Muksu museossa

Yksi kesän muistettavimmista museokäynneistä oli Kuopion museossa oleva Eläinlapset -näyttely. Näyttely avautui toukokuun lopussa ja heinäkuussa vierailijoita oli käynyt jo huikeat 9000. Varasin kummipojan itselleni näyttelyä varten jo keväällä, kun kuulin Eläinlapsista. "Koko perheen näyttely kertoo hauskasti ja mukaansatempaavasti eläintenpoikasten syntymästä, kasvusta ja itsenäistymisestä. Pienet tarinat esittelevät erilaisia eläinperheitä ja poikasten kokemia seikkailuita niiden elämän alkutaipaleella."

Näyttely on rakennettu todella kivasti. Lapset saavat mm. koskea, silitellä, haistella, hyppiä ja kiipeillä. Karhunpennut Ben ja Min olivat omia suosikkejani. Poika taisi ihan aluksi vähän jännittää, ennen kuin sanoimme, että niihin saa koskea. Sen jälkeen sitten taputeltiin ja kosketeltiin. Kaikki terävät asiat kiinnostavat tällä hetkellä valtavasti, niin karhujen kynnetkin.

Kosketeltavana oli esimerkiksi pojan satukirjasta tuttu mäyrä (turkki).

Näyttely on nimensä mukaisesti lapsiystävällinen, mutta alle 4-vuotias ei meinannut aina ymmärtää, miksi tilan toisella puolella oleviin eläimiin sai koskea, ja tilan toisella puolella oleviin ei. Nallet, majava ja muut karvaiset olivat koskettelulistalla, mutta esimerkiksi lintuihin ei saanut koskea, vaikka kuinka olisi tehnyt mieli.  

Suojavärin testaamista.

Telkänpoikanen hyppää pöntöstä.

Näyttelyn ehdottomin suosikki oli muksun mielestä telkän pönttö. Kolosta saattoi hypätä patjalle samoin kuin linnunpoikanen pöntöstään. Tätä tehtiin uudestaan, uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Ja uudestaan. Meidän onneksemme näyttelyssä ei tuolloin ollut juurikaan muita lapsia, joten poika sai hypätä ja kiivetä niin monta kertaa kuin halusi ilman, että joutui odottamaan vuoroaan.

Kahden salin näyttelytilaan on saatu tiivistettyä monipuolinen ja värikäs kokonaisuus eläinten maailmasta. Tuon ikäiselle lapselle tärkeintä taisi kuitenkin olla se tekeminen ja kokeileminen. Opettavaa näyttelykierrosta (ainakaan kyseiselle muksulle) oli turha kuvitella. Pieni rauhallinen hetki saatiin täysin pimeässä tilassa, jossa sai kuunnella metsän ääniä. Kunnes taas mentiin.

Yllä oleva palloseinä oli museolta mahtava oivallus. Seinään sai heitellä/pudotella palloja, joista jokaisesta pystyrivistä kuului erilaisia eläinten ääniä. Niitä sitten yhdessä tunnistettiin.

Välipalahetki.

Välipalahetken jälkeen tutustuttiin toisen kerroksen näyttelyihin. Etukäteen poika muisti museosta mammutin ja alkuihmiset. Kun kysyin, että uskaltaako hän mennä niitä katsomaan, tuli vastaukseksi reipas joo! 

Kun sitten lopulta hiivittiin pimeään käytävään luolaihmisten luo jossa tuli rätisi, alkoi poikaa jo selvästi jännittää, katsoi hetken ja sanoi, että mennään pois. Mammuttiakaan ei jaksettu pitkään tuijotella, ja isoja karhuja piti katsella äidin kädestä pitäen tai tädin sylistä. Se opettavainen osuus tuli Eläinlapsien sijaan juuri museon toisessa kerroksessa, mm. luonnon vuotta, karhuja ja kaloja esittelevissä näyttelyissä. Täällä sai vastata moneen miksi ja mikä kysymyksiin. Ihmetystä aiheutti esimerkiksi nuorten karhujen kisailu hunajakennosta. Miksi toinen karhu on tuolla [ylhäällä]? Mikä tuo [hunaja] on? Miksi hunaja on tuossa? Miksi toinen on vihainen? 

