Kotona olisi paljon pieniä juttuja näytettäväksi, mutta kaikki ylimääräinen aika tuntuu kuluvan ulkona. Vielä kaksi vuotta sitten olin sitä mieltä, että aikakauslehtien kesä- ja puutarhanumerot olivat tylsiä. En pitänyt pihajuttuja mielenkiintoisina. Kunnes talon ostamisen kylkiäisenä tuli vähän liian iso piha ja ihana perennapenkki, hedelmäpuut ja marjapensaat. Nyt kevättä ja kesää odottaa ihan toisella tavalla. Pihalla pitää käydä päivittäin kiertelemässä ja katselemassa milloin syntyy nuppuja ja milloin ensimmäiset kukat avautuvat. Puutarhaterapia on melko osuva ilmaisu. Viime vuoden puutarhapostaus on katsottavissa täällä.
En ollut mikään puutarhaihminen tai viherpeukalo ennen kodinostoa. Paljon on pitänyt opetella ja opettelua on vielä edessä. Mutta niin sitä vain ihastui näkemäänsä entistä enemmän, kun talven jälkeen huomasi mitä kaikkea puutarha pitää sisällään. Perennapenkki on onneksi runsas eikä vaadi juurikaan kitkemistä, mutta huomaan löytäväni itseni rikkaruohojen kimpusta siitä huolimatta. Pihasta tekee mieli pitää huolta. Samalla tavalla kuin tästä vanhasta talosta. En ole kuitenkaan sellainen "siistitään saksilla nurmikkoa" -tyyppinen henkilö, vaan teen pihajuttuja silloin kun siltä tuntuu.
Sen verran puutarhan hoitotaso on viime kesästä noussut, että pienelle kasvimaatilkulle kokeiltiin istuttaa porkkanaa ja yksi penkkirivi perunaa. Kaksi amppelimansikkaakin vaativat kastelua. Vesi nousee ämpärillä pihalla olevasta kaivosta. Joten jos olette samanlaisia kuin minä kaksi vuotta sitten, eivätkä puutarhakuvat kiinnosta, hypätkää tämän postauksen yli. Mutta jos tunnette omakohtaista rakkautta puutarhaan, jaatte varmasti tunteeni näitä kuvia kohtaan.
Ensikertalaiseltakin näyttää kasvatus onnistuvan.
Entisten asukkaiden jäljiltä yrttipenkistä oli ilmeisesti karannut ruohosipuli, joka löytyi kun jätti nurmikon pidemmäksi aikaa leikkaamatta.
Kuopion kuvataidekenttä heräilee poikkeusolojen jälkeiseen aikaan. Galleria Ars Libera on saanut uuden kodin osoitteesta Maaherrankatu 3. Kuopion kuvataiteilijat ovat saaneet myös toiminnanjohtajan. Tehtävään valittiin Toni Ledentsa, joka on "monipuolisesti kokenut kuraattori, kirjoittaja ja tuottaja, joka on toiminut erilaisissa taiteellisissa organisaatioissa ja projekteissa, erikoistuen nykytaiteeseen sekä kansainvälisiin kulttuurihankkeisiin. Viime vuosina hän on toiminut mm. Hug Culture -taiteilijaresidenssin projektikoordinaattorina ja tuottajana Madridissa, sekä Alpo Aaltokoski Companyn toiminnanjohtajana. Hänet tunnetaan myös vuosina 2011–2015 Helsingissä toimineen XL Art Spacen perustajana ja kuraattorina."
Olen aivan innoissani, että kaupunkiin on saatu tällainen ammattilainen rikastuttamaan kulttuurikenttää!
Galleria Ars Libera avautui uudessa osoitteessa 10.6. ja ensimmäinen näyttely on Emma Rönnholmin ja Salla Vapaavuoren yhteisnäyttely Uneksija. Kokoontumisrajoitukset huomioiden teokset on asetettu gallerian ikkunoihin, jolloin niitä tarkastellaan tilan ulkopuolelta.
Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.
Utuisia maisemia, kerroksia ja heijastuksia muodostuu helsinkiläistaiteilijoiden yhteisteoksesta Kesäyön uni. Katse vaeltaa kuvapinnalta toiselle, sumeiden ja terävämpien yksityiskohtien välillä. Teoksen valo on pehmeää puolipilvisen kesäpäivän valoa. Kokonaisuus on koottu monista yksityiskohdista, uudemmista värikuvista ja vanhoista mustavalkoisista valokuvista.
Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.
