Mielipuolen päiväkirja

*kaupallinen yhteistyö Varkauden Teatteri

Organisaatiouudistus, organisaatiokaavio, prosessiuudistus, prosessikaavio… Tehokkuus- ja tuloslaskemat, kustannus- ja talousarviot. Erittäin tuttuja ja ajankohtaisia asioita omankin työni ympärillä.

Tiina Ruutiainen, Saara Saastamoinen, Pietari Pentikäinen, Pekka Johansson, Miia Immonen ja Jukka-Pekka Löhönen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Antero Putkonen (Pekka Johansson) on laskenta-assistentti, joka työskentelee nousujohdanteiseen tulevaisuuteen tavoittelevassa teknologiafirmassa. Hän on omasta mielestään erinomainen työntekijä ja ylivoimainen Excel-osaaja, joka uskoo ylennykseen. Firman työntekijöinä on karikatyyrimäisiä toimistotyöläisiä, joita johtaa nuori ja innovatiivinen, mutta sovinistinen Snushuvud (Pietari Pentikäinen). Hän puskee työntekijöitään parempiin ja tehokkaampiin tuloksiin, mutta miksi organisaatiokaaviot näyttävät kerta toisensa jälkeen vain monimutkaisemmilta?

Mihin aika hukkuu?

Eräänä aamuna Putkonen huolestuu, kun herätyskellon soidessa hänen kellostaan onkin kadonnut 11 minuuttia. Mitä ajan katoaminen tarkoittaa pidemmällä aikavälillä? Peiliin katsoessaan hän huomaa tukkansakin hävinneen jonnekin. Pekka Johanssonilla on hyvä tarinankertojan ääni ja rytmitys, joka sopii Putkosen rooliin, joka samaan aikaan sekä elää elämäänsä että kertoo tapahtumista katsojille. Putkosesta on tehty niin tavallinen, että kuka tahansa pystyy samaistumaan hänen asemaansa, vaikkei toimistotyö olisikaan tuttua. Hän on äärimmäisen tunnollinen ja herttaisen hyväuskoinen, joka muistaa muistuttaa muitakin siitä, että aina on hyvä päivä, kun muistaa vain ryhdistäytyä.

Antero Putkonen (Pekka Johansson). Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Minua huvitti, että toimistotyötä kuvaavissa kliseissä on valitettavasti perää. Putkosen työpisteellä olevat kirkkaan väriset post it -laput muistavat muistuttaa tekemättömistä tehtävistä, yhteydenotoista, kirjaamattomista asioista tai työkaverin viestistä. Puhuva kopiokone (Ville-Veikko Valtanen) ja printteri (Pietari Pentkäinen) tuntuvat tietävät toimiston asioista kaiken ja päivittelevät ääneen muun muassa työpaikan suhdekiemuroita. Väitän, että jokaisella työpaikalla on jokin paikka, jossa puhutaan niistä asioista, joista ei haluta toisten kuulevan. Mutta jos seinät osaisivat puhua…. Kopiohuoneet tuntuvat olleen suosittuja salaisille keskusteluille toimistotyöläisten keskuudessa, tosin tilojen tehokkuuskäytön näkökulmasta nämäkin lienevät jo kadonneen. Ei ole kustannustehokasta hukata neliöitä siihen, että kopiokoneille ja printtereille olisi omat huoneet, siksi laitteita onkin siirretty yhteisiin tiloihin tai käytäville.

Kova työ palkitaan

Antero Putkosen päättymätön usko omiin kykyihinsä kantaa lopulta hedelmää ja hän menestyy urallaan. Teknologiafirma myydään ulkomaiselle omistajalle, jonka myötä Putkosesta tulee Suomen konttorin toimitusjohtaja. Voimakas kasvu tuo mainetta, mutta taustalla häilyy kuitenkin pelko ajan hukkaamisesta ja tukan menettämisestä. Työelämä kuluttaa ja antaa viitteitä loppuunpalamisesta. Onko tuuhea tukka menestyksen mittari? Mitä tapahtuu ystäville menestyksen myötä?

