Suhtaudun palkittuihin kirjoihin nykyisin vähän varauksella, sillä huomionosoituksia saaneet kirjat eivät välttämättä tarkoita sitä, että minä pitäisin niistä. Ne voivat tietenkin kirjallisuuden lajiedustajina olla erinomaisia, mutta mikäli kirjan tyyli ja sisältö ei ole itselleni mieluinen, se on ristiriitaista. Näin minulle kävi esimerkiksi Pulitzer-palkinnon 2014 voittaneelle Donna Tarttin Tikli-teokselle. Olin toivonut, että teoksessa käsiteltäisiin Carel Fabritiuksen Tikli-maalausta (1654) enemmän, mutta kirja oli sisällöltään jopa vähän ahdistava. Maalaus oli lopulta sivuroolissa, vaikka ilman sitä tarina ei olisi kehittynyt. Joten lähes 900-sivuisen tiiliskiven lukeminen läpi oli itselleni pettymys.
Yritän etsiä itselleni hyvänmielen kirjallisuutta, taidetta, elämäkertoja tai kerronnaltaan kauniisti kuvailevaa tekstiä. Olin pohtinut jo pari vuotta Richard Powersin Ikipuut-teoksen (Gummerus, 2021) lukemista, mutta Pulitzer-voittajan titteli 2019 laittoi pohtimaan, että entä jos tämä on toiveista huolimatta samanlainen pettymys kuin Tikli. Tämäkin on tiiliskivi (649 sivua), joten mietin haluanko käyttää aikaa tähän, kun lukulistalla olisi varmempiakin vaihtoehtoja.
Takakannen teksti vietteli kuitenkin mukaansa:
"Aikamme arvostetuimpiin amerikkalaiskirjailijoihin kuuluvan Richard Powersin Ikipuut on suurromaani puista ja ihmisistä. Se on polttavan ajankohtainen kuvaus elämäntapamme hinnasta ja paikastamme maailmassa. Se on myös henkeäsalpaavan upea ja koskettava ylistyslaulu luonnon ihmeille: sen sivuilla tuoksuvat neulaset ja humisevat sumusta kosteat rannikkometsät. Se saattaa muuttaa elämäsi."
 |
| Paavolan tammi. |
"(---) Mikään ei kuitenkaan kosketa häntä samalla tavalla kuin Donald C. Peattien luonnonhistoriaa käsittelevät teokset, jotka ovat peräisin hänen isänsä hyllystä. Hän saa niistä loputtomiin virkistystä. Niiden lauseet haarautuvat ja kääntyvät kohti aurinkoa:
Kuninkaita on kukistunut ja uusia imperiumeja muodostunut. Loistavia ideoita ja upeita taideteoksia on syntynyt, ja tiede ja keksinnöt ovat mullistaneet maailman. Silti kukaan ei vieläkään kykene ennustamaan, kuinka monen vuosisadan ajan tämä tammi pysyy pystyssä tai mitkä valtiot ja uskonnot häviävät ennen sitä...." (s.162-163)
Ei kirja muuttanut elämääni, mutta se sai ajattelemaan puiden merkitystä koko maapallolle uudella tavalla. Se sai huomaamaan, kuinka lyhyt yksi ihmiselämä on satavuotiaiden puiden rinnalla, joista osa sinnittelee elossa jopa tuhansia vuosia. Niin lyhyt kuin yksi ihmiselämä onkin, sen aikana voidaan saada aikaan paljon tuhoa, jos ei ymmärretä metsien suojelun merkitystä.
"Jos lännendouglaskuuset jätetään - ja nyt seuraa jutun juju - jos ne jätetään ilman, valon ja veden vaalittaviksi, jokainen niistä saattaa painaa kerran tuhansia kiloja. Jokainen taimista saattaa venyä pituutta seuraavat kuusisataa vuotta ja tulla niin korkeaksi, että isoinkin tehtaanpiippu näyttää siihen verrattuna kääpiöltä. (---) Ne pudottavat vuodessa alaoksilleen jopa kymmenen miljoonaa neulasta ja kasvattavat siten omille oksille multakerroksen, josta tulee niiden omien ilmassa keinuvien puutarhojen perusta." (s.122-123)
Ikipuut kertoo yhdeksän ihmisen tarinan, jotka kietoutuvat toisiinsa jaksoissa, jotka on jaettu juuriin, runkoon, latvukseen ja siemeniin. Kaikki tarinat eivät ole yhtä mielenkiintoisia ja tästäkin luulin etukäteen, että kirja keskittyisi enemmän luonnontieteelliseen näkökulmaan puista. Mutta itse asiassa tarinat ovat merkityksellisempiä, kun ihmiskohtaloihin nivoutuu eri puut hieman yllättävilläkin tavoilla. Parasta teoksessa ovat nimenomaan runsaat luontokuvaukset. Powersin kirja myös osoittaa, kuinka paljon rikkaampi amerikkalainen puusto on Suomen luontoon verrattuna. Sen vuoksi toivoisi, että siitä pidettäisiin huolta.
