinnan. Saatoimme jakaa ajatuksiamme strategioista kuinka etenemme yhdessä. Nyt välillä tuntuu, että minä olen nykyisen joukkueeni ainut maalivahti, jonka vastuulle on annettu kaikki hyvinvointialueen taideasiat. Olo ei ole yksinäinen, koska minulla on ne hyökkääjät ja puolustajat joukkueessani, mutta minulla ei ole mahdollisuutta tehdä vaihtoja kentällä samalla tavoin kuin hyökkääjien ja puolustajien. Minä seison siellä maalin edessä ja toivon, että pelaamme hyvin yhteen.

Ja mehän pelaamme hyvin. Mutta sen "tiimihyökkääjän" tittelin vaihduttua "maalivahtiin" minun on pitänyt opetella olemaan enemmän vastuussa omista tekemisistäni. Kun on pitänyt esitellä KYSin, ja nykyisin Pohjois-Savon hyvinvointialueen taideasioita, ei ole muita työntekijöitä esittelemässä asiaa kuin minä. Näissä tilanteissa olen joutunut välillä sosiaalisesti ja henkisesti itselleni haastaviin ja pelottaviin hetkiin, vaikka tietäisin, että asiasisältö on tuttu ja seison täysin asioiden takana. Nyt uskallan tämän jo kertoa, kun asiasta on kulunut tarpeeksi aikaa. Yksi vaikeimmista hetkistä itselleni on ollut esitellä ja perustella taidehankintoja silloisen sairaanhoitopiirin johtoryhmälle. Jännitin tilannetta etukäteen niin paljon, että kävin ennen kokousta vessassa purkamassa ahdistuksen itkuna, että en pysty tähän, en halua tehdä tätä, enkö voi delegoida tätä jollekin muulle? En tietenkään voinut. Kokous järjestettiin onneksi Teamsinä ja selviydyin siitä olosuhteisiin nähden hyvin. Työkaverini tuli kiittelemään esitystä, jolloin kerroin kokousta edeltäneestä ahdistuskohtauksesta. Hän ei voinut edes kuvitella, että niin oli käynyt, sillä olemuksestani ei ollut näkynyt mitään ulospäin.  

Positiivisen psykologian näkökulmasta koen jokaisen henkisen haasteen otteluna, joka pitää käydä, jos haluan kehittyä ihmisenä ja työntekijänä. Fyysistä pahoinvointia aiheuttavia tilanteita tulee nykyisin onneksi harvoin, koska olen pakottautunut käymään ne pelottavatkin tilanteet läpi. Seuraava samanlainen tilanne ei enää tunnukaan niin vaikealta, kun on jo yksi voitto-ottelu takana. Tämä sama päätee myös silloin, jos tarvitsee käydä kriittistä keskustelua jonkun työkaverin kanssa. Ei tietenkään ole mukavaa nostaa ikäviä asioita esille, mutta mikäli jokin asia alkaa vaivaamaan, se pitää käydä läpi, jotta pienestä asiasta, tilanteesta tai hetkestä ei kasva suhteettoman suurta. Näissä tilanteissa on vaikeaa pysyä neutraalina, jos koen itse olevani väärinkohdeltu. Mutta nämä ovat myös niitä tilanteita, jolloin sosiaalisista taidoista on eniten hyötyä. Vältän syyttämistä ja käännän tietoisesti ajatuksen siihen kysymykseen, miksi se toinen toimi niin kuin toimi? Kun annan toiselle mahdollisuuden selittää käytöstään ja toimintaa, luon jo lähtökohtaisesti turvallisemman keskusteluilmapiirin meidän molempien välille. Harvoin kukaan haluaa tahallaan tuottaa toiselle harmia ja pahaa mieltä. Mutta siitä kehittyy harmia ja pahaa mieltä, jos asiaa ei toiselle kerro. "Ottelut" päättyvät tasapeliin, kun molemmat saavat kertoa näkökulmansa, ymmärrys puolin ja toisin toivottavasti syntyy, ja homma sinetöidään kädenpuristuksella.