Teoksessa kohtaavat nykyinen ja mennyt. Tunnelma on haaveileva; luonto on asetettu pääosaan ja ihminen sivurooliin. Ihmisen läsnäolo ja vaikutus kuitenkin näkyvät. Kuvan etualalle, hiekkarannalle on asettunut pieni joukko ihmisiä, jotka katsovat horisonttiin käveleviä henkilöitä. Näyttää siltä kuin he haihtuisivat maisemaan. Suuremmassa kuvassa näyttää siltä kuin hiekkaranta muuttuisi leveäksi hiekkatieksi, jota reunustaa oikealla vihreä peltomaisema ja vasemmalla mäntyjen takana siintävä vesistö. Oikeasta reunasta, hiekkarantaa pitkin saapuu valkoinen auto peräkärryineen.
Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.
Kokonaisuuden vasemmassa reunassa on oma suosikkikohtani. Nainen näyttää olevan uimapuvussa ja laskeutuvan tai nousevan metsänreunasta kuin vedestä. Takana on kaunis luontomaisema. Tätä yksityiskohtaa palaan tuijottamaan useasti. Ihan kuin hän laskeutuisi sukeltamaan kansallismaisemaan.
Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.
Oikeassa reunassa, vihreän pellon laidalla seisoo pieni puinen rakennus. Utuisen kuvan saa hieman kirkkaammaksi kurkkaamalla akryylilevyjen väliin. Tämä kerroksellisuus tekee kokonaisuudesta jännittävän ja tarinallisen. Tekisi mieli nähdä enemmän! Näissä kuvissa näkyy myös hyvin uuden ja vanhan kuvan liitto; eri kuvat on rakennettu tarkasti jatkumaan ja yhdistymään toisiinsa.
Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.
Peltomaisema muuttuukin yhtäkkiä vedeksi, jossa kaksi hahmoa näkyy veneessä. Kokonaisuus on luotu taitavasti, sillä muutoksia ja rajoja on vaikea havaita. Ei ole ollenkaan outoa, että pelto muuttuu vedeksi, hiekkaranta hiekkatieksi tai taivaanranta metsiköksi. Teos on surrealistinen, mutta samalla uskottava. Ihan kuin unessa omituisetkin asiat tuntuvat täydeltä todelta.
Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.
Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.
Toinen suosikkikohtani teoksessa ovat metsän siimeksessä laiduntavat lehmät. Taidehistorioitsija ei voi olla näkemättä yhtymäkohtaa Victor Westerholmin (1860-1919) Lehmiä koivumetsässä -maalaukseen.
Victor Westerholm: Lehmiä koivumetsässä, 1886, öljymaalaus kankaalle. Kuva: Wikipedia/Public Domain.
Lehmälaitumelta kuva jatkuu ylöspäin kivisenä vallina kohti saarta, jossa kohoaa kerrostaloja. Tämä kuva muistuttaa voimakkaimmin ihmisen muokkaamasta ympäristöstä. "Kivinen kaupunki" on verhottu kapeiden puunrunkojen taakse.
Emmi Rönnholm & Salla Vapaavuori: Kesäyön uni, yksityiskohta, 2020, valokuvatuloste akryylimuoville, valo. Kuvalähteet: Emma Rönnholm, Salla Vapaavuori, Helsingin kaupunginmuseo.
Tuntui vapauttavalta nähdä pitkästä aikaa taidetta! Erityisen mukavalta tuntui se, ettei teoksen äärellä tuntunut surua tai ahdistusta. Kesäyön uni ei ollut julistava tai kantaaottava, vaan katsojat pauloihinsa kietova tarina. Jokainen tarinallistaa näkemänsä itse. Teoksen nimi johdattelee mielestäni onnellisiin hetkiin, mutta nimen kautta voi luisua tekemään johtopäätöksiä myös yhdistämällä se William Shakespearen näytelmään Kesäyön unelma. Näytelmä pitää sisällään erilaisia kommelluksia, väärinymmärryksiä ja maagisuutta. Jonkinlaista maagisuutta on myös Rönnholmin ja Vapaavuorenkin teoksessa, mutta pääosassa ovat rauha ja hiljaisuus.
Huomaan harmikseni ehdollistuneeni tietynlaiselle taiteentulkinnalle aina, kun kyseessä on luonnon ja ihmisen yhdistäminen toisiinsa. Alan välittömästi muodostaa tarinaa luontoa sortavasta ihmisestä. Yritin kehittää samanlaista runkoa tällekin teokselle, mutta en saanut siitä uskottavaa. En uskonut siihen itsekään. Mielestäni teoksen ydinsanoma ei ole ihmisen väärinkäytös ja luonnon pahoinvointi, vaan vilpitön haaveilu kauniista hetkistä, luonnon ja ihmisen yhteiselosta.
Kesäyön uni tuntuu sopivan erityisen hyvin tähän juhannusaikaan. Kun suomalaiset ja luonto tuntuvat olevan syvimmässä rakkaussuhteessa toisiinsa. Järvi, koivut, rannat, aurinko, ystävät ja kesä. Monesti haavekuvissa päädytään muistelemaan mennyttä, sitä parempaa aikaa. Mutta Kesäyön unessa molemmat yhdistyvät todeksi; kaikki mennyt on aina tavalla tai toisella osa myös tätä hetkeä.