"Pian hän ymmärtää jotain. Metsäntutkimus on hakoteillä kaikkialla, ei pelkästää Purduessa vaan koko Yhdysvalloissa. Alan vaikuttajat unelmoivat suorien, oksattomien ja tasalaatuisten tukkipuiden kasvattamisesta maksiminopeudella. He puhuvat satoisista nuorista ja ränsistyneistä vanhoista metsistä sekä keskimääräisestä vuotuisesta kasvusta ja optimaalisesta tuotosta." (s.165)
"Patricia kietoo käsivartensa ympärilleen ja purskahtaa itkuun ilman syytä. Puu, josta navajot kertovat auringon talon laulussa. Puu, jonka lähisukulaisen oksia Herakles kietoi seppeleeksi ja uhrasi palattuaan manalasta. Puu, jonka lehdistä valmistettu juoma suojeli intiaanimetsästäjiä pahalta. Yhtäkkiä tämä puu tuntuu aivan pakahduttavan poikkeukselliselta, vaikka se on Pohjois-Amerikan yleisin ja vaikka muita sen kaltaisia kasvaa kolmella mantereella." (s.176)
Olen samaa mieltä Vesa Lahden kanssa siitä, että keskusteluosiot ovat paikoin kömpelöitä ja turhan pitkiä. Lahden sanoin: "Teoksen 649 sivua olisi kaivannut tiivistämistä." Olen Lahden kanssa samaa mieltä myös siitä, että muutaman henkilöhahmon olisi voinut jättää tarinasta pois ilman, että kerronta häiriintyy. Itselleni esimerkiksi Neelay Mehtan tarina tuntui muihin verrattuna irralliselta.
Pidin eniten pariskunnasta, joka alkoi kylvää puita pihalleen hääpäiviensä kunniaksi ja Hoelien perheestä, joiden sukutarina alkaa 1800-luvulta, jolloin Yhdysvaltoihin saapunut Jørgen Hoel istuttaa pihalleen kastanjoita, joista vain yksi lopulta selviää. Tuosta kastanjasta tulee merkityksellinen paitsi Jørgenin pojalle Johnille myös alueen muille asukkaille:
"John Hoel hautaa isänsä sen kastanjan juurelle, jonka isä kylvi. Kastanjan siimeksessä on nyt pieni kalmisto, jota ympäröi metrin korkuinen valurauta-aita. Puu varjostaa yhtä auliisti eläviä ja kuolleita. Johnin kädet eivät enää yllä sen rungon ympärille. Alimmatkin vihreät oksat kohoavat ulottumattomiin.Hoelien kastanjasta tulee yksi niistä maamerkeistä, joita maanviljelijät sanovat vartiopuiksi. Perhekunnat suunnistavat sen avulla sunnuntairetkillään. Se toimii viljameren yksinäisenä majakkana seudun asukkaiden opastaessa vieraspaikkakuntalaisia.(---) Kun hänen postimerkinkokoisessa Iowan kolkassaan ei ole enää mitään muuta kuvattavaa, hän kääntää kameran kohti Hoelien kastanjaa, joka on täsmälleen samanikäinen kuin hän. (---) Hänen päähänsä pälkähtää suuri suunnitelma, joka tuntuu aivan itse keksityltä. Hän päättää kuvata lopun ikäänsä kastanjaa ja selvittää, miltä sen kasvu näyttää nopeutettuna ihmisen mielen mukaiseksi. (---) Kastanjan kuvaamisesta tulee rituaalinomainen hartaudenharjoitus, jonka hän toistaa jopa sateessa, tuiskussa ja sietämättömässä kuumuudessa; siitä tulee levittäytyvän kasvijumalan kirkkokunnan liturgia, jonka hän toimittaa aina ypöyksin." (s.20-21)
Kirjan luettuani olin entistä onnellisempi siitä, että omistan tontin verran maata, ja että pihalla kasvaa puita, vanhempia kuin minä: koivuja, omenapuita, luumupuu, mongolianvaahtera, vaahtera, pihlaja, haapa. Nyt pihalla kasvaa myös pieni tammi, jonka taimen sain lahjaksi. Kirjan luettuani näen pihapuuni uudessa valossa ja yksilöinä.
"Kukaan ei näe puita. Me näemme hedelmät, pähkinät, raaka-aineen, siimeksen. Näemme koristeet ja kauniin ruskan. Tien tukkivat ja laskettelurinteet pilaavat esteet. Synkät ja uhkaavat paikat, jotka täytyy raivata. Näemme oksat, jotka uhkaavat murskata talomme katon. Näemme hakkuukypsän metsän. Mutta puut - ne ovat näkymättömiä." (s.549)
En todennäköisesti tule lukemaan muita Richard Powersin kirjoja, sillä kaikki tuntuvat olevan yli 600 sivun järkäleitä ja niihin tarttuminen on itselleni kynnys. Tässä kiehtoi nimenomaan puut ja metsien merkitys, sillä viehätyn kirjallisuudessa luontokuvauksista. Yksi ehdottomista suosikeistani tämän suhteen on Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha (1911).
