Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset

Harvoin sitä tulee miettineeksi aktiivisesti omassakaan arjessa museoiden todellista merkitystä muistiorganisaatioina. Tiedostan kyllä museoiden merkityksen kenties rivikansalaista paremmin, mutta välillä asioita pitää itsestäänselvinä. Mutta sitten sitä astuu näyttelyyn, joka muuttaa ajattelua, tuo uutta tietoa ja tökkää tunnehermoon siten, että todella sattuu. Kansallismuseon Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset -näyttelyssä kävi näin. 

Näyttely kertoo "identiteetistä ja kollektiivisen muistamisen merkityksestä". Käsi ylös kenelle inkeriläisten historia on hämärän peitossa? Niin minullekin, joten pieni oppitunti lienee tarpeen:

Kartta: Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset -näyttely.

"Inkeriläisten vaiheet ovat aiemmin unohtuneet historiankertomusten katveeseen niin Suomessa kuin Venäjälläkin. Inkeriläisiksi kutsutaan Suomenlahden etelä- ja itäpuolelle 1600-luvulta lähtien muuttaneita savolaisia ja karjalaisia[!] sekä heidän jälkeläisiään. Inkeriläisten kulttuuri nojautui 1900-luvun alkupuolelle asti suomen kieleen ja luterilaisuuteen, elinkeinot maatalouteen ja kalastukseen. Inkeri on eri aikoina ollut osa Ruotsia, Venäjää ja Neuvostoliittoa. Neuvostoliitossa inkerinsuomalaisia vainottiin erityisesti 1920-1950-luvuilla. Karkotukset, teloitukset ja vankileirit tyhjensivät lähes 140 000:n inkerinsuomalaisen kotikylät. Suomen kielen ja luterilaisen uskonnon kieltäminen tuhosivat inkeriläisten oman kulttuurin.

Jatkosodan loppuvuosina yli 63 000 inkerinsuomalaista siirrettiin Suomeen sotatoimialueeksi joutuneelta Inkerinmaalta. Välirauhan jälkeen käynnistynyt paluu Neuvostoliittoon merkitsi karkotusten jatkumista. 1990-luvun alussa Mauno Koivisto antoi inkerinsuomalaisille mahdollisuuden tulla paluumuuttajina Suomeen. Yli 30 000 tarttui tilaisuuteen."

Näyttelyyn astutaan isokokoisten lakanoiden läpi, joihin on kuvattu inkeriläisiä tarinoineen - nuoria ja vanhoja. Näyttelyn valokuvat on ottanut Meeri Koutaniemi. Käsikirjoituksen ovat toteuttaneet Lea Pakkanen ja Santeri Pakkanen. 

Kävijälle välittyy nopeasti, että mm. karkotuksia, väkivaltaa ja pelkoa kohdanneet inkeriläiset eivät ole saaneet ja/tai halunneet puhua kokemuksistaan, ja hiljaisuuden kulttuuri on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Nuoremmat inkeriläisten sukupolvet on jätetty yhtä tietämättömiksi juuristaan kuin muutkin suomalaiset. Hiljaisuudella on haluttu suojella, mutta samalla se on aiheuttanut juurettomuutta ja surua.

Heidi Reis (31) ja Heini Reis (24):

" -Mummi häpesi inkeriläisyyttään niin paljon, ettei halunnut puhua siitä ikinä mitään. Nyt hän on kuollut ja sukujuuremme ovat kuin palapeli, jonka puuttuvia paloja etsimme. Se surettaa ja vaikuttaa omaan minäkuvaan, ettei tietoa saa. Olisi ihanaa joku päivä nähdä paikka, josta mummi on lähtöisin."

Greete Putta (33):

" -On vaikeaa selittää ihmisille sitä tuskaa inkeriläisten taustassa niin, että he ymmärtäisivät, kun tuntuu että kenelläkään ei ole mitään pohjatietoja. Mä toivoisin, että meistäkin puhuttaisiin ja opetettaisiin koulussa. Sitä kautta annettaisiin ymmärtää, että tekin olette osa tätä maata ja sen historiaa."

"Greete Putta muutti inkeriläisenä paluumuuttajana Suomeen Virosta perheensä mukana 1990-luvun alussa. Koulussa tulokasta haukuttiin venäläiseksi huoraksi, mutta Greete teki parhaansa sopeutuakseen. Myöhemmin koulun historiantunnin kotitehtävänä piti tehdä selvitys oman perheen sijoittumisesta Suomen historiaan. Greete halusi kirjoittaa inkeriläisestä isoisästään Juho Puttasta, joka saapui Suomeen jatkosodan aikaan evakuoitujen 63 000 inkeriläisen joukossa ja taisteli jatkosodassa Suomen armeijassa Neuvostoliittoa vastaan. Sodan jälkeen hän palasi Neuvostoliittoon, missä hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankileirille Siperiaan, koska hän oli auttanut Suomea sodassa. Vapauduttuaan Juho muutti Neuvosto-Viroon ja sai Kekkoselta mitalin ja kunniakirjan. Koska koulussa ei ollut opetettu inkeriläisten historiaa, teini-ikäinen Greete opiskeli sitä isänsä kanssa, kirjoitti Juhon tarinan auki ja vei tehtävän kouluun. Kun tehtäviä käytiin läpi, opettaja sivuutti Greeten tekstin kokonaan ja käyttäytyi kuin ei olisi nähnyt sitä."