Minua on aina kiehtonut Japanin kulttuuri ja taide, vaikka en ymmärrä kulttuurista juurikaan. En pysty "lukemaan" sen taidetta samalla tavalla kuin länsimaista taidetta. Tämän vuoksi se on jäänyt itselleni vieraaksi, vaikka sen kauneus viehättää. Tämä on myös syy miksi jumiuduin katsomaan Yle Teemalta Japanin taiteen historia -sarjaa. Ensimmäisessä osassa käsiteltiin japanilaisten suhdetta luontoon. Taidehistorioitsija James Fox kertoi mukaansatempaavasti mm. 1400-luvun abstraktinomaisista ja harmaasävyisistä mustemaalauksista, vuosisatoja eläneistä bonsaipuista, jotka on nostettu museoon veistoksiksi, hiekkapuutarhasta, neljästä vuodenajasta ja pyhästä vuoresta.
Katsushika Hokusai: Kanagawan suuri aalto, n. 1830, sarjasta 36 Fujivuorelle, väripuupiirros. Kuva: Wikipedia.
Olin pitkästä aikaa tv:n äärellä lumoutunut! Nämä BBC:n taidedokkarit ovat parhautta! ♥ Mielen räjäytti Foxin esittelemä Katsushika Hokusain (1760-1849) maalaama Kanagawan suuri aalto. Tämä on yksi maailmantaiteen merkkiteoksista ja hieman puhkikulunut jos minulta kysytään, vaikkakin vaikuttava teos.
Mutta James Fox oli oikeassa kertoessaan, että harva katsoja tuskin pysähtyy tutkimaan teosta sen tarkemmin. Katseen kyllä vangitsee suuri aalto, mutta kuinka moni on huomannut veneissä istuvat siniasuiset miehet, joita on teoksessa peräti 22? Kalastajat ovat Foxin mukaan palaamassa pitkältä merimatkalta. Miehet ovat joutuneet vaikeuksiin; he pitävät kiinni veneen laidoista aaltojen heitellessä veneitä.
Katsushika Hokusai: yksityiskohta teoksesta Kanagawan suuri aalto.
Foxin tulkinnan mukaan kalastajat selviävät aallokosta hurjasta aallosta huolimatta, sillä taustalla heitä suojelee "aalloksi naamioitunut" pyhä Fuji-vuori. En ollut koskaan kiinnittänyt huomiota vuoreen! Toinen itsestäänselvä, mutta havahduttava huomio oli se, että me länsimaissa "luemme" ja katsomme teosta vasemmalta oikealle. Liikumme ikään kuin suuren aallon mukana vasemmalta oikealle. Mutta japanilaiset lukevat teosta kulttuurinsa mukaan oikealta vasemmalle. Kuvattu tilanne näyttäytyy teoksessa aivan toisenlaisena. Veneissä olevat miehet taistelevat suurta aaltoa vastaan, jolloin kuva näyttäytyy pelottavana. Jokainen teoksen yksityiskohta tukee draaman tuntua: vaahtopäät ovat kuin sormia, jotka kurkottavat tarttumaan uhreihinsa.
Katsushika Hokusai: yksityiskohta teoksesta Kanagawan suuri aalto.
Taide osaa yllättää, vaikka kuinka luulisi "tuntevansa" teokset. Tämä oli myös osoitus siitä, että pitää tuntea kulttuuria, jotta voi tehdä kuvasta visuaalisia havaintoja ja tulkintoja. Kiehtova sarja! Ja visuaalisesti äärimmäisen kaunis jakso.
Jokainen tietää, että kirjan arvo on nykypäivänä laskenut lähes olemattomiin. Fyysisten kirjojen tilalle ovat astuneet e-kirjat ja äänikirjat. Ennen kirjahyllyssä komeillut tietokirjasarja kertoi omistajiensa varakkuudesta ja sivistyksestä, mutta nykyisin noista samoista kirjoista ei tahdo päästä eroon. Ne seisovat kierrätyskeskusten "saa ottaa" -osastolla tai päätyvät suoraan jätteeksi.
Nykyaikainen sisustusfilosofia ei myöskään suosi kirjoja. Moni sisustuslehti visualisoi avaria ja kevyitä sisustuksia ilman raskaita kirjahyllyjä. Fyysiset kirjat tuntuvat jakavan mielipiteet: toiset eivät voisi elää ilman ja toiset eivät voisi kuvitella omistavansa kirjahyllyä. Mihin sellaista nykypäivänä tarvitsee?
Itselleni kirjoihin suhtautuminen on osittain ammatinvalintakysymys. Minä kuulun siihen ryhmään, joka ei voisi elää ilman kirjoja. Tarvitsen fyysistä kirjallisuutta työhöni ja hyödynnän sitä myös blogin sisällöntuotannossa. Arvostan kirjastoja, mutta huomaan olevani loppujen lopuksi se henkilö, joka useimmiten ostaa kirjat kotiin. Silloin niitä voi hyödyntää kun itse haluaa.