Toisen kerroksen suosikiksi nousi (todennäköisesti kaikkien lasten) lemppari Sienihuone. Yksi tila on rakennettu suuressa mittakaavassa metsän pohjakasvillisuudeksi, jossa kävijät ovat hiirulaisen kokoisia. Lapset saavat mm. piiloutua puunrungon sisään, kiivetä sienen sisään ja laskea sieltä alas. Hämärän tilan katossa roikkuu hämähäkinseitti ja nurkassa vaanii itse hämähäkki. Tämä oli tietysti ensin maailman hienoin juttu, ja poika uhosi tuhoavansa hämähäkin. Jutteluun sisältyi monta miksi -kysymystä. Äitinsä nosti muksun lähemmäs hämähäkkiä, jonka jälkeen tuhoamisuho vaihtui jännitykseen (ja pieneen pelkoon). Enkä yhtään ihmettele. En voinut itse juurikaan katsella hämähäkin suuntaan... 

Ajattelin olla kiva kummitäti ja lupasin (äidiltään luvan kysyttyäni), että poika saa lähtiessä museokaupasta (Mikä se museokauppa on?) minkä tahansa pehmolelun. Hyllyillä olisi ollut söpöjä mammutteja, kirjavia kaloja ja muita pehmoisia suloisuuksia, mutta minkä se muksu valitsee? Rumimman ja ällöttävimmän, ison karvaisen hämähäkkikopion....!? Eipä siinä täti voinut hämähäkkikammoa pojalle näyttää, vaikka yritin vaivihkaa kysellä, josko kala olisi ollut kiinnostavampi. Katsoppa kaikki hyllyt, olisiko siellä jotain muuta? Ei, kun tämä. Selvä, niinhän me sovittiin: mikä tahansa pehmolelu... Se jännittävä hämähäkkikohtaaminen taisi tehdä vaikutuksen.

Menimme vielä näyttelykierroksen päätteeksi kirkkopuistoon jätskille, ja poika saalisti hämähäkillään hyönteisiä (lehtiä), sillä aikaa kun me siskon kanssa söimme omat jätskimme loppuun.

Lapsen iloa ja kiinnostusta on voimauttavaa katsella. Etenkin museoympäristössä. ;)

 Eläinlapset Kuopion museossa vielä 24. syyskuuta 2016 saakka.

Kasvoista

Kuva.

En muista olenko tästä jo jossain vaiheessa kertonutkin, mutta minulla on todella tarkka kasvomuisti. Ehkä voisi puhua laajemmin myös visuaalisesta muistista, sillä tämä toimii myös taidekentällä. Ja paikoissa. Olen vähän huono suunnistamaan kartan avulla, mutta tallennan huomaamattani ympäristöjen visuaalisuuden, joiden perusteella osaan suunnistaa.  Asia pulpahti taas mieleeni, kun sain tänään muutaman uuden kasvon lisää muistilistalleni.

Kuva.

Opiskelukaverini varmaan kuolevat nauruun (tai kauhuun) kun kerron, että minusta ne taidehistorian peruskurssien kuvasulkeiset olivat nautittavia. Valehtelematta niissä käytiin läpi useampia satoja teoksia. Pidin siitä, että sain valtavan kuvapankin muistiini erilaisia taidehistorian klassikkoteoksia, sillä siitä on edelleen jatkuvasti hyötyä, kun tulkitsen esimerkiksi nykytaiteen teoksia. Muistan kuinka K pyöritteli silmiään testatessani tietouttani ennen tenttejä, ja minun ladellessani teosten nimiä, tyylisuuntia ja vuosia. Miten voi muistaa?? (---) Vieläkö näitä on paljon....?! Ymmärrän täysin, että jotkut olivat tenteistä kauhuissaan, mutta minulla oli apunani kuvamuistini. En välttämättä edelleenkään muista kaikkien teosten nimiä, mutta kuvat ovat jääneet mieleen. 

Kuva.