Näyttelyn keskiössä on luterilaistaustainen inkeriläisyys, mutta minusta oli hyvä, että teksteissä muistettiin mainita myös ortodoksien asema historian saatossa:

"Inkerinmaan eli Inkerin ja sen väestön syntyyn ovat myöhäiseltä keskiajalta saakka vaikuttaneet Ruotsin ja Venäjän taistelut strategisesta alueesta Suomenlahden rannalla. Ruotsin kuningaskuntaan Inkerinmaa liitettiin vuonna 1617. Tällöin iso osa alueella asuneista suomensukuisista inkeroisista ja vatjalaisista, jotka olivat ortodokseja, pakenivat Ruotsin harjoittamaa luterilaistamista Venäjän puolelle. Heidän tilalleen Inkeriin alkoi muuttaa suomenkielisiä luterilaisia talonpoikia Karjalan kannakselta ja Savosta." 

Näyttelyssä ei sen syvemmin menty ortodoksisen väestön pakenemiseen ja heidän rajuun kohteluunsa 1600-luvulla. Mutta historia tietää kertoa, ettei ortodoksisenkaan väestön elämä ollut helppoa luterilaistamistoimien keskellä.

"Elsa Ivanovan (os. Kallonen) poika Nikolai Ivanov ei enää puhu suomea, sillä hänen äitinsä ei uskaltanut siirtää kielitaitoa lapsilleen." Kuva: Meeri Koutaniemi.

Historiallisten tapahtumien kertaaminen ja kuvatekstit tarinallistivat Meeri Koutaniemen valokuvia liikutukseen saakka. Kuvien ihmisissä elää kipeä historia, joka näyttelyn myötä nousee tietoisuuden ulottumattomista saavutettavaksi, muistettavaksi.

"Aino Kasnova (os. Kallonen) asuu Suuressa Ontrovassa sukunsa kotitalossa poikansa Pavelin perheen kanssa. Ainon isä Juho vaihtoi sotavuosina sukunimensä venäläisittäin kirjoitetuksi Kaloniniksi. Näin perhe onnistui pitämään talonsa, muiden inkeriläisten taloja annettiin uusille asukkaille." Kuva: Meeri Koutaniemi.

"Keski-Siperiassa Krasnojarskin aluepiirissä sijaitseva Norilskin kaupunki sai alkunsa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Josif Stalinin aikakaudella, kun ikiroudasta löydetyn malmiesiintymän hyödyntämiseksi 1930-luvulla päätettiin perustaa kaivostyömaa. Työntekijöiden hankkiminen annettiin Gulag-vankileirijärjestelmälle ja vankileiri Norillag perustettiin vuonna 1935. Vankien joukossa oli myös inkerinsuomalaisia. Nykyisin Norilskin vanhaksi kaupungiksi kutsutulla alueella sijaitsee vankileirien hallintorakennusten raunioita." Kuva: Meeri Koutaniemi.

"Nykyisin Norilsk on Venäjän saastuneimpia kaupunkeja. Kaivosteollisuuden päästöt, kuten ilmaan vapautuva rikkidioksidi ovat tuhonneet Norilskin puut 15 kilometrin säteellä kaupungista." Kuva: Meeri Koutaniemi.

"Norillag oli yksi Neuvostoliiton Gulag-vankileirijärjestelmän suurimmista ja ankarimmista leireistä, jonka työmailla raatoi yhteensä noin puoli miljoonaa vankia vuosina 1935-56. Vankien käytännössä käsin kaivamaa hiiltä ja malmeja käytettiin Neuvostoliiton sotateollisuudessa. Nyt hiiltä kaivaneiden naisvankien parakkien rauniot häämöttävät lumen ja jään keskellä. Osa vangeista on haudattu samaan rinteeseen." Kuva: Meeri Koutaniemi.

"Ikiroudan säilyttämä jalka törröttää ulos ajopuiden alta karkotettujen hautausmaalla Bykovski Mysissä, Jakutiassa. Ruumiin henkilöllisyys ja kansallisuus ei ole tiedossa." Kuva: Meeri Koutaniemi.

Näyttely oli käsikirjoitettu upeasti ja rehellisesti mitään tai ketään syyttämättä, mutta kertomalla asiat siten kuin ne historiallisesti ovat. Tarinoissa ei ollut katkeruutta, mutta surua sitäkin enemmän. Esineistöä oli esillä suhteellisen vähän, mutta se olikin sitten koskettavaa:

Kansallisarkiston kokoelmiin kuuluu Amalia Suden lakanoille kirjoittamia muistelmia karkotuksesta ja vankileireiltä.

"Amalia Susi (1898-1972) oli inkeriläinen matematiikanopettaja Toksovan kunnan Korpiselän kansakoulussa. Keväällä 1921 hänet pidätettiin ensimmäisen kerran. Tuolloin hänet vapautettiin jo muutaman päivän kuluessa, mutta pian sen jälkeen alkoivat useita vuosia kestäneet karkotukset eri puolille Neuvostoliittoa. Vuonna 1924 Amalia Susi sai neuvostovastaisesta agitaatiosta kymmenen vuoden tuomion, josta hän kärsi usealla eri vankileirillä.

Vapauduttuaan Susi kirjasi vuonna 1954 kokemuksensa karkotuksesta ja leirien arjesta muistiin vanhoille lakanoille ja alusvaatteille. Muistiinpanoja säilytettiin perheen kotona lasten patjan sisään ommeltuna, ilmeisesti jotta neuvostoviranomaiset eivät pääsisi niihin käsiksi. 

Amalian sukulaiset löysivät muistiinpanot vasta hänen kuoltuaan. 1980-luvun lopussa sukulaiset alkoivat toivoa, että niitä olisi turvallisinta säilyttää Suomessa. Neuvostoliiton hajottua inkeriläinen Albert Kirjanen ja Rautalammin kirkkoherrana toiminut Raimo Jalkanen toivat kankaat Suomeen. 28 kankaanpalasesta koostuvia muistelmia säilytetään nykyisin Kansallisarkistossa Helsingissä."