En ole opiskellut positiivista psykologiaa, mutta olen opetellut olemaan täysin oma itseni johon kuuluu avoimuus ja suora puhe. Ilmaisen iloni, suuttumukseni ja suruni täysin estottomasti, mikä usein hyväntahtoisesti huvittaa työkavereitani. Mutta samalla koen, että kaikkien tunteiden näyttäminen ja niistä puhuminen on terveellisintä, mitä ihminen voi toiselle ihmiselle (ja itselleen!) tehdä. Tämä tosin vaatii äärimmäistä luottamusta, johon olen vajaan kolmen vuoden aikana kasvanut. En minä todellakaan tullut kiinteistöhallintoon näin itsevarmoin ajatuksin ja tuntein, mutta olen äärimmäisen kiitollinen, että he ovat antaneet minun kuoriutua omaksi itsekseni.

Kehystettyjä

Herman Grönbärj, ajoittamaton.

Kotoa löytyy useampia teoksia, jotka ovat odottaneet kehystystä päästäkseen seinälle, osa jopa vuosia. Kehystys on parhaimmillaan mukavaa, koska sillä saa teokseen lisää luonnetta. Välillä kehysten valitseminen on todella vaikeaa, vaikka apuna olisi ammattilainen. Emmi Tavelan teoksen kehystys oli haastavaa, mutta siinä kaikki kunnia onnistuneesta lopputuloksesta kuuluu kehystäjälle. Tykkäsin kehystäjän ehdottamasta koristelistasta todella paljon.

Marja Pirilä: Strinbergin huoneissa 2 - juuri kun kuljen täällä, 2017, pigmenttivedos.

Marja Pirilän valokuvateoksen kanssa oli myös ongelmia. Teoksessa on unenomainen tunnelma ja minulle tärkein katseenvangitsija on tuo sängyn takaa kajastava "auringonnousu". Tarkempia ajatuksiani teoksesta voitte lukea tekstistä Kolmas tila, kuin mielentila. Hopeanvärisissä puukehyksissä on aavistus sinisävyistä patinaa, joka heijastaa valoa. Lopputulos on ihan hyvä, mutta en saanut tästä niin voimakasta vau-elämystä kuin Emmi Tavelan tai Herman Grönbärjin kehystyksestä.

Maria Laine, nimeämätön, 2005.

Kaikkein helpoimpia kehystää ovat mustavalkoiset teokset. Niissä toimii mielestäni monenlaiset mustat ja graafiset kehykset. Teoksen tunnelmaa saa hieman vaihdeltua aukkopahvin värisävyllä. Maria Laineen teoksessa valittiin hieman harmahtava aukkopahvi. Mustat kehykset ovat lievästi viistot sisäänpäin, jolloin valo tulee mustiinkin kehyksiin hieman toisella tavalla kuin sileistä ja suorista kehyksistä.

Päivi Hintsanen: Poissa - Absent 13, vedos 1/5; Poissa  - Absent 4, vedos 1/5, pigmenttivedokset. Enon maalaama maisemataulu. Kaisa Törmänen: Piä luontois luonais haltijais harteillas, 2017. 

Sitten kun on onnistunut valitsemaan teokselle sopivat kehykset, joutuu kotona sen haasteen eteen, kuinka sommittelee uuden teoksen jo olemassa olevien teosten joukkoon. Tässä kuvakollaasissa on hyvin erilaisia teoksia, mutta kehysten samansävyiset värit eivät laita niitä riitelemään keskenään. Vasemmassa reunassa olevat Päivi Hintsasen vedokset ostin jo Jyväksylän vuosina, mutta ne pääsivät vasta nyt seinälle. Halusin teokset nimenomaan samaan kehykseen ja päällekkäin. Korkea ja kapea kehystys on helpompi sommitella muiden teosten joukkoon kuin matala ja kapea. Aina uuden kehystyksen valmistuessa kodin taideteokset joutuvat ainakin osittain järjestäytymään uudelleen.

Arvid Järnefelt, ajoittamaton.