Tarkkailen ihmisiä ympärilläni ja yleensä useimmat, jotka ovat viettäneet kanssani aikaa enemmän kuin 30 minuuttia, tekevät jonkinlaisen muistijäljen. Poikkeuksiakin sattuu, sillä muistan joskus 16-18-vuotiaana kesätöissä tavanneeni itseäni vanhemman tytön/nuoren naisen. Olimme eri tehtävissä, mutta tapasimme aina kahvihuoneessa. En muista edelleenkään tytön nimeä, mutta kasvot sitäkin paremmin. Tuntui hassulta sanoa, että tuntuu kuin olisimme tavanneet jossain aiemmin, kun en keksinyt yhtikäs mitään syytä mitä kautta henkilö olisi voinut olla entuudestaan tuttu. Silloin kolmenkin vuoden ikäero tuntui suurelta, ja ikäero taisi olla lähemmäs 5-8 vuotta.  Kyselin häneltä silloin tällöin jotain, josta olisin voinut saada kiinni tuttuudesta, mutta mikään ei auttanut. Nämä tilanteet ovat äärimmäisen ärsyttäviä tällaiselle kasvomuistajalle! Se jää kaihertamaan mieltä, mikäli ei saa asiaa selvitetyksi. Sitten, yhtenä päivänä täysin yllättäen, muistin missä olin nähnyt tytön aiemmin. Hän oli tullut lainaamaan meiltä talvella pulkkaa naapurintytön kanssa, kun olivat menossa laskemaan mäkeä. Tapahtuma oli siis kestänyt korkeintaan 5 minuuttia ja siitä oli kulunut kyseisellä hetkellä 3-5 vuotta! Varmistin asian, ja hän tosiaan oli sen entisen naapurintytön ystävä.

Kuva.

Töissä tästä kuvamuistista on konkreettista hyötyä esim. kokoelmien hallinnassa. Olen valokuvannut aikoinaan suuren määrän museon esineitä, ja pystyn minkä tahansa kokoelmien esineen nähdessäni sanomaan, olenko kuvannut sen vaiko en. Kun jostain tulee kuvakysely esimerkiksi Nikolaoksen ikoneista, päässäni alkaa pyöriä kuvapankki ottamistani ikonikuvista.

Kuva.

Välillä kuvamuisti tuntuu rasittavalta, sillä sen hyväksyminen, että kaikki eivät muista esimerkiksi koko peruskouluajan luokkakavereitaan, tuntuu oudolta. Tai kaikkia opettamiaan opettajia. Tällöin joutuu hylkimään sitä automaattireaktiota, jossa tunnistaa jonkun henkilön kasvoista ja hakee tunnistuksen alkuperää. Kaikkiin "tuttuihin" kasvoihin kaupungilla (tai missä tahansa) ei voi (eikä tarvitse) reagoida. Eikä kasvojen muistaminen ole sama asia kuin ihmisen tunteminen.

Kuva.

Pääasiassa kuitenkin pidän kuvamuistini tuomista eduista. Se nopeuttaa ja helpottaa asioita. Myös kasvoista tunnelmien ja mielialojen tulkitseminenkin on hyödyllistä. Osaa lähestyä toista ihmistä oikein, tai ainakin tunnustellen tilannetta oikealla tavalla.

Mites siellä, onko muita kasvo/kuvamuistikumppaneita?

Ajan haltuunottoa

En sano, että kesä olisi ohi, sillä minun kesälomani on vasta tuloillaan. Mutta sinne ne helteiset kesäpäivät katosivat, töiden katveeseen. Itse asiassa olin kesäkuussa niin uppoutunut töihin, että huomasin keskittyväni vain niihin. Päivät kulkivat rytmiltään samanlaisina, kunnes havahduin miettimään, että jos en ala tehdä töiden lisäksi jotain muutakin, ei tästä kesästä jää mitään muistoja. Blogistakin näkyy, että heinäkuussa vapaa-aikana ravattiin tapahtumasta ja tilaisuudesta toiseen, tehtiin niitä muistoja. Paluumuuttajatar kirjoitti oivallisesti eräässä postauksessaan, että ei sitä aikaa tule, jollei sitä itselleen ota. Niin paljon kuin työstäni pidänkin, ei sen tule olla elämän keskipiste. Kiitollinen saa ja pitääkin olla, mutta työminä on vain yksi osa minua. Hetken aikaa muut minät olivat kadoksissa. 

Yksi minä, blogiminä, on ollut hiljainen arkisen höpöttelyn suhteen, sillä blogiminään kietoutuivat henkilökohtaisen minän olotilat. On ollut hyviä ja huonoja hetkiä ja niitä molempia on jaettu kasvotusten blogin ulkopuolella. Kahvihetket, tapaamiset, itkut ja naurut ovat näkyneet blogin ulottumattomissa. Töiden jälkeen en ole jaksanut istua enää iltaisin koneella ja jälkikäteen niihin hetkiin palaaminen on tuntunut hankalalta - onko tässä enää mitään kerrottavaa? No onhan siinä! Huomaan kaipaavani tätä - hurmioituneen höpöyksiä, ajatuksenvirtaa, tunnelmia.