"...nyt hän on saapunut --- heikkona ja nälkäisenä ja pyysi sokeria ja läskiä...."; "...mies kuoli pudoten kohtauksen aikana..."; "...hän kertoi että ei jaksa vielä 2-3 vuotta odottaa..."; "...Bertan toveri sai vielä 5 vuotta lisää..." Amalia Suden muistiinpanoja.

Santeri Pakkanen, 69. Kuva: Meeri Koutaniemi.

Näyttelyn käsikirjoittaja Santeri Pakkanen (69) kertoo:

"Menneisyys ei ole todellinen. Se on taakse jäänyttä aikaa ilman tuoksuja, värejä ja tuulen huminaa. Silti se herättää tunteita. Kun on tuhottu puolet kansasta, viety maa, kieli ja historia ja kuitattu kaikki vaikenemisella, menneisyys muuttuu ahdistukseksi. Inkeriläiset vanhemmat pyrkivät suojelemaan meitä salaamalla Stalinin vainoissa kokemansa kauheudet, mutta menneisyyden taakka, patoutunut tuska ja ahdistus siirtyvät lapsille, joille jää juurettomuuden ja muukalaisuuden tunne ja kysymyksiä, joihin ei saa vastausta. Tämän näyttelyn tarkoitus on pyrkiä antamaan vastaus."

"Nykyisin Suomessa asuva ja toimittajana työskentelevä Santeri Pakkanen oli mukana inkeriläisten kansallisessa heräämisessä Neuvostoliitossa 1980-luvulla ja oli yksi Punalippu-lehden tekijöistä sekä Karjalan suomalaisten Inkeri-liiton ensimmäinen puheenjohtaja."

Näyttelyn toinen käsikirjoittaja, Santeri Pakkasen tytär, Lea Pakkanen (36) on lapsena Suomeen paluumuuttanut inkerinsuomalainen toimittaja. Hänen muistoistaan kertoo kenties näyttelyn koskettavin esine:

Saunan ovi. Lea Pakkasen yksityiskokoelma.

" 'Näkemiin mummo, älä itke äläkä ikävöi'. 7-vuotias Lea Pakkanen kirjoitti Aino-mummolle saunan oveen liidulla jäähyväisviestin, kun perhe muutti Suomeen vuonna 1991 ja mummo jäi Venäjän Karjalaan."

Saunan ovi, yksityiskohta. Lea Pakkasen yksityiskokoelma.

Näyttely oli todella koskettava. Luin kaikki tekstit ja janosin lisätietoa. Näyttelyn myötä huomasin ymmärtäväni paremmin myös omaa suhdettani perittyihin esineisiin. Usein sanotaan, ettei tavaraan pitäisi kiintyä - "se on vain materiaa" - mutta se materia sisältää historiaa. Ihmisten sanotaan elävän niin kauan kuin joku heidät muistaa. Usein tämä tarkoittaa kolmea sukupolvea. Sen jälkeen ei ole ketään, joka fyysisesti muistaisi edesmenneet henkilöt. Mutta useat esineet ovat täällä meitä kauemmin. 

Minä en tiennyt tai tuntenut ukkini äitiä, joka oli kuollut jo paljon ennen syntymääni. Silti minulla on muisto hänestä, hänen ompelukoneensa. Minä muistan hänet, vaikka en ole tavannut häntä koskaan. Tiedän, että hän on ollut olemassa, ja ompelukone on fyysinen muisto tuosta näkymättömästä ihmisestä. Tieto ihmisistä ja historiasta välittyy eteenpäin esineissä niin kauan, kun seuraavat sukupolvet ymmärtävät siirtää eteenpäin tätä muistoa. Tämä on muistiorganisaatioiden (museoiden, kirjastojen ja arkistojen) tärkein tehtävä. Sitä voi tehdä myös lähellä. Kertoa lapsille ja lapsenlapsille heidän omista juuristaan. Kaikille se ei valitettavasti ole mahdollista. 

Kiitos Kansallismuseo, Santeri Pakkanen, Lea Pakkanen ja Meeri Koutaniemi upeasta näyttelystä!

Nyt kun koronarajoituksia hiljalleen puretaan, 

teillä on mahdollisuus käydä katsomassa 

Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset -näyttely 26.7.2020 saakka.

Lähde ja lainaukset: Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset -näyttelytekstit.

Keskusteluja

Aurinkoista äitienpäivää! Päivän kunniaksi nostan esille Kuopion taidemuseossa esillä olleen (15.2.-12.4.2020) viiden naistaiteilijan näyttelyn. Keskusteluja -näyttely esitteli taidemaalareiden Susanne Gottbergin, Irmeli Hulkon, Outi Pienimäen ja Pirkko Rantatorikan sekä taidegraafikko Päivikki Kallion töitä. Minulla oli ilo tavata heidät omalla työpaikallani, kun naiset piipahtivat näyttelynavajaisviikollaan RIISAssa. Valitettavasti tämäkin kokonaisuus ehti olla avoinna yleisölle vain noin kuukauden ajan.

Irmeli Hulkko: Oblique Space, 2017, akryyli kankaalle.