Taidehistorian opiskelujen alkuaikoina hamstrasin itselleni kaiken mahdollisen taidehistoriallisen kirjallisuuden mitä käsiini sain. Tämä oli kätevää, sillä Jyväskylän yliopiston kirjasto poisti vuosittain kokoelmistaan erilaista kirjallisuutta. Nämä ilmaiskirjapäivät olivat suosittu tapa saada kirjat liikkumaan uusiin koteihin. Myöhemmin, kun oma tutkimusalue alkoi selkiytyä, laitoin itselleni ylimääräiset kirjat edelleen kiertoon.
Kirjojen kierrättäminen on loistava tapa antaa kirjoille jatkoaikaa. Minä pelastin opiskeluaikanani mm. kaksi kirjaa, joilla en varsinaisesti tee yhtään mitään. Kirjat ovat saksankielisiä taidehistorian opuksia, ja vaikka olen aikoinaan lukenut saksaa 7 vuotta, ei kieli koskaan tarttunut tajuntaan niin hyvin, että pystyisin hyödyntämään sitä näppärästi. Pelastin kirjat siksi, että ne olivat kauniita ja vanhoja. Ei nykyisin enää tehdä tuollaisia kirjoja tai jos tehdään, niiden hinta on nahka- ja korukansineen, värikuvineen ja liitteineen päätähuimaava. Hubert Knackfußin ja Max Zimmermannin Allgemeine Kunstgeschichte on kolmiosaisen kirjasarjan toinen osa, joka käsittelee gotiikan ja renessanssin aikakautta. Kirja on painettu 1906 ja kirjasintyyppi on vanha, joka hidastaa lukemista ja kirjan hyödyntämistä entisestään.
Nahkakansissa on kauniit kullatut kirjaimet ja yksityiskohdat. Sivujen reunoissa näkyy haalistunutta ornamentiikkaa ja kirjan selkämys on aikojen saatossa joutunut tulivahingon kohteeksi. Kuvat ovat mustavalkoisia, mutta jokainen osio alkaa vinjetillä, koristeellisella alkukirjaimella. Kirja tuskin hyödyttää juurikaan nykyisiä taidehistorian opiskelijoita, sillä saksankielisen taidehistorian tilalle on astunut suomen lisäksi englanti. Ymmärrettävistä syistä yliopiston kirjasto on halunnut huonokuntoisesta ja "aikansa eläneestä" teoksesta eroon. Kirja ei palvele tietolähteenä enää samalla tavalla kuin vuosikymmenet aiemmin. Mutta kirjan arvoa nostaa huonosta kunnosta huolimatta sen provenienssi eli omistushistoria. Ensilehdelle on painettu leima "L. Wennervirta".
Ludvig Wennervirta (1822-1959) oli taidehistorioitsija ja kriitikko, joka väitteli tohtoriksi 1932 aiheenaan goottilaiset monumentaalimaalaukset Suomen ja Ahvenanmaan kirkoissa. Virkatyönsä hän teki Helsingin kaupunginkirjaston amanuenssina 1917-20 ja Teknillisen korkeakoulun taidehistorian opettajana 1930-45. Taidekriitikkona Wennervirta toimi jo 1900-luvun alusta alkaen. Omissa tutkimuksissaan Wennervirta keskittyi etenkin keskiaikaiseen taiteeseen. Hänen elämänfilosofiaansa kuului uskonnollisen ajattelun taustoittama käsitys taiteen merkityksestä. Wennervirran oli tämän vuoksi vaikea hyväksyä taidetta itseisarvoisena, vapaana kulttuurin harjoittamisen muotona.
Ympäröivä yhteiskunta ja kulttuuri vaikuttavat meihin huomaamattamme, halusimme tai emme. Näin kävi myös Ludvig Wennervirralle, joka "valitsi poliittiseksi ja kulttuuripoliittiseksi ideologiakseen 1920-luvulta alkaen Suomenkin poliittiseen ja kulttuuriseen kenttään nousseen kansallissosialismin." Wennervirta kävi Saksassa useita kertoja 1930-40-luvuilla. "Lisäksi hän kertoi kirjoituksissaan aktiivisesti saksalaisista näyttelyhankkeista ja vierailuluennoista Suomessa. Wennervirran toiminta oli keskeisiltä osin sidoksissa Saksan Suomeen kohdistuneeseen kulttuuripropagandaan", kirjoittaa Yrjänä Levanto Kansallisbiografian sivuilla.