Jussi Immonen, Pekka Johansson, Ville-Veikko Valtanen ja Pietari Pentikäinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Ajankohtaisohjelmissa näytetään uutisia ja tilanteita maailmalta, pääseepä Putkonen haastateltavaksi A-talk -ohjelmaankin. Näissä kohtauksissa on onnistuttu piikittelemään yhteiskunnallisilla aiheilla ja uutisankkurit Keijo Leppänen (Jukka-Pekka Löhönen) ja Kirsi Alm-Siira (Saara Saastamoinen) ovat lukeneet esikuviaan erinomaisesti. Silti tulevaisuus ei näytä uutisten valossa positiiviselta, vaikka Alm-Siira lukisi ne samalla omalle hupsuudelleen kikatellen. Onko maailman oltava tällainen?

Tragedia toimii komediaa paremmin

Mielipuolen päiväkirja on käsikirjoitettu (Sami Keski-Vähälä ja Esa Leskinen) tragikomediaksi ja sen on ohjannut Varkauden Teatteriin Ville-Veikko Valtanen. Hän on tehnyt myös lavastus- ja videosuunnittelun. Näytelmä tähtää osoittamaan, kuinka länsimaiset yhteiskunnat imevät ihmisistä energian jatkuvalla tehostamisella ja itsensä ylittämisellä. Mutta miksi? Unohdetaanko tehokkuusajattelussa pysähtyä miettimään päämääriä ja sitä, miksi ja kenelle töitä tehdään? Aina on kuitenkin Putkosia, jotka jaksavat uskoa hyvään ja muistavat ryhdistäytyä.

Näytelmä on nimensä mukaisesti tragikomedia, mutta ensimmäinen puoliaika oli mielestäni liian hektinen. Ymmärrän, että tällä korostettiin entistä enemmän työelämän hulluutta, mielipuolisuutta, kun Putkosta tanssitettiin muun muassa Käärijän Cha cha chan tahtiin. Käärijäkin on tunnettu sanonnan lisäksi kappaleestaan It’s crazy, it’s party. Tiedän olevani katsojana haastava ja kovakuorinen kuin pähkinä etenkin komediallisuuden suhteen. Nautin tilannekomiikasta, mutta käsikirjoitettu huumori on vaikea pala, elleivät näyttelijät saa luotua tilanteita luonnollisiksi. Erityismaininta kuitenkin videolla vauhdikkaasti ja värikylläisesti flossanneelle* Frank Härköselle, huikea heittäytyminen ja hymyilyttävän hyvänmielinen hetki! 

(*floss dance = hittitanssi, jossa heilutellaan lantiota ja suoria käsiä edestakaisin)

Tämän vuoksi näytelmä voitti minut puolelleen vasta toisen puoliajan myötä. Hahmot olivat syventyneet ja tarina edennyt komediasta traagisuuden puolelle. Tragedia sattuu ja pistää syvemmälle kuin hetken komedia. Putkosen elämä ei olekaan sitä mitä hän on toivonut ja koko elämänsä tavoitellut.

Mikä lopulta on tärkeintä?

Mielipuolen päiväkirja sai ajattelemaan paitsi yksittäisen työntekijän myös työyhteisön merkitystä. Vaikka olisit ”erinomainen työntekijä ja ylivoimainen Excel-osaaja”, se ei vie sinua välttämättä mihinkään. Tarvitset työyhteisön tukea menestyäksesi, vaikka meidät huijataan pärjäämään yksin ja menestymään kukin ”oman onnensa seppänä”.

Näytelmän alussa itsenäisenä ja ujona puurtajana Antero Putkonen on salaa ihastunut työkaveriinsa Kirstiin (Saara Saastamoinen), mutta ei uskalla kertoa tälle tunteistaan. Kirsti on vahva ja suorasanainen nainen, joka oikoo sovinistisen johtajan Snushuvudin lauseita. Tällaiset naiset tuntuvat pelottavan.

Pekka Johansson ja Saara Saastamoinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Putkosen menestyttyä urallaan, hän unohtaa hetkeksi entiset työkaverinsa, vaikka heillä on edelleen vaikutusta hänen elämäänsä. Kirstinkään elämä ei oletuksista huolimatta mennyt niin kuin kaikki olivat ehkä etukäteen ajatelleet. Tavattuaan vuosien jälkeen sattumalta Anteron kadulla, Kirsti yrittää löytää yhteyden hänen ja Anteron välille uudelleen. Saara Saastamoinen on mielestäni omimmillaan näissä syvällisten pohdiskelijoiden rooleissa, jolloin lempeys ja äänensävyt luovat luottamusta henkilöhahmoja kohtaan enemmän kuin äkkipikaisten hahmojen karikatyyrimäiset naiset.