Kuopion taidemuseo kuvaili näyttelyä näin:

"Kaikki ovat tunnettuja ja ansioituneita pitkän linjan kuvataiteilijoita, jotka käsittelevät taiteessaan erilaisia tiloja ja tilakokemuksia, aikaa ja hetkellisyyttä, välimatkoja ja etäisyyksiä, valoa ja heijastuksia. Taiteilijat eivät ole aiemmin pitäneet yhteisnäyttelyä, mutta he ovat jo usean vuoden ajan kokoontuneet keskustelemaan taiteeseen ja kulttuuriin liittyvistä kysymyksistä. Näyttelyssä on teoksia taiteilijoiden viime vuosien tuotannosta. Yhteisen teeman sijasta taiteilijat esiintyvät näyttelyssä kukin omista lähtökohdistaan käsin, erilaisina taiteiteilijoina."

Näyttelyssä oli esillä vain maalauksia, paria Päivikki Kallion installaatiota lukuun ottamatta. Kokonaisuus oli tämän vuoksi rauhallinen ja hyvällä tavalla hiljainen. Tunnelmaa tuki myös ripustus, sillä jokaisella seinällä oli vain muutama suurikokoinen teos. Näyttelyssä ei tullut suorittamisen tunnetta, vaan jokaiselle teokselle saattoi antaa sopivasti aikaa.

Irmeli Hulkko: Oblique Space, 2017, akryyli kankaalle.

Kävijän vastaanotti Irmeli Hulkon geometriset teokset. Taiteilija on kertonut, että "geometriset muodot ja graafiset viivat ovat minulle vain väline tuoda näkymätön esille." Oblique Space toi muistumia 1930-luvulla syntyneestä konkretismista, jossa taide oli geometrisine muotoineen puhtaasti kaksiulotteista. Hulkko oli kuitenkin sävyttänyt vaaleankeltaisia alueita harmahtavan sinisellä, mikä toi teokseen uudenlaista jännitettä. Tämä sävyliukuma oli herkullinen yksityiskohta, mikä veti katsetta lähemmäs. Hulkko leikki teoksessa värien tuomilla tilavaikutelmilla: raskas ja syvälle uppoava musta oli saanut viereensä keveät ja katsojaa kohti tulevat sinisen ja kellertävän vihreän. Maalauksen tasainen pinta rikkoutui, kun katse alkoi liikkua sävyliukumissa edestakaisin.   

Irmeli Hulkko: yksityiskohta teoksesta Oblique Space, 2017.

Vastakkaisella seinällä oli toisenlaisia abstraktioita. Outi Pienimäen Maalaus syleilee katsojaa oli akvarellimainen värien maisema. Läpikuultavat lämpimät sävyt olivat hengittäviä. Vaikka teos ei esittänyt mitään, katse haki siitä väkisin maisemaa, horisonttia, rantaviivaa, auringonlaskua, heijastumia, aavikon kasvillisuutta. 

Outi Pienimäki: Maalaus syleilee katsojaa, 2019, öljy kankaalle.

Outi Pienimäki: yksityiskohta teoksesta Maalaus syleilee katsojaa, 2019.

Valtaosa teoksen väreistä liikkui keltaisen ja punaisen sävyissä, mutta mitä lähempää teosta katseli sitä enemmän sävyjä löytyi. Pidin myös siitä, että maalauksen rytmi oli liikkeessä sekä vaaka- että pystysuunnassa. 

Outi Pienimäki on kuvannut tekemistään näin: "Ihmisyyden peruskysymykset ovat aina olleet ajatteluni keskiössä. Kokemus ajan vääjäämättömästä kulusta, elämän hetkellisyydestä suhteessa mittaamattomaan. (---) Muisti ja tajunta synnyttävät toisenlaisen kuvan kuin pelkkä faktinen näköhavainto."

Outi Pienimäki: yksityiskohta teoksesta Maalaus syleilee katsojaa, 2019.

Runollisesti nimetyn teoksen ääressä oli hyvä olla. Värit olivat itselleni miellyttäviä. Pääsen teoksen ääreen  varmasti myös toiste, sillä se oli yksi näyttelyn teoksista, jonka Kuopion taidemuseo hankki kokoelmiinsa. Näin ollen se tulee syleilemään katsojia vielä tulevissakin näyttelyissä. 

Pirkko Rantatorikka: Forma Urbis 2, 2018, pigmentti-akryylimuste kankaalle.

Esittävän ja abstraktin rajamailla kulkivat Pirkko Rantatorikan maalaukset. Teosten tunnelma oli futuristinen. Yksityiskohtia kaupunkien ruutukaavoista ja rakennelmista. Forma Urbis 2 -teoksen yläreunassa oli solmulle kiertynyt putki(?), jonka päät osoittivat alapuolella olevaa aukiota. Se muistutti Rooman Pietarinkirkon aukiota. Keskellä oli korkea obeliski, jonka päällä näkyi viitteellinen hahmo. Maalauksen ruskea värimaailma toi mielleyhtymän jostakin menneestä, hiekasta tai maan alta kaivetusta. Toisaalta värimaailma muistutti tulen tummentamaa paperia. Rantatorikan töissä ihmisen läsnäolon aisti voimakkaammin kuin edellä mainittujen taiteilijoiden teoksissa, vaikka ihmisiä ei maalauksissa varsinaisesti näkynytkään.

Pirkko Rantatorikka: yksityiskohta teoksesta Forma Urbis 2, 2018,

Susanne Gottberg: (vas.) Yhdessä; (oik.) Yhdessä hetki myöhemmin, 2019, öljy kankaalle.

Hieman samanlainen tunnelma tuli vastakkaisella seinällä olevista Susanne Gottbergin maalauksista. Ihmisen kädenjälki oli läsnä esineissä - laseissa - vaikka ihmisiä ei hahmoina näkynytkään. Gottberg on taitava luomaan tunnelmia ohuilla värikerroksilla ja lasimateriaalin kuvaamisella. Yllättävää teoksissa oli se, että ne olivat kauempaa katsottuna miltei valokuvantarkkoja toisintoja, mutta läheltä katsottuna täysin abstrakteja. Maalatun kohteen esineellisyys katosi, kun astui lähemmäs. Suurikokoisten teosten kohteet muuttuivat väripinnoiksi, sävyiksi, valoiksi ja viivoiksi.