Yksi vaikeimmista ja onnistuneimmista kehystyksistä on mielestäni tämä Arvid Järnefeltin pastelliteos. Pohjalla on ruskea paperi ja maisema on toteutettu monenvärisillä liiduilla. Ajattelin etukäteen, että tähän ei koskaan löytyisi oikeanlaisia kehyksiä. Tässäkin tapauksessa kiitokset kuuluvat ammattikehystäjälle. Värilliset aukkopahvit kehystävät paperityötä kauniisti ja ruskeat puukehykset sopivat mäntymaisemaan hienosti. Tämä teos tosin pyörii nyt itsekseen paikasta toiseen, sillä sen kaveriksi on vaikea löytää tauluparia.

Kehystyttäjissä on ymmärtääkseni kahdenlaisia tapauksia. Niitä, jotka valitsevat kehykset sisustuksen ja muiden jo kehystettyjen teosten kanssa yhteneväisiksi. Sitten on meitä, jotka yksilöivät jokaisen kehystyksen teoksen mukaan. Tämä viimeinen tapa on mielestäni vaikeampi, mutta tekee enemmän oikeutta teoksille. Toisaalta, kehystyksen suhteen lopputulos ei ole enää taiteilijan itsensä käsissä, vaan teoksen ja kehystyksen yhteisvaikutelma on kehystäjän ja tilaajan "mielipide". 

Kehystättekö teoksia ja kuinka suhtaudutte eri teosten yhdistelemiseen sisustuksessa?

Kesämuistoja

Nyt kun ollaan jo reilusti syyskuun puolella, voin puhua syksystä. Oman kesäloman viettäminen elokuussa tarkoitti sitä, että kesästä piti osata nauttia myös töiden lomassa. Muutaman kerran on nimittäin käynyt niin, että kun loma on ollut loppukesästä, alku- ja keskikesä ovat menneet ihan ohi, kun on painanut töitä ja odottanut omaa lomaa. Sitten kasaantuu valtavat odotukset "kesän suorittamisesta" muutamassa viikossa. Ja eihän se niin toimi. Tai ei se ainakaan kovin rentouttavaa ole.

Sanoin kesällä rohkeammin kyllä spontaaneille ehdotuksille ja ideoille, tein lyhyitä päivän-parin matkoja tapaamaan ystäviä ja katsomaan kulttuuria. Aluksi tuntui kamalalta rahan tuhlaamiselta maksaa hotellihuone vain itselle, kunnes tajusin, että juuri niin pitikin tehdä. Tuntui hyvältä ja rentouttavalta hemmotella itseään museopäivän päätteeksi hyvillä yöunilla ja valmiilla aamupalalla.

Sen varsinaisen kesäloman tärkein tavoite olikin sitten vain olla. Haaveeni oli lukea kirjoja ja antaa niille oikeasti aikaa. Tuntui uskomattomalta, että oli useampi tunti aikaa vain lukea. Tuli toki tehtyä muutakin, niin kuin se Lohjan retki, mutta kirjallisuustavoite täyttyi. Nautin muun muassa Anu Kaajan Rusetista,  Astrid Lindgrenin Saariston lapsista ja Anneli Kannon Rottien pyhimyksestä. Näiden lisäksi olen lukenut sairaalataiteeseen liittyvää kirjallisuutta ja tutkimuksia, mutta näistä lisää myöhemmin.

En ole aiemmin kovin usein vieraillut kesäteattereissa, mutta muun muassa työkavereiden suosituksesta aloin tänä kesänä tutkia teatterikalentereita enemmän. Kävin katsomassa Pesänjako-esityksen Nilsiän Louhosareenalla, Onnen Maan Kiuruveden Maalaiskaupunginteatterissa sekä Vain muutaman huijarin tähden Koljonvirta Teatterissa. Eniten sykähdytti ajankuvalla ja näyttelijävalinnoilla Onnen Maa.

Kaiken tämän keskellä maalaamis-, öljyämis- ja rakennuspuuhat jäivät osittain kesken tai niitä ei koskaan aloitettu. Mutta kuten nyt jo edesmennyt naapurin pappa asian ilmaisi: "Ne hommat eivät mihinkään katoa. Ehditte tehdä ne ensi kesänä, tai sitä seuraavana". Tärkeintä lienee, että mennyt kesä jää mieleen mukavana kokonaisuutena suunniteltuja ja suunnittelemattomia muistoja.