Näytelmän loppu oli itselleni ennalta-arvattava, mutta silti koskettava ja vaikuttavasti toteutettu. Se antaa raikkaalla tavalla äänen inhimillisyydelle, joka kyseenalaistaa valintojamme ja maailmaa, jossa elämme. Musiikki (Sami Ruutiainen) on tässäkin tärkeä tunnelmanluoja. Tänään on hyvä päivä, mutta pitääkö aina ryhdistäytyä?

Mielipuolen päiväkirjaa esitetään Varkauden Teatterissa 18.5.2024 saakka.

Tuulipäiväkirja

Iida Valkonen: Tuulipäiväkirja, 3/15, 2023.

Taidemuseo Eemilissä ollut Iida Valkosen näyttely teki sellaisen vaikutuksen, etten päässyt kuvamaailmasta irti. Kirjoitin Tuulipäiväkirja-kuvasarjasta tuolloin näin:

"(---) Istun näyttelytilan keskellä olevalle sohvalle ja tuijotan Tuulipäiväkirjan kuvia yksi toisensa jälkeen. Huomaan palaavani ajatuksineni niihin antiikin Kreikan anemoksiin - ihmishahmoisiin tuuliin - joista jokainen vastaa yhtä ilmansuunnan tuulista. Valkosen talvinen kuvasarja muistuttaa kaunista, mutta kylmää pohjoistuulta Boreasta, jonka John William Waterhouse on kuvannut maalauksessaan vuonna 1903.

Iida Valkosen kuvissa tuuli näyttää kauniilta, herkältä ja kevyeltä. Silti jokainen tietää millainen tuhovoima tuulella pahimmillaan on. Se kaataa puita, hurrikaanit nostattavat myrskyjä eikä ihminen lopulta mahda sen voimalle mitään, vaikka onkin valjastanut osittain tuulen energian lähteeksi. Kovassa vastatuulessa hengittäminen tuntuu vaikealta, jos tuuli puhaltaa suoraan keuhkoihin."

John William Waterhouse: Boreas, 1903, öljymaalaus kankaalle, yksityiskokoelma. Kuva: Wikipedia.

En tiedä onko Iida ajatellut kreikkalaisen mytologian tuulijumalia valokuvasarjaa kuvatessaan, mutta tämä on minusta kaunis uudelleentulkinta aiheesta. Valokuvassa yhdistyy viittauksia maalaustaiteen historiaan, mutta myös fyysiseen piirtämiseen, sillä silkkikankaaseen on piirretty siveltimellä tuulen liikettä kuvaavia viivoja. Fyysesti tuuli on näkymätön. Huomaamme tuulen muiden elementtien liikkeistä. 

Silkkikankaan takaa hohtava talviaurinko luo kuvaan pehmeän valon ja häivähdyksen lämmintä värimaailmaa, vaikka jokainen suomalainen tietää näissä tammi- ja helmikuun pakkasissa talviauringon yhdistyvän usein hyytävän kylmään ilmaan. Tämän ansiosta kaunis kuva on muutakin kuin pelkkä kaunis kuva; herkkä voi olla samalla äärimmäisen vahva.

Iida Valkosen Tuulipäiväkirjan kuva on nyt osa omaa taidekokoelmaani.

Teos odottaa vielä kehystystään.

Rauta-aika

Olli Lähdesmäki: Rauta-aika, 2023.

Kallioseinämä, avaruus, maaperä, ruostunut metalli. Tällaisia ajatuksia heräsi ensinäkemältä Olli Lähdesmäen valokuvasta Rauta-aika. Nimi viittaa mielessäni myös Paavo Haavikon käsikirjoittamaan ja Kalle Holmbergin ohjaamaan samannimiseen draamaelokuvaan, joka perustuu Kalevalaan. Nimessä tunnutaan leikittelevän useammalla tasolla. Aikakauden näkökulmasta rauta-aika muistuttaa jotain esihistoriaan viittaavaa. Rauta on materiaalina kovaa ja kestävää, mutta sekin ruostuu.