Susanne Gottberg: Yhdessä, 2019, öljy kankaalle.

Susanne Gottberg: yksityiskohta teoksesta Yhdessä, 2019.

Teosparin nimi viittasi hetkeen ja ajallisuuteen: Yhdessä ja Yhdessä hetki myöhemmin. Teosten lasit olivat samanlaisissa pinoissa, mutta valo oli muuttunut. Ajan kulumisen pystyi aistimaan ja näkemään tuosta pienestä erosta. Niin kuin arjessa. Vaikka emme liikuttaisikaan esineitä eikä käytettävissä olisi kelloa, pystymme tulkitsemaan ajan kulumista tai vuorokaudenaikaa valosta, tai sen puutteesta. Etenkin Gottbergin teosten äärellä oli voimakas rauhallisuuden ja hiljaisuuden tunne, josta aluksi kirjoitin.

Susanne Gottberg: yksityiskohta teoksesta Yhdessä, 2019.

Näyttelytilan perällä oli viidennen taiteilijan, Päivikki Kallion, installaatio. Värimaailma sopi hienosti Gottbergin teosten jatkumoksi. Äkkiseltään näytti siltä kuin hämärän tilan seinälle olisi heijastunut lintuja, mutta ne osoittautuivatkin käsiksi. Kädet heijastuivat seinille katosta riippuvien kulhojen peilipinnoilta. 

Päivikki Kallio: Jäljillä - Vedenpaisumus, 1995, kuvasiirto peileille, papier-mâché.

Kallion teoksissa ihminen oli läsnä. Kädet oli aseteltu kuin peittämään kasvot, mutta muita viitteitä ei annettu. Ei näkynyt hiuksia, kasvojen muotoja tai vinkkejä miehistä tai naisista. Monitulkintaisuus viehätti. Kulhojen pinnalle asetellut kädet muistuttivat puhtaudesta ja peseytymisestä, kun taas seinälle heijastettuna kädet muodostivat kuin lintujen varjoteatterin. 

Päivikki Kallio: yksityiskohta installaatiosta Jäljillä - Vedenpaisumus, 1995.

Peseytymisen lisäksi käsistä ja kasvojen sulkemisesta kämmeniin tuli mieleen myös pelko tai häpeä. Noissa tilanteissa kasvot halutaan peittää. Ristiriita puhtauden ja pelon tai häpeän kesken oli kutkuttava. Mielikuva antoi teokselle uudenlaisen tason. Jäljillä - Vedenpaisumus: olinko jäljillä, ja viittasiko vedenpaisumus johonkin vertauskuvallisempaan? Raamatussa Jumala aikoi hukuttaa koko maailman vedenpaisumuksella ihmisten pahojen teokojen vuoksi, ja luoda maailman uudelleen. Puhdistamalla kasvot (~palauttaa kunnia), puhdistautumalla (~peseytymällä synneistä) ja pesemällä kädet (~sanoutumalla irti jostakin) on verbeinä myös vertauskuvallisia tasoja. Näitä selittämättömiä tarinoita taiteesta etsin. Päivikki Kallion teos oli vaikuttava.

Päivikki Kallio: yksityiskohta installaatiosta Jäljillä - Vedenpaisumus, 1995.

Ajattelin etukäteen, että Keskusteluja -näyttely kertoisi tai kuvittaisi yhteyksiä taiteilijoiden teosten välillä, mutta loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että teokset keskustelivat enemmän katsojan kanssa. Ja niinhän sen pitääkin olla. Usein näyttelyt kootaan nimenomaan jonkin yhdistävän teeman ympärille, jolloin katsojan oletetaan poimivan jokaisesta näyttelyn teoksesta otsikon mukaisia viitteitä. Keskusteluja -otsikko oli kuitenkin ympäripyöreä sana, joka jätti katsojan teosten keskelle yksin; keskustelemaan taideteosten kanssa. 

Eivät näyttelyn teokset sentään ristiriidassa toistensa kanssa olleet, mikä kertoi hyvästä ripustuksesta. Mutta voiko näyttelyä edes rakentaa siten, etteivät teokset sopisi keskenään? Eikö taidenäyttelyjen tarkoitus ole myös haastaa katsoja? Tällöin epäsopivatkin teosparit voivat olla tarkoituksenmukaisia?

Irmeli Hulkon ja Outi Pienimäen abstaktit teokset haastoivat pitkästä aikaa mukavasti, olemalla nimenomaan ei-esittäviä. Vai onko ei-esittävä taide enää nykyisin vaikeasti lähestyttävää? Eikö abstrakti ilmaisu palvele nykymaailmassa kenties paremmin, kun esimerkiksi sosiaalisen median kuvavirrassa esittävät teokset hukkuvat esittävyyteensä? Abstraktin teoksen kohdalla ei ehkä pyyhkäise kuvavirran ohi niin nopeasti, sillä väriryöpsähdystä ei voi tulkita sekunnin sadasosassa. 

Annatko sinä aikaa ei-esittäville teoksille vai katseletko mieluummin esittävää taidetta?