Olen seurannut blogimaailmaa, mutta kommentoinut laiskasti. Yksi blogihaastekin on jäänyt roikkumaan, vaikka ajattelin siihen vastata. Ja vastaankin, mutta vasta sitten kun tuntuu siltä. Ja hei, käykääpä kurkkaamassa Taiteentuntijaakin, mikäli ette ole hetkeen siellä vierailleet. Sitäkin olen kesän aikana päivitellyt omaan tahtiinsa.

Hurmioitunut on aina ollut minulle hyvänolon paikka. Niin nytkin. Tässä joitain kesän aikana pyörineitä hyvänolon ajatuksia:

• Uskon siihen, että jokainen voi vaikuttaa omaan elämäänsä.
• Iloitsen toisen työsaavutuksista.
• Ihana huomata, kuinka se serkku, jonka kanssa oltiin lapsena kuin paita ja peppu, on paiskinut töitä unelmiensa eteen samalla tavoin kuin minäkin. Polkumme ovat erilaiset, mutta suvun temperamentti lienee tehnyt meistä itsepäisen kovapintaisia silloin, kun saamme jotain päähämme. 
• Sisko ♥
• Hassua ajatella, kuinka niin erilaisilta ihmisiltä voi loppujen lopuksi saada niin paljon.
• Parisuhteen myötä saatu toinen suku.
• Sangria-kannun siivittämänä tanssitut ysärihitit.
• Pohdiskelevat ihmiset.
• Positiivinen ikävä.
• Jokainen kahvikupin ääressä nautittu juttutuokio.
• Se tunne, kun vaikealla hetkellä voi konsultoida toista.
• Kulttuuri-ihmiset.
• Helkkarin kauniit työmatkamaisemat tekevät bussissa istumisesta mukavaa.
• Kaupan kassalla juttelevat (höpöttelevät!) ja hymyilevät myyjät.
• Kaikki te, jotka olette toivoneet minulle hyvää, luottaneet ja kannustaneet. Mahdollistaneet asioita.

Tarkempia tunnelmanostoja ja arkipuuhiakin on tulossa,
mutta ajattelin rikkoa höpöttelyhiljaisuuden kynnyksen näin.
Noin. Nyt se on tehty.
Höpöttelläänkö yhdessä?

Matkustan 2/2

Ars Liberan Matkustan -kesänäyttelyn ensimmäinen osa on esillä entisen Muotoiluakatemian tiloissa. Viikkoa myöhemmin (27.7.) avattu toinen osa sijaitsee satamassa Galleria Kulmassa. En ollut käynyt tilassa aiemmin, vaikka vierailin keväällä viereisessä Galleria Kulman makasiinissa.

Tila on pienempi kuin kuvittelin, mutta hyvin sinne 12 taiteilijaa teoksineen mahtuivat. Matkustan 1/2 oli monipuolinen näkymä erilaisiin taidesuuntiin, mutta Matkustan 2/2 oli keskittynyt nimenomaan maalaustaiteeseen. Suurikokoisia ja värikylläisiä teoksia, joista suurin osa oli yleisilmeeltään abstrakteja. 

Abstrakteissa maalauksissa pidän siitä, että se on väri mikä puhuu. Niiden tulee olla kirkkaita ja mitä monipuolisempaa sivellintyöskentelyä sen parempi. Pentti Meklinin Punainen huusi huomiota juuri oikealla taajuudella. Tämän teoksen kohdalla lainaan Kandinskya ja hänen ajatuksiaan Taiteen henkisestä sisällöstä -teoksesta (1912). (On muuten edelleen toimiva opus abstraktin taiteen tulkintaan.) Abstrakti taide välittää tunteita värien ja muotojen yhteisvaikutuksesta, mutta punainen on ainut väri, joka tuottaa Kandinskyn mukaan liikettä itsessään. Jokaisella värillä on kuitenkin ns. määränsä, joten teos ei voi olla pelkkä punainen. (Kandinsky ei osannut aavistaa, että muutama vuosi myöhemmin Kazimir Malevitš loisi perustan suprematismille ja järisyttäisi taidemaailmaa teoksillaan Musta neliö, 1915 ja Valkoista valkoisella, 1918.) Punaisen eri valööri- ja kulööriasteet (kirkkaus ja sävy/kylläisyys) luovat myös liikettä, mutta eri värien yhteisvaikutus saa teoksen liikkeeseen, eloon ja hengittämään. Tismalleen näin käy myös Meklinin maalauksessa. Punainen on vallitseva, mutta valkoinen luo raikkautta, keltainen liikkuu katsetta kohti ja siniset pisteet hakeutuvat taustalle.