NASA Hubble Space Telescope, 2015. Kuva: Hubblesite.

Lähdesmäen valokuvassa on samaan aikaan jotain ikiaikaista ja kestävää, mutta samalla herkkää. Hehkuva siniharmaa värimaailma lumosi minut heti. On kuin tuijottaisi Hubble-teleskoopin ottamia avaruuden yksityiskohtakuvia. Halkeamien keskellä olevat hopeanväriset täplät ovat kuin helmiä. Ruosteinen ja railoinen metallin pinta on puhutteleva. Kuluminen näkyy ja pinnan karheat ja sileät kohdat voi miltei tuntea käsien alla.

Ostin tämän Olli Lähdesmäen valokuvan kotini seinälle. Toinen kokoelmaani täydentävä Lähdesmäen teos on kuuraisia kasvinosia kuvaava valokuva.

Olli Lähdesmäki: Nimetön, 2023.

Tässä valokuvassa minua kiinnosti mielleyhtymä taidehistoriaan, kankaiden runsaisiin draperioihin ja alankomaalaisiin 1600-luvun maalauksiin. Valokuva on minulle samaan aikaan esittävä ja abstrakti. Valokuvan värisävyt eivät tule kuvassa esille niin kauniisti kuin luonnossa, mutta jäätyneet ja kerrostuneet lehdet osoittavat luonnon elinkaaren. Talven aikana lehdet maatuvat, jolloin teos muistuttaa vanitas-aiheisia maalauksia 1600-luvulta. Tuolloin asetelmamaalauksissa kuvattiin symbolisesti ihmiselämän lyhyyttä ja kuolevaisuutta muun muassa pääkallojen, kynttilöiden, kellojen ja tiimalasien avulla.

Maria van Oosterwijck (1630-1693): Kukkakimppu vaasissa, noin 1670. Denverin taidemuseo. Kuva: Wikipedia.

Rachel Ruysch (1664-1750): Kukka-asetelma. Kuva täältä. 

Toisaalta läheltä valokuvatut kasvien lehdet muistuttavat siitä, mitä oli ennen kuuraa ja lakastumista. Valokuva on kuin pikkutarkka maalaus ja tutkielma kasviaiheista, joita niin ikään kuvattiin Alankomaissa 1600-luvulla, etenkin naiset asetelmamaalauksissaan.

Olli Lähdesmäen nimettömässä valokuvassa on myös herkkää ja puhuttelevaa tunnelmaa kuin Rauta-aika valokuvassakin. Hän on kuvaillut työskentelyään ja valokuvien teemoja näin:

"Olen kiinnostunut merkkien kielestä, miten yksityiskohdat muodostavat kuvallisia elementtejä, usein ne eivät esitä mitään. Rajauksen myötä niistä syntyy kuvia, jotka mahdollistavat katsojalle erilaisia tulkintoja. Monesti huomaan, että kuvista löytyy viittauksia kuvataiteen historiaan."

Ja kaikkein eniten taiteessa minä haluan etsiä ja löytää noita viittauksia. 

Kiitos Olli upeista kuvista.

Kirppislöytöjä

Edellisten kirppislöytöjen esittely oli marraskuussa. Sen jälkeen olen jälleen tehnyt kivoja ja hyödyllisiä löytöjä. Nytkin mukana on kenkiä. Näistä vaaleanpunaisista Catmandoon Stacy-talvikengistä maksoin 14 euroa.

Nähdessäni tämän takin henkarissa, tykkäsin erityisesti ruosteenoranssista väristä, mutta mietin, että onko 50 euroa kirppishinnaksi liikaa. Kun kurkkasin uusien Didriksonsin talvitakkien hintaa, ei tämä enää tuntunutkaan kalliilta. Tämä oli erinomainen -30 asteen pakkasille, ei tuntunut kylmä missään. Harvemmin löydän kirppareilta talvitakkeja muussa värissä kuin mustina, saati omassa koossa. Joten tätä voi sanoa erinomaiseksi löydöksi.