Näin jälkikäteen tuntuu myös hieman kummalliselta, että taidekriitikon oli vaikea hyväksyä taidetta itseisarvoisena ja vapaana taidemuotona. Käsityksenä, joka tänä päivänä on itseisarvo. Tässä kuitenkin näkyy historian ja kulttuurin muutos. Ludvig Wennervirta oli joka tapauksessa merkittävä kulttuuripersoona. Hän sai professorin arvon 1952 ja Suomen Taiteilijaseuran kunniajäsenyyden 1954. Lisäksi hän toimi asiantuntijana lukuisissa kulttuurialan tehtävissä. Wennervirran nimi toistuu myös kuvataiteilijoille jaettavien apurahojen mukana, sillä Suomen Kulttuurirahaston alaisuuteen kuuluu Erna ja Ludvig Wennervirran rahasto.
Allekirjoitan myös Wennervirran ajatuksen, jonka mukaan taiteesta kirjoittavilla on yhteiskunnallinen vastuu. Mielestäni taiteesta ja sen eri muodoista tulisi kirjoittaa yhteiskunnassa nykyistä enemmän. Ludvigin ja hänen toisen vaimonsa Erna (Aija) Wennervirran keräämä taidekokoelma on lahjoitettu Hämeenlinnan taidemuseoon.
Toinen pelastamani kirja on samettikantinen ja värikuvin varustettu kirjasarjan osa vuodelta 1909. Eduard Fuchsin Illustrierte Sittengeschichte esittelee renessanssin moraalihistoriaa taiteen avulla. Kunto on parempi kuin edellisen kirjan kohdalla ja kirjaimet ovat luettavampia, mutta tämäkään ei nykymaailmassa olisi kurssikirjojen kärjessä.
Sisäkannelta löytyy exlibris, jonka mukaan kirjan aiempi omistaja on ollut taidehistorioitsija Edvard Richter (1880-1956). Hän oli Helsingin Sanomien johtava taidekriitikko vuodesta 1904 alkaen ja toimi Suomen Taideakatemian koulussa taidehistorian opettajana 1917-47 ja Taideteollisessa oppilaitoksessa 1917-51. Richter sai professorin arvonimen 1950.
Ludvig Wennervirran lisäksi myös Richterin nimi elää edelleen, sillä Suomen Taideyhdistys jakaa vuosittain sekä Edvard Richter apurahan että Edvard Richter palkinnon. Palkinto on suunnattu taidekriitikoille laadukkaasta taidekirjoittamisesta.
Näiden tietojen myötä kehotan teitä jokaista tutkimaan kirjojen poistopisteitä aiempaa tarkemmin. Vaikka ette varsinaisesti tekisikään löytämällänne kirjalla mitään, saatatte tietämättänne tehdä kulttuuriteon pelastaessanne kirjoja roskalavatuomiolta. Vaikka kirjalla ei olisi enää käyttöarvoa, sillä voi olla kulttuurihistoriallista arvoa. Tiedossani on, että hävitystuomiolta on pelastettu esimerkiksi suomen kielen ja kulttuurin edistäjän, Johan Vilhelm Snellmanin (1806-1881) omistuksella oleva kirja.
Tämä poikkeusolojen kevät on tuonut mukanaan myös positiivisia asioita. Lukukeskuksen teettämän viimeisimmän kyselyn mukaan lähes neljännes suomalaisvanhemmista on lukenut lapsilleen enemmän koronaepidemiasta johtuvana poikkeusaikana. Peräti puolet vastanneista kertoo lapsen itse toivoneen yhdessä lukemista. Suomalaisista aikuisista joka neljäs kertoo lukeneensa tavallista enemmän tänä keväänä. Lukeminen määriteltiin kyselyssä kauno- tai tietokirjallisuuden lukemiseksi tai kuunteluksi. Lukutaito kehittyy ja pysyy yllä, kun on jotain mitä lukea. Fyysisenkään kirjan arvo ei kenties olekaan niin vähäinen kuin ensiksi ajatellaan. Kaikkien ei tarvitse olla bibliofiilejä, mutta kirjan arvo(t) on hyvä tiedostaa.
Löytyykö teidän kirjahyllystänne erikoisuuksia tai rakkaimpia teoksia?
Harvoin sitä tulee miettineeksi aktiivisesti omassakaan arjessa museoiden todellista merkitystä muistiorganisaatioina. Tiedostan kyllä museoiden merkityksen kenties rivikansalaista paremmin, mutta välillä asioita pitää itsestäänselvinä. Mutta sitten sitä astuu näyttelyyn, joka muuttaa ajattelua, tuo uutta tietoa ja tökkää tunnehermoon siten, että todella sattuu. Kansallismuseon Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset -näyttelyssä kävi näin.
Näyttely kertoo "identiteetistä ja kollektiivisen muistamisen merkityksestä". Käsi ylös kenelle inkeriläisten historia on hämärän peitossa? Niin minullekin, joten pieni oppitunti lienee tarpeen:
Kartta: Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset -näyttely.