Pentti Meklin: Punainen, 2009, öljyväri, vahaväri ja tempera kankaalle, 210 x 170 cm.

Tuija Suutari: Tiennoutaja, 2015, öljyväri ja akryyli, 235 x 195 cm.

Värit ryöppysivät myös Tuija Suutarin seinän kokoisessa maalauksessa Tiennoutaja. Värimaailma pisti suoraan mielihyväkeskukseen ja lumihuippuiset vuoret saivat yleisilmeestä rauhallisen. Mikäli en olisi tiennyt taiteilijaa suomalaiseksi, olisin sijoittanut tekijän teoksen perusteella jonnekin etelän lämpöön. Värejä on yhtä paljon kuin sambakarnevaaleissa. Ihmettelin, kuinka en ollut huomioinut tätä liberalaista aiemmin? Nimi oli kyllä tuttu, mutta kädenjälki ei herättänyt muistikuvia.  Voiko olla mahdollista, että olen kulkenut Suutarin teosten ohi kiinnittämättä niihin huomiota? Ehdottomasti yksi taiteilija lisää seurantalistalleni.

Ulla Remes: yksityiskohta 4-osaisesta teossarjasta Vesiltä vuorille kulkee tuuli, kevyesti ja katoavasti kuin elämä, 2016, tussimaalaus, 30 x 40 cm.

Suutarin teoksen vieressä kuiskaili Ulla Remeksen hento tussimaalaussarja Vesiltä vuorille kulkee tuuli, kevyesti ja katoavasti kuin elämä. Runollinen nimi toisti akvarellimaisesti soljuvien viivojen muotoja. Remes on myös yksi näistä kuopiolaisista taiteilijoista, jotka uskaltavat käyttää värejä estotta ja räiskyen. Tässä sarjassa tunnelma oli matillisempi ja murretumpi kuin aiemmin näkemissäni akryylitöissä.

Antti Rönkä: Nimetön, 2016, akryyli kankaalle, 95 x 145 cm.

Abstrakti maisemallisuus katkesi viimeistään Antti Röngän maalauksen ääressä. Rönkä on taiteilija, jonka teoksiin olen jo pitkään suhtautunut ristiriitaisesti. Hän nostaa keskiöön arkipäivän esineitä ja asioita, kuvaa ne minimalistisesti ilman näkyviä siveltimenvetoja. Sari Hakala on kuvaillut Röngän taidetta oivallisesti: "Katsojana haluaisi etsiä merkityksiä ja pyrkiä luomaan illuusion mittavasta sisällöstä. Lopulta maalauksen edessä on aika voimaton. (---) Jos tämä ei olisi maalaustaidetta, tämä olisi helposti toteutettavissa muutamalla klikkauksella tietokoneen kuvankäsittelyohjelmalla. Rönkä ei tee niin, vaan ulottaa kunnianosoituksensa käsin tekemiseen."

Tässä maalauksessa Rönkä ei ole jättänyt edes teosnimeen vihjeitä siitä, mihin suuntaan tulkintaa pitäisi lähteä kuljettamaan. Ensimmäisiä kertoja hieman naureskelin Röngän taiteelle, että mitä ihmettä tämä nyt on?! Kunnes muutama vuosi sitten Ihan rauhassa -teos (installaatio) osui ja upposi. Tuon tapauksen jälkeen olen kohdannut uudet teokset kohteliaalla uteliaisuudella. Nimetön ei ollut tajunnanräjäyttäjä, mutta huomaan vuosien tuoman totuttelun ja suostuttelun aiheuttavan hienovaraisen kutkuttavaa mielenkiintoa Röngän teoksia kohtaan.

Jarkko Juvonen: Ägelä-toimintakaavio, 2016, kollaasi 190 x 190.

Useimmilla taiteilijoilla on tunnistettava tyylinsä ja kädenjälkensä, mutta Jarkko Juvosen teoksissa sitä on vielä potenssiin kymmenen. Ägelä on Juvoselle elämäntapa ja hänen ainoa aiheensa. "Ägelä on ekspressiivistä käsitetaidetta, jossa on antituotteellinen jälkimaku."

Jarkko Juvonen: yksityiskohta teoksesta Ägelä-toimintakaavio, 2016.

Hämmennyin, ärsyynnyin ja vaivaannuin ensimmäisellä Ägelä-kohtaamisella, joten tällä kertaa osasin olla hieman varovainen teoksen äärellä. Ägelä-toimintakaaviosta löytyi kuitenkin jotain mielenkiintoista. Inspiraatio-kaaviossa oli jotain samastuttavaa ja lehden mielipidepalstalta leikatut kommentit toivat kokonaisuuteen kivan lisän, toisen äänen. 