Näitä korviksia ei voi sanoa kirppisostokseksi, sillä ostin ne suoraan kuopiolaisesta Riemupuodista. Nämä Jättihumu-korvikset olivat kuitenkin poistomyynnissä 19 euroa. Todella nätit ja kevyet pitää. Tuovat mielestäni sellaista iloa ja tyttömäisyyttä.

Iloa ja tyttömäisyyttä huutavat myös nämä. Meinasin vähän kiljahdella nämä löytäessäni. Täydellisen mukavat Disney-prinsessakengät. Mukana ovat myös omat suosikkiki: Lumikki ja Belle. Nämä ovat niin nätit ja siistit, että haluasin näiden säilyvän tällaisina. Ulkona likaantuvat varmasti käytössä nopeasti, joten näistä tulee työkavereidenkin iloksi heittämällä kiinteistöhallinnon näteimmät toimistotennarit! Ja mitäkö maksoin? Vaivaiset 10 euroa! Kuka tämmöisistä haluaa luopua?! Nämä rusettitennarit ovat tähän mennessä olleet kivoin kenkälöytö, mutta nyt jäävät kyllä kakkosiksi. 

Onko siellä tehty hyviä kierrätyslöytöjä?

Rottien pyhimys

Suomen keskiaikaisissa kirkoissa pääsee mielestäni edelleen osaksi sitä tunnelmaa, kun uskonto on ollut arkielämässä enemmän läsnä ja opettajan roolissa. Kuinka lukutaidoton kansa on kuvia katselemalla muistanut Raamatun lauseita ja opetuksia. Työteliäässä ja raskaassa arjessa ei ole ollut juuri muita kuvia. Kirkkoon on tultu kuulemaan sanaa ja katsomaan kuvia.

Usein osalta tuntuu edelleen unohtuvan, että Suomi - vaikka sitä ei valtiona tuolloin vielä ollutkaan - oli katolinen. Kuva ja sana täydensivät toisiaan, kunnes luterilaisuuden myötä kirkoista pyyhittiin kuvat ja pyhimykset lähes kokonaan. Minun on vaikea suhtautua kuulemiini kommentteihin, joissa "puhdasoppiset luterilaiset" kritisoivat kuvallisia kirkkoja ja niiden pyhimyksiä (tähän sisältyy katolisuuden lisäksi myös ortodoksisuus). Ei se luterilaisuus tyhjästä ole kehittynyt, jonka vuoksi kannatan ekumeenisuutta ja ylipäänsä ymmärrystä toisista uskonnoista. Ainakin luterilaisiin seurakuntasaleihin on havaintojeni mukaan ilmestynyt ikoneita, ja puheissa kuulee myös kaipuuta kuvallisuuteen, joten taiteella on mielestäni merkityksellinen rooli myös nykyisissä luterilaisissa kirkoissa.

Hattulan kirkko

Keskiaikaiset kirkot esineistöineen näyttävät millainen aika ja yhteiskunta oli 1100-1500-luvuilla. Syvällisemmin, mutta romaanin muotoon kirjoitettua ajankuvaa voi lukea Anneli Kannon teoksesta Rottien pyhimys. Kirja on etenkin näin taidehistorioitsijalle erinomaisen viihdyttävä, jännittäväkin. Rottien pyhimys kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalausprojektista 1500-luvulla ja siihen kietoutuvista ihmisistä. Teos on fiktiivinen, mutta perustuu faktoihin jopa niin hyvin, että romaanin on helppo kuvitella olleen totta. Tämä lienee syy siihen, miksi Hattulan kirkkoon on kirjan ilmestymisen jälkeen ollut suorastaan kansainvaellus. Hattulan seurakunnan sivuilta löytyi tieto, että kesällä 2023 kirkossa vieraili lähes 14 000 kävijää.

Oma pitkäaikanen haaveeni vierailla Hattulan kirkossa toteutui jo kesällä 2013, kun tein matkan Hämeen vanhimpaan kirkkoon. Viimesyksyinen matkani Lohjalle, Pyhän Laurin kirkkoon jatkaa myös Anneli Kannon romaania ja historiallista tutkimustietoa, jonka mukaan Lohjan kirkon maalarit olisivat samat, jotka olivat maalanneet Hattulan kirkon.

Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg, Jyri Ojansivu, Antti Virmavirta, Sonja Silvander-Valo, Johanna Reilin. Kuva: Tapio Aulu.