"Inkeriläisten vaiheet ovat aiemmin unohtuneet historiankertomusten katveeseen niin Suomessa kuin Venäjälläkin. Inkeriläisiksi kutsutaan Suomenlahden etelä- ja itäpuolelle 1600-luvulta lähtien muuttaneita savolaisia ja karjalaisia[!] sekä heidän jälkeläisiään. Inkeriläisten kulttuuri nojautui 1900-luvun alkupuolelle asti suomen kieleen ja luterilaisuuteen, elinkeinot maatalouteen ja kalastukseen. Inkeri on eri aikoina ollut osa Ruotsia, Venäjää ja Neuvostoliittoa. Neuvostoliitossa inkerinsuomalaisia vainottiin erityisesti 1920-1950-luvuilla. Karkotukset, teloitukset ja vankileirit tyhjensivät lähes 140 000:n inkerinsuomalaisen kotikylät. Suomen kielen ja luterilaisen uskonnon kieltäminen tuhosivat inkeriläisten oman kulttuurin.
Jatkosodan loppuvuosina yli 63 000 inkerinsuomalaista siirrettiin Suomeen sotatoimialueeksi joutuneelta Inkerinmaalta. Välirauhan jälkeen käynnistynyt paluu Neuvostoliittoon merkitsi karkotusten jatkumista. 1990-luvun alussa Mauno Koivisto antoi inkerinsuomalaisille mahdollisuuden tulla paluumuuttajina Suomeen. Yli 30 000 tarttui tilaisuuteen."
Näyttelyyn astutaan isokokoisten lakanoiden läpi, joihin on kuvattu inkeriläisiä tarinoineen - nuoria ja vanhoja. Näyttelyn valokuvat on ottanut Meeri Koutaniemi. Käsikirjoituksen ovat toteuttaneet Lea Pakkanen ja Santeri Pakkanen.
Kävijälle välittyy nopeasti, että mm. karkotuksia, väkivaltaa ja pelkoa kohdanneet inkeriläiset eivät ole saaneet ja/tai halunneet puhua kokemuksistaan, ja hiljaisuuden kulttuuri on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Nuoremmat inkeriläisten sukupolvet on jätetty yhtä tietämättömiksi juuristaan kuin muutkin suomalaiset. Hiljaisuudella on haluttu suojella, mutta samalla se on aiheuttanut juurettomuutta ja surua.
Heidi Reis (31) ja Heini Reis (24):
" -Mummi häpesi inkeriläisyyttään niin paljon, ettei halunnut puhua siitä ikinä mitään. Nyt hän on kuollut ja sukujuuremme ovat kuin palapeli, jonka puuttuvia paloja etsimme. Se surettaa ja vaikuttaa omaan minäkuvaan, ettei tietoa saa. Olisi ihanaa joku päivä nähdä paikka, josta mummi on lähtöisin."
Greete Putta (33):
" -On vaikeaa selittää ihmisille sitä tuskaa inkeriläisten taustassa niin, että he ymmärtäisivät, kun tuntuu että kenelläkään ei ole mitään pohjatietoja. Mä toivoisin, että meistäkin puhuttaisiin ja opetettaisiin koulussa. Sitä kautta annettaisiin ymmärtää, että tekin olette osa tätä maata ja sen historiaa."
"Greete Putta muutti inkeriläisenä paluumuuttajana Suomeen Virosta perheensä mukana 1990-luvun alussa. Koulussa tulokasta haukuttiin venäläiseksi huoraksi, mutta Greete teki parhaansa sopeutuakseen. Myöhemmin koulun historiantunnin kotitehtävänä piti tehdä selvitys oman perheen sijoittumisesta Suomen historiaan. Greete halusi kirjoittaa inkeriläisestä isoisästään Juho Puttasta, joka saapui Suomeen jatkosodan aikaan evakuoitujen 63 000 inkeriläisen joukossa ja taisteli jatkosodassa Suomen armeijassa Neuvostoliittoa vastaan. Sodan jälkeen hän palasi Neuvostoliittoon, missä hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankileirille Siperiaan, koska hän oli auttanut Suomea sodassa. Vapauduttuaan Juho muutti Neuvosto-Viroon ja sai Kekkoselta mitalin ja kunniakirjan. Koska koulussa ei ollut opetettu inkeriläisten historiaa, teini-ikäinen Greete opiskeli sitä isänsä kanssa, kirjoitti Juhon tarinan auki ja vei tehtävän kouluun. Kun tehtäviä käytiin läpi, opettaja sivuutti Greeten tekstin kokonaan ja käyttäytyi kuin ei olisi nähnyt sitä."