Jarkko Juvonen: yksityiskohta teoksesta Ägelä-toimintakaavio, 2016.

Matkustan 2/2 täydentää mukavasti Matkustan 1/2 -kesänäyttelyä. Paljon on tuttuja taiteilijoita, mutta jotain uuttakin. Aina kun on mahdollisuus, pitää yrittää tutustua johonkin uuteen, että "oma taidekenttä" pysyy tuoreena ja mielenkiintoisena. Osa 2/2:n teoksista rikkoi omia ennakkoluuloja, mikä on aina hyvä huomio. Samalla huomaa taiteilijoiden uudistuneen ja/tai löytäneen tekemiseensä uusia kulmia. 

Kun 1/2 -avajaisissa tarjoiltiin teemaan sopien ja kotimaisittain mm. kesäisiä uusia perunoita, voita ja tilliä, 2/2 -tarjoilut olivat aivan toisesta maailmasta. Ravintola Capri Marina oli taikonut avajaisvieraille italialaisia makuja. Eräänlaista matkustamista tämäkin, ruokakulttuurista toiseen.

Ars Liberan Matkustan 2/2 kesänäyttely on esillä Tulliportinkatu 1:ssä, 

Kuopion satamassa 28.8.2016 saakka.

Huom! Ensi keskiviikkona 10.8. klo 18 on mahdollisuus osallistua Matkustan -kesänäyttelyn kävelykierrokselle Ars Libera Art Walkissa. Oppaana kuvataiteilija Emma Fält. Lähtö Taitemia-galleriasta ja kierros päättyy Sataman Kulmaan.

Matkustan 1/2

Kuopion kuvataiteilijat ry Ars Liberan kesänäyttely Matkustan on jaettu tänä vuonna kahteen osaan. Ensimmäinen osa avattiin Taitemia-galleriassa, entisen Muotoiluakatemian tiloissa 20. heinäkuuta. Taitemia-gallerian lisäksi teokset ovat levittäytyneet Kellari-galleriaan ja sisäpihalle. Tämä ensimmäinen osa esittelee 20 eri taiteilijan teoksia kierrätysteoksista piirroksiin, videoista veistoksiin ja installaatioista akvarelleihin. 

Tällainen määrä taiteilijoita ja lähes yhtä monta taidesuuntaa tuntuu ensikuulemalta melkoiselta sekametelisopalta, mutta tilanne on otettu haltuun sijoittamalla teoksia eri tiloihin. Katutasossa oleva Taitemia-galleria on yleisilmeeltään rauhallisen mustavalkoinen, hämärä Kellari-galleria on annettu videoille ja sisäpiha kierrätysmateriaaleista tehdyille teoksille.

Ryhmänäyttelyissä on aina oma ongelmansa, etenkin kun mukana on suuri joukko tekijöitä: kuinka työt keskustelevat keskenään ja sijoittuvat toisiinsa nähden. Matkustan-teema oli hieman yllätyksetön ja turvallinen, mutta se antaa mahdollisuuden kaikenlaisille näkökulmille: 

"Matkanteko on osa jokaisen olemassaoloa tavalla tai toisella. Elämä on aina sisäinen matka, jonka aikana myös matkustamme fyysisesti paikasta toiseen ja tarkkailemme jotain joka on jo liikkeessä. Me matkaamme maailmalle, lähdemme ajelulle, mökille tai mummolaan. Kävelemme postilaatikolle ja koirapuistoon. Katseemme ja äänemme matkaa tilassa uusia seutuja tavoittaen. Matka voi tapahtua myös paikkaa vaihtamatta, mielen liikkeeseen syventyen. Kysymys ei ole vain kartan lukemisesta, paikkojen valloittamisesta tai liikkeen hallitsemisesta vaan siitä, että antaudumme materiaalin, tilan ja ajan kanssa käytävään dialogiin, josta jää jälkiä. Matkalla kysymys on prosessista, jossa tapahtuu muutosta ja kasvua - halusimme sitä tai emme."

(Otos näyttelyesitteestä)

Vasemmalta oikealle, Jenni Turunen: In and out of view, piirrosinstallaatio, 2015; Arto Väisänen: Virhe valkoisessa unessa, 2016; etualalla Jouni Airaksinen: Luonnosta Ihmisestä, polyretaaniveistos, 2016.