Hämeenlinnan teatteri

Näiden keskiaikaisten kirkkojen ja Anneli Kannon romaanin innoittamana päätin tehdä myös teatterimatkan keskiajalle. Hämeenlinnan teatteri on tuonut Rottien pyhimyksen teatterin lavalle 120-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Näytelmän on ohjannut Milko Lehto ja sen ovat dramatisoineet Milko Lehto ja Katja Krohn. Anne Laatikainen on suunnitellut aikakauteen sopivat upeat asut ja lavastuksesta on vastannut Juha Mäkipää.

"Hattulan pitäjässä uusi uljas kirkko on valmistunut ja se tarvitsee seinilleen maalaukset Jumalan kunniaksi ja kirkkokansan opetukseksi. Työhön palkataan kaukaa Ruotsinmaalta kirkkomaalarimestarit Andreas Pictor (Antti Virmavirta), Mestari Martinus (Mikko Nousiainen) ja apupoikansa Vilppu (Miika Suonperä). Maalarien saapuminen syrjäiseen pitäjään aiheuttaa hälyä kyläläisissä, sillä edustavathan he sivistystä, taiteilijuutta ja jumalaista mystisyyttä, jota harvoin on Hattulassa nähty.

Työn edistyessä sattuu apupoika Vilpulle onnettomuus, joka pakottaa mestarit etsimään apuvoimia. Kun muita tarjokkaita ei ole, joutuvat he palkkaamaan avukseen tiilimestarin orvon Pelliinan (Sonja Silvander-Valo). Hänen pestaamisensa herättää kuohuntaa, onhan hän nainen, syrjäläinen ja usean mielestä mieleltään epävakaa, mutta osoittautuu taitavaksi ja nopeaoppiseksi. Ja niin maalaminen pääsee vauhtiin intohimolla, vimmalla ja käänteillä, joita kukaan ei olisi voinut aavistaa."

Miika Suonperä, Antti Virmavirta, Mikko Nousiainen. Kuva: Tapio Aulu.

Näyttelijävalinnoista

Mietin etukäteen, että saadaanko teatteriesitykseen upotettua kaikki kirjan käänteet, ja siinä oli onnistuttu hyvin. Esitys kestää noin kolme tuntia sisältäen väliajan. Aina on myös riski, että kun itse kuvittelee kirjan hahmot tietynlaisiksi, näytelmäversio ei kohtaa kuvitelmia. Siksi jännitin erityisesti Antti Virmavirran esittämää Andreas Pictoria ja Mikko Nousiaisen Mestari Martinusta. Kuinka "kasvottomat" keskiajan hahmot toimisivat julkisuudesta tutuilla kasvoilla?

Virmavirran näyttelemä Andreas Pictor on onnistunut tulkinta vanhasta mestarista, joka osaa olla opetuksessaan tiukka, mutta tarvittaessa lempeän isällinen. Itseäni häiritsi ainoastaan se, että mielestäni kirjan hauskimmassa kohdassa, jossa Andreas moittii kirkon seinälle maalattuja saunavihtoja, kuvittelin äänen aggressiivisemmaksi ja vahvemmaksi, kun Virmavirta on tulkinnut osion enemmän hermostuneen yllättyneeksi. Hän saa kohtauksen mielessäni anteeksi näytelmän loppupuolella, jossa Andreas Pictor lohduttaa Pelliinaa ja kaivaa tästä esiin sisäistä voimaa ja rohkeutta hieman yllättävälläkin tavalla. Yksi näytelmän vahvimmista ja tunteikkaimmista kohtauksista, jossa on kuitenkin lempeyttä ja lämpöä. (Nenäliinavaroitus.)