Näyttelyn keskiössä on luterilaistaustainen inkeriläisyys, mutta minusta oli hyvä, että teksteissä muistettiin mainita myös ortodoksien asema historian saatossa:
"Inkerinmaan eli Inkerin ja sen väestön syntyyn ovat myöhäiseltä keskiajalta saakka vaikuttaneet Ruotsin ja Venäjän taistelut strategisesta alueesta Suomenlahden rannalla. Ruotsin kuningaskuntaan Inkerinmaa liitettiin vuonna 1617. Tällöin iso osa alueella asuneista suomensukuisista inkeroisista ja vatjalaisista, jotka olivat ortodokseja, pakenivat Ruotsin harjoittamaa luterilaistamista Venäjän puolelle. Heidän tilalleen Inkeriin alkoi muuttaa suomenkielisiä luterilaisia talonpoikia Karjalan kannakselta ja Savosta."
Näyttelyssä ei sen syvemmin menty ortodoksisen väestön pakenemiseen ja heidän rajuun kohteluunsa 1600-luvulla. Mutta historia tietää kertoa, ettei ortodoksisenkaan väestön elämä ollut helppoa luterilaistamistoimien keskellä.
"Elsa Ivanovan (os. Kallonen) poika Nikolai Ivanov ei enää puhu suomea, sillä hänen äitinsä ei uskaltanut siirtää kielitaitoa lapsilleen." Kuva: Meeri Koutaniemi.
Historiallisten tapahtumien kertaaminen ja kuvatekstit tarinallistivat Meeri Koutaniemen valokuvia liikutukseen saakka. Kuvien ihmisissä elää kipeä historia, joka näyttelyn myötä nousee tietoisuuden ulottumattomista saavutettavaksi, muistettavaksi.
"Aino Kasnova (os. Kallonen) asuu Suuressa Ontrovassa sukunsa kotitalossa poikansa Pavelin perheen kanssa. Ainon isä Juho vaihtoi sotavuosina sukunimensä venäläisittäin kirjoitetuksi Kaloniniksi. Näin perhe onnistui pitämään talonsa, muiden inkeriläisten taloja annettiin uusille asukkaille." Kuva: Meeri Koutaniemi.
"Keski-Siperiassa Krasnojarskin aluepiirissä sijaitseva Norilskin kaupunki sai alkunsa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Josif Stalinin aikakaudella, kun ikiroudasta löydetyn malmiesiintymän hyödyntämiseksi 1930-luvulla päätettiin perustaa kaivostyömaa. Työntekijöiden hankkiminen annettiin Gulag-vankileirijärjestelmälle ja vankileiri Norillag perustettiin vuonna 1935. Vankien joukossa oli myös inkerinsuomalaisia. Nykyisin Norilskin vanhaksi kaupungiksi kutsutulla alueella sijaitsee vankileirien hallintorakennusten raunioita." Kuva: Meeri Koutaniemi.
"Nykyisin Norilsk on Venäjän saastuneimpia kaupunkeja. Kaivosteollisuuden päästöt, kuten ilmaan vapautuva rikkidioksidi ovat tuhonneet Norilskin puut 15 kilometrin säteellä kaupungista." Kuva: Meeri Koutaniemi.
"Norillag oli yksi Neuvostoliiton Gulag-vankileirijärjestelmän suurimmista ja ankarimmista leireistä, jonka työmailla raatoi yhteensä noin puoli miljoonaa vankia vuosina 1935-56. Vankien käytännössä käsin kaivamaa hiiltä ja malmeja käytettiin Neuvostoliiton sotateollisuudessa. Nyt hiiltä kaivaneiden naisvankien parakkien rauniot häämöttävät lumen ja jään keskellä. Osa vangeista on haudattu samaan rinteeseen." Kuva: Meeri Koutaniemi.
"Ikiroudan säilyttämä jalka törröttää ulos ajopuiden alta karkotettujen hautausmaalla Bykovski Mysissä, Jakutiassa. Ruumiin henkilöllisyys ja kansallisuus ei ole tiedossa." Kuva: Meeri Koutaniemi.
Näyttely oli käsikirjoitettu upeasti ja rehellisesti mitään tai ketään syyttämättä, mutta kertomalla asiat siten kuin ne historiallisesti ovat. Tarinoissa ei ollut katkeruutta, mutta surua sitäkin enemmän. Esineistöä oli esillä suhteellisen vähän, mutta se olikin sitten koskettavaa:
Kansallisarkiston kokoelmiin kuuluu Amalia Suden lakanoille kirjoittamia muistelmia karkotuksesta ja vankileireiltä.
"Amalia Susi (1898-1972) oli inkeriläinen matematiikanopettaja Toksovan kunnan Korpiselän kansakoulussa. Keväällä 1921 hänet pidätettiin ensimmäisen kerran. Tuolloin hänet vapautettiin jo muutaman päivän kuluessa, mutta pian sen jälkeen alkoivat useita vuosia kestäneet karkotukset eri puolille Neuvostoliittoa. Vuonna 1924 Amalia Susi sai neuvostovastaisesta agitaatiosta kymmenen vuoden tuomion, josta hän kärsi usealla eri vankileirillä.