Taitemia-galleria on yleisilmeeltään mielenkiintoisin. Seinän kokoiset ikkunat ja vaaleat teokset tekivät kokonaisuudesta hengittävän ja kevyen. Jotkin teokset jäävät hieman toisten varjoon tai aihe ei yllä tavoittamaan tilan kokonaistunnelmaa. En liene ainoa, jonka huomio kiinnittyy ensimmäiseksi Arto Väisäsen piirrosinstallaatioon Virhe valkoisessa unessa.

Arto Väisänen: Virhe valkoisessa unessa, 2016; Jouni Airaksinen: Luonnosta Ihmisestä, 2016.

Teokseen linkittyy voimakkaasti Jouni Airaksisen polyuretaanista luotu kelluva installaatio Luonnosta Ihmisestä. Lattialla makaa musta puunrunko, mutta kevyet "puunrungot" kohoavat ilmaan muuttuen kuin hiilipiirroskyniksi. Tämä luo yhteyden Väisäsen installaatioon. On kuin Airaksisen Luonto jatkuisi Väisäsen teoksiin Ihmisenä. Väisänen on täyttänyt harsomaiset paperit tummanpuhuvilla kasvoilla, joista osaa peittää naamio tai täysi mustuus. Rujous ja mustavalkoisuus tuo painajaismaisen vaikutelman. Muutamilla viivoilla maalattu makaava hahmo tuntuu siltä kuin olisi Airaksisen luoman puunrungon alle painuneena, hautautuneena. Väisäsen omassa installaatiossa on paikoin voimakasta kolmiulotteisuutta, joka ei välity valokuviin saakka, mutta joka vahvistuu entisestään vedettäessä Airaksisen teos mukaan tunnelmaan. Uskomaton yhteys.

Arto Väisänen: Virhe valkoisessa unessa, 2016; Jouni Airaksinen: Luonnosta Ihmisestä, 2016.

Emma Fält: Uudelleensyntyviä, tiedostamattomia muistoja (Kunnianosoitus Louise Bourgeoisille), 2016, muste merisuola, savu paperille, petrimaljat, pullollinen merivettä, tuhkaa,merileviä, lampaan ja poron luut, uivattu kurpitsan varsi.

Jouni Airaksisen teos toimii välittäjänä myös Emma Fältin installaatioon. Kelluvat rungot osoittavat Uudelleensyntyviä, tiedostamattomia muistoja (Kunnianosoitus Louise Bourgeoisille) -teoksen ääreen. Katsoin teosta ensimmäisen kerran avajaishumussa, mutta en kiinnittänyt siihen kovin suurta huomiota. Toisella kerralla annoin sille enemmän aikaa ja tutkin yksityiskohtia. Mustetta ja merisuolaa, petrimaljoja ja merilevää, luita ja merivettä. Ohuiden siimojen varaan ripustetut muste- ja savuabstraktiot johtavat pöydälle, johon on asetettu kuin pienoislaboratorio. Petrimaljoihin on päivätty mm. merilevän palasia Norjasta. Lampaan ja poron luut sekä kuivunut kurpitsan varsi pysäyttävät ajan, elollinen on muuttunut elottomaksi. Liikkeen tunnelmaa tuovat hennosti ilmavirran mukana värisevät paperit, mutta myös lattialle ripoteltu merisuola. Paikoin näyttää siltä kuin teokset olisivat valuttaneet sinisen värinsä suolaan, joka on imenyt sen itseensä. 

Emma Fält: Uudelleensyntyviä, tiedostamattomia muistoja (Kunnianosoitus Louise Bourgeoisille), 2016.

Emma Fält: Uudelleensyntyviä, tiedostamattomia muistoja (Kunnianosoitus Louise Bourgeoisille), 2016.

Norja, merisuola ja porot kuljettavat ajatukset pohjoiseen ja googlailun jälkeen petrimaljan Kiberg (Kiiperi) sijoittuu Pohjoisen jäämeren reunalle, Barentsinmeren rannalle. Fält on onnistunut vangitsemaan teokseensa pohjoisen luonnon ja viileyden. Kokonaisuudesta välittyy kuitenkin haikeus. Tuntuu kuin abstraktit muistumat luonnosta vuotaisivat lattialle, ja tutkijan tavoin pöydälle on talletettu dokumentteja menneestä tai tuhoutuneesta. Uutiset luonnon ja merivesien saastumisesta ja arktisten alueiden sulamisesta vaikuttavat siihen, että Fältin teoksesta tulee väistämättä mieleen luonnonsuojelu. Pieneen pulloon on säilötty merivettä ja ajatus siitä, että tuo pieni pullollinen olisi joskus ainoa dokumentti puhtaasta merivedestä, saa mielen apeaksi. Onko ihmisellä niin kiire luoda uutta ja ajatella vain omia tarpeitaan, ettei luonnolle anneta aikaa kehittyä ja palautua itsekkyytemme rinnalla? Taas loistava rinnastus vieressä kelluvaan Jouni Airaksisen teokseen Luonnosta, Ihmisestä.