Poikkeusolojen arkea

Jokaisen on varmasti tänä keväänä pitänyt miettiä arkeaan uudelleen, kun ylimääräiset sosiaaliset kanssakäymiset ovat jääneet pois ja monet on siirretty etätöihin. Etätöiden opettelussa meni aikansa, enkä edelleenkään voi tehdä kaikkia töitä kotoa käsin, mutta yllättävän hyvin olen tilanteeseen sopeutunut. Minua ei ole missään vaiheessa ahdistanut olla kotona. Seinät eivät ole kaatuneet päälle, kun pihallakin on joka viikko kevään edetessä enemmän puuhasteltavaa. Eniten minua on harmittanut se, ettei voi nähdä ystäviä ja ettei pääse halaamaan. Virtuaalikahvit ovat osoittautuneet itse asiassa aika kivaksi ideaksi, mutta kukapa meistä ei kaipaisi jossain määrin myös fyysistä yhdessäoloa.

Kotona on paikattu tätäkin aukkoa puuhastelemalla vaikka mitä. Muistatteko esimerkiksi isoäidinneliöistä tehdyn peiton? Virkkasin sen graduvuonna 2015, mutta lankojen päätteleminen jäi puolitiehen. Nyt "gradupeitto" saa kenties lisänimen "koronapeitto", sillä kaikki langanpätkät on päätelty; peitto on valmis! Eihän siinä mennytkään kuin 5 vuotta.

Yllättäen on ollut aikaa öljytä puisia käyttöesineitä. Myös terassikalusteiden kunnostus on edennyt. Viime kesänä kesken jäänyt projekti jatkui yhden tuolin hiomisella ja öljyämisellä. Leipominen ja ruoanlaittaminen on varmasti tullut voimakkaammin monen arkeen. Ainakin kauppojen jauhohyllyistä päätellen pitsaa tehdään monessa taloudessa, sillä useammasta kaupasta on durum-jauhot loppuneet aina kun olen niitä itse kaivannut. Täällä on tehty aiempaa enemmän keittoja, karjalanpaistiakin tein ensimmäisen kerran sitten joulun, mustuneet banaanit hyödynsin banaanikakuksi ja vappua odotellessa kokeilin itse simankin valmistamista.

Tuo pöllönmuotoinen banaanikakku on aiheuttanut hymyjä. Löysin aikoinaan kirpparilta pöllövuoan ja ostin sen ihan vain siksi, että oli niin nätti. Laakea muoto sopii banaanikakkuun, että se kypsyy tasaisesti. En vain "osaa" käyttää sitä mihinkään muuhun leivontaan. Minusta perinteiset kuivakakut pitää olla sellaisessa ympyränmuotoisessa vuoassa, missä on reikä keskellä. Niinpä pöllövuoka on toistaiseksi vain banaanikakkuvuoka.  

Ulkoilu pihalla ja lähiympäristössä tekee hyvää. Päätin ottaa aktiivisesti osaa myös #pelastapörriäinen -kampanjaan ja ostin kaksi hyönteishotellia. Viime kesänä kimalaisia oli pihassa mielestäni paljon, mihin tietysti auttoivat omena- ja luumupuut, perennakukat, syreenipensaat ja ostetut kukat. Toivon, että kampanjan myötä pörriäiset saadaan elinvoimaisiksi pidemmällä tähtäimellä, että maailman tasapaino ei horju. 

Ajattelin kokeilla myös pienen kukkaniityn perustamista, sillä haluaisin nähdä perhosia enemmän. En tiedä kuinka hyvä kallioinen rinnetontti on yritykselle, mutta kokeilen. Hyötypuutarhaa kasvatetaan sen verran, että kokeillaan myös yhden perunapenkin verran perunanviljelyä. Viime vuosi meni puutarhan osalta paljon siihen, että katsottiin mitä kaikkea pihassa ylipäänsä kasvaa. Kaikki oli niin uutta ja uuden opeteltavaa oli paljon, ettei mieli jaksanut hyödyntää kaikkia lajeja. Esimerkiksi lipstikkaa ja mäkimeiramia voisi yrittää hyödyntää, kun niitä pihalla kasvaa.

Kevätlintujen bongaus lintulaudalta on ollut mukavaa. Nyt niidenkin touhuja on ollut aikaa seurata. Minulla on vanha WSOYn Linnut värikuvina -teos vuodelta 1959, johon on piirretty lintujen kuvat. Isäni lienee opiskellut tästä kouluaikoinaan lintuja latinankielisine nimineen. Lintulaudalla on näkynyt tali- ja sinitiaisten, punatulkkujen ja harakoiden lisäksi mm. varpusia. Olen oppinut erottamaan pikkuvarpusen tavan varpusesta sen poskessa olevasta mustasta läiskästä. Lopputalvesta punaotsaiset pienet linnut paljastuivat urpiaisiksi. Tämän lisäksi olen bongannut närhiä, vihervarpusia, peippoja ja mustarastaita. Viimeisin riemunkiljahdus tapahtui huhtikuun lopussa, kun näin pihalla linnun, jolla oli sinimusta pää ja voimakkaan oranssi rinta. En muista aiemmin kyseistä lintua nähneeni, tai ainakaan en ole kiinnittänyt siihen huomiota. Lintu paljastui järripeipoksi.

Tämä pääkallo tuli vastaan metsäretkellä.

Luonnosta on paljon iloa, mutta joukkoon mahtuu myös surua. Rusakoita ja/tai metsäjäniksiä on pyörinyt pihalla läpi talven. Nyt yksi pitkäkorva löytyi kuolleena terassin portaiden alta. Oli mennyt sinne ilmeisesti itse kuolemaan (suojaisaan paikkaan), sillä ulkoisesti ei näyttänyt siltä että kukaan olisi sitä satuttanut. Siinä tuli sitten ensin hetki kummasteltua, että mitä ruumiille (onko tämä kuolleesta eläimestä oikea termi....) pitäisi tehdä. Päätettiin haudata jänö tontin reunalle, koivun alle. Sinne se jäi, ilta-aurinkoon, mullan ja muutaman kiven alle, havunoksien peittoon. Terassin alunen peitettiin sittemmin verkolla.