Vapauduttuaan Susi kirjasi vuonna 1954 kokemuksensa karkotuksesta ja leirien arjesta muistiin vanhoille lakanoille ja alusvaatteille. Muistiinpanoja säilytettiin perheen kotona lasten patjan sisään ommeltuna, ilmeisesti jotta neuvostoviranomaiset eivät pääsisi niihin käsiksi.
Amalian sukulaiset löysivät muistiinpanot vasta hänen kuoltuaan. 1980-luvun lopussa sukulaiset alkoivat toivoa, että niitä olisi turvallisinta säilyttää Suomessa. Neuvostoliiton hajottua inkeriläinen Albert Kirjanen ja Rautalammin kirkkoherrana toiminut Raimo Jalkanen toivat kankaat Suomeen. 28 kankaanpalasesta koostuvia muistelmia säilytetään nykyisin Kansallisarkistossa Helsingissä."
"...nyt hän on saapunut --- heikkona ja nälkäisenä ja pyysi sokeria ja läskiä...."; "...mies kuoli pudoten kohtauksen aikana..."; "...hän kertoi että ei jaksa vielä 2-3 vuotta odottaa..."; "...Bertan toveri sai vielä 5 vuotta lisää..." Amalia Suden muistiinpanoja.
Santeri Pakkanen, 69. Kuva: Meeri Koutaniemi.
Näyttelyn käsikirjoittaja Santeri Pakkanen (69) kertoo:
"Menneisyys ei ole todellinen. Se on taakse jäänyttä aikaa ilman tuoksuja, värejä ja tuulen huminaa. Silti se herättää tunteita. Kun on tuhottu puolet kansasta, viety maa, kieli ja historia ja kuitattu kaikki vaikenemisella, menneisyys muuttuu ahdistukseksi. Inkeriläiset vanhemmat pyrkivät suojelemaan meitä salaamalla Stalinin vainoissa kokemansa kauheudet, mutta menneisyyden taakka, patoutunut tuska ja ahdistus siirtyvät lapsille, joille jää juurettomuuden ja muukalaisuuden tunne ja kysymyksiä, joihin ei saa vastausta. Tämän näyttelyn tarkoitus on pyrkiä antamaan vastaus."
"Nykyisin Suomessa asuva ja toimittajana työskentelevä Santeri Pakkanen oli mukana inkeriläisten kansallisessa heräämisessä Neuvostoliitossa 1980-luvulla ja oli yksi Punalippu-lehden tekijöistä sekä Karjalan suomalaisten Inkeri-liiton ensimmäinen puheenjohtaja."
Näyttelyn toinen käsikirjoittaja, Santeri Pakkasen tytär, Lea Pakkanen (36) on lapsena Suomeen paluumuuttanut inkerinsuomalainen toimittaja. Hänen muistoistaan kertoo kenties näyttelyn koskettavin esine:
Saunan ovi. Lea Pakkasen yksityiskokoelma.
" 'Näkemiin mummo, älä itke äläkä ikävöi'. 7-vuotias Lea Pakkanen kirjoitti Aino-mummolle saunan oveen liidulla jäähyväisviestin, kun perhe muutti Suomeen vuonna 1991 ja mummo jäi Venäjän Karjalaan."
Näyttely oli todella koskettava. Luin kaikki tekstit ja janosin lisätietoa. Näyttelyn myötä huomasin ymmärtäväni paremmin myös omaa suhdettani perittyihin esineisiin. Usein sanotaan, ettei tavaraan pitäisi kiintyä - "se on vain materiaa" - mutta se materia sisältää historiaa. Ihmisten sanotaan elävän niin kauan kuin joku heidät muistaa. Usein tämä tarkoittaa kolmea sukupolvea. Sen jälkeen ei ole ketään, joka fyysisesti muistaisi edesmenneet henkilöt. Mutta useat esineet ovat täällä meitä kauemmin.
Minä en tiennyt tai tuntenut ukkini äitiä, joka oli kuollut jo paljon ennen syntymääni. Silti minulla on muisto hänestä, hänen ompelukoneensa. Minä muistan hänet, vaikka en ole tavannut häntä koskaan. Tiedän, että hän on ollut olemassa, ja ompelukone on fyysinen muisto tuosta näkymättömästä ihmisestä. Tieto ihmisistä ja historiasta välittyy eteenpäin esineissä niin kauan, kun seuraavat sukupolvet ymmärtävät siirtää eteenpäin tätä muistoa. Tämä on muistiorganisaatioiden (museoiden, kirjastojen ja arkistojen) tärkein tehtävä. Sitä voi tehdä myös lähellä. Kertoa lapsille ja lapsenlapsille heidän omista juuristaan. Kaikille se ei valitettavasti ole mahdollista.