Emma Fält: Uudelleensyntyviä, tiedostamattomia muistoja (Kunnianosoitus Louise Bourgeoisille), 2016.

Emma Fält: Uudelleensyntyviä, tiedostamattomia muistoja (Kunnianosoitus Louise Bourgeoisille), 2016.

Valokuva Marja Kolun videoteoksesta Rites of Travel, 2016, videointi ja editointi Martin Karlsson.

Alakerran Kellari-galleriassa on neljä videoteosta, joista Marja Kolun Rites of Travel on tarinallisin. Vajaa 14-minuuttinen video kertoo kuvataiteilijan, koreografi-tanssijan ja säveltäjä-muusikon yhteistyönä syntyneestä matkustamisen ja liikkeen inspiroimasta performanssista. Performanssissa kolmikko on rautatieasemalla Maano Männin soittaessa viulua, Marja Kolun maalatessa ja Soile Voiman tanssiessa musiikin luoman improvisaation vallassa.

Valokuva Marja Kolun videoteoksesta Rites of Travel, 2016, videointi ja editointi Martin Karlsson.

Musiikki on se joka johtaa. Jokainen taiteilija keskittyy omaan tekemiseensä, mutta ovat siitä huolimatta yhteydessä toisiinsa - musiikin avulla. Olen maininnut aiemminkin, että videoteokset ovat itselleni haastavia lähestyä, sillä liikkuvaa kuvaa ja sen kaikkia elementtejä on vaikea tiivistää lauseiksi. Videoteos on tässä tapauksessa vain tallenne fyysisestä tilanteesta rautatieasemalla, jolloin katsoja on eittämättä ulkopuolinen. Tunnelma on kuitenkin intensiivinen ja ajatus kolmen taiteenlajin yhdistämisestä hedelmällinen. Uskoin teoksessa Männin musiikkiin, uskoin Voiman luomaan tanssin liikkeeseen, mutta Kolun tanssiminen teoksensa ääressä tuntui irralliselta. Taiteilija eläytyi maalatessaan musiikkiin, mutta siinä oli silti jotain liikaa, liioiteltua. 

Valokuva Marja Kolun videoteoksesta Rites of Travel, 2016, videointi ja editointi Martin Karlsson.

Kristiina Korpela & Katri Suonio: Sauna, Kuokka ja Pottu, 2016, ympäristöteos, löytötavarat, luonnon esineet ja kasvit.

Ulkona sisäpihalla mustavalkoisuus ryöpsähti täysiin väreihin naistaiteilijoiden teosten ääressä. Kristiina Korpelan ja Katri Suonion Sauna, Kuokka ja Pottu oli ihanan kesäinen väri-ilottelu perisuomalaisesta kesämokkeilystä. Ympäristöteokseen sai astua sisään, olla osa ja tuntea omakseen, mikä antoi sisätiloja kehollisemman tilakokemuksen.

Kristiina Korpela & Katri Suonio: Sauna, Kuokka ja Pottu, 2016, ympäristöteos, löytötavarat, luonnon esineet ja kasvit.

Tällainen teos herää eloon oikeastaan vasta sitten kun siihen on osallisena. Veistokset, piirrokset, videot ja maalaukset ovat itsenäisiä teoksia. Nekin toki tarvitsevat katsojan katsetta elääkseen, mutta pärjäävät myös ilman katsojan kehollista liikettä. Näyttelyn avajaisissa Sauna, Kuokka ja Pottu oli kenties elävimmillään. Kun avajaisissa tarjoiltiin vielä uusia perunoita tillin ja voin kera, ei voinut kuin hymyillä. Melko maukas kesänäyttely. ;)

Kristiina Korpela & Katri Suonio: Sauna, Kuokka ja Pottu, 2016, ympäristöteos, löytötavarat, luonnon esineet ja kasvit.

Ars Liberan Matkustan 1/2 kesänäyttely on esillä Piispankatu 8:ssa, 

Kuopiossa vielä viikon, 14.8.2016 saakka.