Lapsuuskodin seinissä oli ennen maalaus- ja tapetointipuuhia ruskeat tekstiilitapetit.

Kuten aiemmasta maalausprojektista saitte huomata, kodinlaittoa on tapahtunut. Kauppareissujen lomassa tulee ostettua sisustuslehtiä ja Pinterest on aktiivisessa ideointikäytössä. Kodinlaitto laajeni itse asiassa lapsuuskotiinkin, kun lupasin äidille joululahjaksi tapetointia ja maalausta. Homma jäi joulupyhinä hieman kesken, mutta ehdin oman lomaviikkoni aikana käydä tekemässä huoneen loppuun talon ollessa tyhjillään työpäivän ajan. Nyt olen palannut taas oman kodin laittoon, ja yläkerran 90-lukulainen vessa on tarkoitus päivittää pienellä budjetilla.     

Kirppareillekin on ikävä, mutta löytöjä voi toki tehdä verkossakin. Tämä krumeluurilampetti löytyi ennen koronarajoituksia kirpparilta 5 eurolla. Jokin siinä viehätti, vaikka en tavallisesti ole innostunut lampeteista. Ajattelin, että muoto sopisi art nouveau-henkiseen tapettiin, mutta en ollut varma pidänkö noista varjostimista. Nettiä selailemalla löytyi erilaisia kynttilänmuotoisia lamppuja, joista valitsin led-versiot joiden "sydänlanka" lepattaa kuin oikea liekki. Tarkoitus ei alun perinkään ollut tehdä tästä mitään lukuvaloa, vaan puhtaasti tunnelmanluoja.

Vielä suurempi tunnelmanluoja on tässä: vanha Philipsin putkiradio! Olen haaveillut tällaisesta vanhasta radiosta pitkään, mutta kirppareilla hinnat ovat olleet budjettiini nähden korkeat, enkä voi olla varma toimiiko laite. Tämän vuoksi olin riemuissani kun sain tuttavalta yhteydenoton, että hänellä olisi ylimääräisenä vanha radio. Saisin sen ilmaiseksi, mutta tässäkään tapauksessa toimivuudesta ei olisi takuita, kun laitteen toimivuutta ei ole voinut sopimattoman pistokkeen vuoksi testata. Radion saisi palauttaa jos se ei toimisi. Joten riskit olivat omalta osaltani olemattomat.

Sain testattua radion adapterin avulla ja valo syttyi laitteeseen välittömästi. Pieni hetki meni nappuloita pyöritellessä, kunnes alkoi kuulua venäjänkielinen radiokanava. Sehän toimii! Nappuloita painellessa löytyi myös suomenkieliset kanavat ja tanssimusiikkia. Olin aivan rakastunut. Sain ilmaiseksi omasta mielestäni maailman kauneimman radion! Tämä on mukavan siro verrattuna moniin putkiradioihin. Kaiken lisäksi sain kuulla, että kyseinen radio on kuulunut aikoinaan entiselle pankkineidille.

Huomaan, että kotioloissa on loputon tarve puuhastella jotain. Silti on ihan terveellistä viettää välillä aikaa myös vaakatasossa. Kirjojen ja lehtien lisäksi olen katsellut Tovan ja Mathiaksen (syntynyt Vaasassa, perhettä ja ystäviä edelleen Suomessa) arkea Talasbuanissa, keskellä jämtlandilaista metsää Ruotsissa. He ovat antaneet 80 vuotta hylättynä olleelle karjamajalle uuden elämän ja kertovat arjestaan vlogissa. Nuori pariskunta vaalii perinteisiä käsityötekniikoita ja elämäntapaa mm. rakentamalla itse hirsitaloa ja kellaria, kasvattamalla syömänsä vihannekset, kasvikset ja lihan, sekä tekemällä kaikkea muuta mikä oli itsestäänselvää vielä 70 vuotta sitten. Kuten lihan teurastaminen itse. Heidän unelmansa on elää mahdollisimman omavaraisesti  ja lähellä luontoa. Niinpä esimerkiksi kanoja, kaneja, lampaita, vuohia ja sikoja hyödynnettään paitsi munien, maidon ja villan lisäksi lihana. Tova on käynyt koulun, jonka myötä hän voi tehdä artesaanijuustoja ja Mathias on kouluttautunut teurastajaksi ja lihanvalmistukseen. Sähköä ei mökissä ole ja vesi noudetaan läheisestä joesta.

En itse jaksaisi heidän arkeaan elämäntyönä, mutta minusta vlogia on ihana seurata. Sitä, että itseni ikäinen pariskunta ei osaa kaikkea maalla/metsässä asumiseen tarvittavia taitojaan verenperintönä, mutta kaikki on mahdollista oppia. Kuten lampaan keritsemisestä kirveenvarren valmistukseen. Heidän hidasta elämäänsä on rentouttavaa katsoa. Heillä on terve suhtautuminen elämään ja luontoon, halu oppia uutta ja etsiä tietoa. 

Minullakin on tarve hidastaa elämää, irrottautua kaikista sähkölaitteista ja stressistä. Se tapahtuu tuolla puutarhassa istuttamalla, kitkemällä, keräämällä satoa, haravoimalla tai sisällä esimerkiksi lämmittämällä taloa puulla tai keittämällä hilloa. Huomaamalla, että elämässä on muutankin kuin hektinen rytmi ja sähköinen media. Terveen tasapainon etsimistä hitauden ja hektisyyden kesken. Ei aina helppoa.