Jos ihan rehellisiä ollaan, ajattelin ensin, että Mikko Nousiainen on liian hyvännäköinen näyttelemään keskiaikaista maalaria, vaikka romaanissakin muistaakseni viitataan Mestari Martinuksen ulkonäköön. Nousiainen kuitenkin onnistui vakuuttamaan omassa roolissaan siten, että näyttelijä katosi roolihahmon alle. Romaanissa muistelin Andreas Pictorin olleen isommassa roolissa, mutta näytelmässä Mestari Martinuksella onkin keskeisempi tehtävä tarinan kuljettamisen kannalta. On vaikea kirjoittaa Nousiaisen roolista ilman, että paljastaa juonenkäänteistä liikaa, sillä tekisi mieli kuvailla yksityiskohtaisesti herkutellen useampi kohtaus, jossa huomasin sykkeeni kohoavan. Hän osaa luoda jännitteisiä henkilökemioita lavalle pienin elein, jolloin juonta kuljetetaan katsojalle sopivalla tahdilla, ettei kaikki paljastu kerralla. Mestari Martinus ottaa vahvan roolin myös silloin, kun Andreas Pictor on sattunut juopottelemaan hieman liikaa.  

Miika Suonperän näyttelemä apupoika Vilppu oli kuvitelmistani poiketen ivallisempi ja luonteeltaan terävämpi. Mutta näytelmän myötä Suonperä teki Vilpusta paremman kuin kuvitelmissani. Hän osoitti vahvemmin syyt ja seuraukset Vilpun käytökselle ja teki roolityöllään hänestä inhimillisemmän ja kokonaisemman persoonan.

Mikko Nousiainen, Panu Valo, Antti Virmavirta. Kuva: Tapio Aulu.

Panu Valo näyttelee nuorta kirkkoherra Petrus Herckepaeusta, joka kamppailee saavuttaakseen seurakunnan arvostuksen, mutta samalla epäilee maalareiden toimia ja kuvien sopivuutta Herran huoneeseen. Valo on myös onnistunut antamaan roolihahmolleen kehityskaaren; hieman ärsyttävästä ja virkaintoisesta kirkkoherrasta kasvaa lopulta seurakunnan arvostama esipaimen. Herckepaeuksen rooli kuvaa hyvin aikaa ja yhteiskunnallista asemaa, jolloin koulutus ei ollut kaikkien saatavilla.

Birgitta Putkonen, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg. Kuva: Tapio Aulu.

Lasse Sandbergin näyttelemä kirkkoväärti Klemetti on täydellinen mielleyhtymä kirjan roolihahmon kanssa. Kirkkoherraa vanhempi ja käytännön asioissa kokeneempi Klemetti on monessa juonenkäänteessä se, joka kirkon asioita oikeasti ohjailee Herckepaeuksen vielä hakiessa rooliaan. Vahva ja suorasanainen Klemetti näkee kirkossa - ja sen ympärillä - tapahtuvat asiat usein muita laajemmin. Seurakunta kaipaa näitä kansan ja kirkonmiesten välissä olevia inhimillisiä voimahahmoja.

Sonja Silvander-Valo. Kuva: Tapio Aulu.

Näytelmän tärkeimmän roolin esittää Sonja Silvander-Valo. Hän on outolintu ja hyljeksitty Pelliina, tiilimestari Rutgerin adoptoima orpotytär, jolle tämä opetti keramiikan lisäksi kieliä, lukemista ja laskemista. Ennen kuulumatonta, että rahvaalle tytölle, saati mieleltään vajaalle opetettaisiin tuollaisia taitoja. Jälleen tärkeä yhteiskunnallisen kehityksen näkökulma, joka ei valitettavasti vieläkään toteudu kaikkialla.

Minulle oli näytelmän kannalta tärkeää, että Silvander-Valo oli itselleni uusi kasvo. Näin en ollut ladannut häneen näyttelijänä ennakko-odotuksia tai -luuloja. Hän oli Pelliina. Ja kuinka vahvasti ja uskottavasti hän toi esiin kaikki tunteet; ensijärkytys kirkkoon astuessa, kun epätietoisuus maalauksista ja kuvista aiheuttaa kauhua, aina siihen rohkeuden siemenen kasvuun, että hänen annetaan hiertää väripigmenttejä ja lopulta sivellin käteen. Mielestäni yksi tärkeimmistä tarinan opetuksista on se, mikä merkitys opettamisella, rohkaisulla ja toisen tukemisella on mihin tahansa asiaan. Mikä merkitys ihmisyydelle syntyy siitä, että joku toinen uskoo sinuun ja osoittaa sen.