Kansallisteatteri

Tämäkin juttu piti julkaista paremmilla kuvilla Esko Salmisen runoillan (25.4.) jälkeen, mutta kuten muutkin esitykset, tämäkin kevätesitys peruttiin. Nämä kyseiset kuvat nappasin jo helmikuussa, kun kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Kansallisteatterissa. Tämä oli pitkään haavelistalla; päästä katsomaan miltä se ikoninen rakennus sisältä näyttää. 

Esko Salminen (1940-) liittyy olennaisesti haaveeseeni, sillä häntä lähemmäs suomalaisen elokuvan ikonisimpia tähtiä 1940-1960-luvuilta ei taida enää päästä. Näyttelijäperheessä kasvanut Salminen syntyi keskelle teatterimaailmaa. Hän aloitti oman uransa 60-luvulla, joka on jatkunut menestyksekkäästi näihin päiviin saakka. 

Salmisen runoilta jäi nyt ainakin kevään osalta kokematta, mutta nämä kuvat otin Kauppamatkustajan kuolema -esityksen väliajalla. Hannu-Pekka Björkman, Kristiina Halttu, Aku Hirviniemi ja Samuli Niittymäki toivat klassikkoesityksen tähän päivään. Unelmia, odotuksia ja toiveita käsittelevä näytelmä oli toteutettu lavastuksellisesti pienieleisesti, mutta näyttelijäsuorituksiltaan vaikuttavasti.  Kuinka pitkälle yksilö on valmis menemään oman ja perheensä menestyksen tähden? Surumielisessä kokonaisuudessa oli onneksi myös huumoria. 

Arkkitehti Onni Tarjanteen (vuoteen 1906 Törnqvist) suunnittelema ja 1902 valmistunut kivilinna on melkoinen taideteos, joka ylistää suomalaisuutta. Teatterin valmistuminen oli suurelta osin kiinni kansalaiskeräyksin ja lahjoituksin kootuista varoista. Kalusteita hankittiin vähitellen talon ollessa jo käytössä. Tämän vuoksi rakennuksesta ei ollut mahdollista luoda sellaista kokonaistaideteosta kaikkine erikseen suunniteltuine yksityiskohtineen, jollaista 1800-1900-lukujen vaihteessa suosittiin. Esimerkiksi katsomossa oli alun perin ainakin neljänlaisia istuimia, joista toisen parven istuimet olivat kapeampia ja muullakin tavalla vaatimattomampia kuin muut.

Kansallisteatterin taidekokoelman asiantuntija ja talossa taidekierroksia opastava Katriina Pyrrö kertoi Antiikki&Design-lehdessä (2/2020), että "Oli uskalias hanke alkaa rakennuttaa kansallista identiteettiä vahvistavaa instituutiota keskellä venäläistämistoimia. Suomen leijonavaakunat keisarin ja teatterin johtokunnan aitioiden yllä katsomossa herättivät erityisesti venäläisten hallintoviranomaisten epäluulon. Vaakunat sai kuitenkin jäädä, sillä niiden päällä oli vaaditut suuriruhtinaskuntaa edustavat kruunut. Heti itsenäistymisen jälkeen kruunujen päältä tosin poistettiin vallan omenat."

Taide tukee rakennuksen sanomaa niin maalausten kuin veistosten osalta. Yrjö Ollila (1887-1932) toimi pääsalin katossa komeilevan Thalian peili -nimisen teoksen päämaalarina. Teos valmistui 1932, mutta se päätti valitettavasti samana vuonna myös Ollilan elämän, sillä myrkyllisillä lyijymaaleilla työskentely osoittautui kohtalokkaaksi. Teokseen on kuvattu joukko jumalia ja ihmisiä. Teatterin jumalatar Thalia katsoo peiliin. Hänen mallinaan on ollut näyttelijä Elli Tompuri (1880-1962). Kohtalon jumalattaren mallina toimi Heidi Heralan (1960-) isoäiti Heidi Blåfield (1900-1931). Lukevan tytön mallina on istunut puolestaan kirjailija Kirsi Kunnas (1924-) ja muina lapsimalleina tämän Alila-sisar sekä Inari-sisarpuoli.

Taide on yksityiskohdissa vahvasti läsnä; niin taideteosten tekijöissä kuin niiden malleissa. Tiloissa kulkiessa pääsee hyvällä tavalla keskelle mennyttä maailmaa. Ja samalla esityksiä katsellessa kohtaa kulttuurin jatkumon. Näyttelijät ovat näytelleet samalla lavalla jo toista vuosisataa. Näyttelijät vaihtuvat, mutta teatteri ja taide elää. 

Emil Wikström: Impi eli Kanteletar.

Tauno Palon muotokuva.

Joel Rinteen muotokuva, 1971. 

Jalmari Rinteen muotokuva.

Aku Korhosen muotokuva.

Albert Edelfelt: Ida Aalberg, 1902.

Juho Rissanen: Helkajuhlat-fresko, 1928, yksityiskohta.

Menneen ajan tunnelmaa haettiin myös makuhermojen kautta lounastamalla ravintola Elitessä.

Yleensä suunnittelen Helsingin matkat museokohteiden varaan, mutta tämä oli teatteritaiteen ympärille kietoutunut kierros. Kunhan tilanne normalisoituu, tulee varmasti tutkittua tarkemmin myös teattereiden tarjontaa. Mieli huutaa kulttuuria!

Lähteet:
Maarit Mannila: "Thalian temppelin uusi loisto", Glorian Antiikki 37 talvi 2003
Mirva Saukkola: "Teatterin ja taiteen pyhättö", Antiikki&Design 2/2020