Oli nautinnollista katsoa ja elää Pelliinan myötä kaikki se hämmennys ja lapsenomainen riemu uuden oppimisesta. Katsoa kuinka maalaukset hiljalleen syntyvät seinille, ja kuinka Andreas Pictor ja Mestari Martinus opettavat hänelle pyhien symboliikkaa ja merkitystä. Kuvasuunnittelusta erityiskiitokset Toni Haaraselle, valosuunnittelusta Jari Vuorelle ja äänisuunnittelusta Lauri Malinille. Ilman heitä häkellyttävän upeasti toteutetut kirkkokohtaukset olisivat jääneet kolkoiksi.

Mikko Nousiainen, Panu Valo, Johanna Reilin, Jyri Ojansivu, Katariina Kuisma-Syrmä, Birgitta Putkonen, Henna-Maija Alitalo. Kuva: Tapio Aulu.

Vereväkielinen

Rottien pyhimys oli reippaasti eteenpäin kulkeva kokonaisuus juonenkäänteitä, historiaa, tunteita ja huumoria. Anneli Kanto on onnistunut romaanissaan luomaan henkilöhahmoistaan moniulotteiset siten, ettei yksikään tarinan hahmo ole vain hyvä tai paha. Sellaisiahan me kaikki olemme; pääsääntöisesti hyväntahtoisia, mutta reagoimme ärsykkeisiin, tilanteisiin, vietteihin ja tarkoitusperiin eri tavoin riippuen siitä, kuinka toiset henkilöt meitä kohtaan käyttäytyvät.

Esitykset ovat olleet suosittuja, vaikka katsojakunta oli iältään ainakin oman vierailuni aikaan suhteellisen korkea. Aiheena keskiaikaisten kirkkomaalausten tarina ei ehkä ensikuulemalta ole kaikkein jännittävin(?), mutta uskallan väittää, että se yllättää positiivisesti. Näytelmän jälkeen tosin kuulin erään vanhemman miehen kommentoivan, että näytelmä ei ollut häntä varten. Hänen seurassaan ollut nainen kysyi syytä ja tämä vastasi, että kielenkäyttö oli järkyttävää, pitikö koko esityksen ajan puhua alatyylisesti?

Niin, tämä tulenee yllätyksenä heille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet. Näytelmää ja romaania kuvaillaan vereväkieliseksi, joka tarkoittaa sitä, että Anneli Kanto on tutkinut keskiajan kirosanoja ja sanontoja tutkijoiden Mikko Heikkilän ja Veli-Pekka Toropaisen avustuksella. Niitä on sekä kirjassa että näytelmässä melko runsaasti:

"Esimerkiksi kirjan kirosanat ovat peräisin Toropaisen tutkimista vanhoista käräjäasiakirjoista, joissa kuvataan ihmisten välisiä riitoja ja herjauksia. Vanhoja solvauksia löytyi myös netissä toteutetusta ruotsalaisen Skoklosterin linnan kiroilukoulusta", Anneli Kanto kuvailee Marjo Kytöharjun haastattelussa.

Mutta jälleen palauttaisin ymmärryksen ajankuvaan. Kuinka moni luulee, että kouluttamaton rahvas on keskiajalla miettinyt kielenkäyttöään samalla tavalla kuin nyky-yhteiskunnassa? Kielikin oli aivan erilainen, sillä Mikael Agricola (1510-1557) alkoi 1500-luvulla vasta luoda suomen kieltä. Ja samalla huomauttaisin, että jokainen meistä tietää omat suosikkikirosanansa ja toisaalta nuorison viljelemän runsaan v-sanan käytön, joka useimmilla laimenee sitä mukaa, kun siirrytään työelämään.

Miika Suonperä, Katariina Kuisma-Syrjä, Lasse Sandberg, Jyri Ojansivu, Antti Virmavirta, Sonja Silvander-Valo, Johanna Reilin, Panu Valo, Birgitta Putkonen. Kuva: Tapio Aulu.

Hämeenlinnan teatteri on tehnyt kunniaa Anneli Kannon romaanille ja Rottien pyhimys on myös visuaalisesti hienoa teatteria. Suosiosta kertoo se, että kaikki kevään esitykset ovat loppuunvarattuja yhtä lukuun ottamatta.

Rottien pyhimyksestä ovat aiemmin kirjoittaneet myös:

• Kirjakko ruispellossa
• Kirsin Book Club
• Kulttuuritoimitus