Talo - koti vai mainos?

Keski-Suomen museossa on vielä sunnuntaihin saakka esillä Hanna Tynkkysen Talo-Tila -näyttely. Tynkkynen on ammatiltaan muotoilija, joka mielestäni näkyykin näyttelyn teoksissa. Hän on nostanut pääosaan viivan, sen varjon ja käsityömaailmasta tutut tekniikat. Painopiste on vuosien saatossa kallistunut yhä enemmän taiteelliseen ilmaisuun. Materiaali ei ole enää lähtökohta vaan se seuraa ideaa. Käsityöperinne on kuitenkin edelleen hänen kiinnostuksensa kohteena ja ideoittensa lähteenä.

Ovensuuhun oli kerätty lehtikirjoituksia näyttelystä. Yhdessä jutussa kirjoitettiin seuraavaa:
"(---)Tämä leikki, valaistus ja painottumuuden tuntu ovat näyttelyn parasta antia. Töitä kannattelevat ideat ovat hyvin yksinkertaisia ja visuaalisuus pelkistettyä. Siksi Talo-tila -näyttely on varsin nopeasti nähty, eikä tunnu kasvavan, vaikka sille antaisi aikaa."

Näin ajattelin ensinäkemältä itsekin. Varsin nopeasi nähty, eikä se tunnu kasvavan. Himmelihommeli eli Unikylä ja Valotalo eli Uusi elämä pitsiliinoille olivat näyttelyn ehdottomimmat vetonaulat, joissa leikittiin valolla ja varjolla.

Hanna Tynkkynen: Lähiö, 2014.

Teosten muodot olivat yksinkertaisia ja pelkistettyjä, jonka vuoksi tuntui hankalalta syventää ajatuksia. Lähiö teos muistutti rintamamiestaloalueita, joissa samanmuotoisia rakennuksia on ripoteltu pitkiin riveihin. Talojen väliin jäävät muodot toivat mieleen tonttialueet ja puna-musta värimaailma muistutti karjalaisuudesta.

Hanna Tynkkynen: Himmelihommeli eli Unikylä.

Näyttelyn pääroolin saanut Himmelihommeli eli Unikylä koukutti. Se näytti kauniilta ja kiehtoi moniulotteisuudellaan, mutta kesti kauan ennen kuin sain mistään ajatuksesta kiinni. Päätin alkaa listaamaan konkeettisia näkymiä:  viivat, varjot, geometria, talot, läpinäkyvyys, keveys, liike, hauraus, talo --> katto pään päällä --> asuminen --> tyhjät tilat --> kodittomuus. Näistä ajatuksista tulin miettineeksi kumpi on varsinaisessa pääroolissa: himmelitalot vai seinille heijastuvat talojen varjokuvat? Tämä ajatus palautti mieleeni jokin aika sitten (ehkä aamu-tv:ssä) näkemäni keskustelun, jossa pohdittiin 2000-luvun asuntomarkkinoita ja niiden muutoksia. Järkytyksekseni kuulin, että ennen nykyistä lamakautta jo ensiasuntojen ostajat ostivat suoraan ns. unelma-asunnon, jonka vuoksi joutuivat ottamaan suuria lainoja. Aiemmin oli ostettu tarpeeseen sopiva koti ja kartutettu omaisuutta pikkuhiljaa unelmakotia varten. Osa nuorista aikuisista joutui sitten laman myötä melkoisiin vaikeuksiin asuntokauppojensa kanssa, kun olivat ostaneet tarvettaan suuremman asunnon. Voin tietyllä tavalla samastua siihen haaveeseen unelmakodista. Varsinkin sisustusblogeissa hehkutetaan unelma-asumista, kodin laittamista ja remontointia. Kaikki näyttää helpolta ja upealta. Todellisuudessa blogimaailman alla on ihan tavallinen elämä, mutta sinne blogiin poimitaan ne arjen kauniit hetket, vastoinkäymisiä harvoin esitellään.

Unikylä kiteytti loppujen lopuksi ajatuksen hienosti. Himmelitalot kuvasivat asuntomarkkinoita ja asumista, mutta läpinäkyvyydessään havainnollistivat sen tosiasian, että ulkopuolisille näkyy loppujen lopuksi vain raamit ja jokainen rakentaa kotinsa sisällön itse. Seinille heijastuneet varjot näyttäytyvät aina todellista taloa suuremmilta, jonka vuoksi ne kuvaavat niitä haaveita, joita jokaisella on omasta unelma-asunnosta. Tasapainottelu todellisuuden ja varjokuvien välillä on vaikeaa ja sosiaalinen media kyllä röyhkeästi kannustaa tavoittelemaan varjokuvia. Oli kuitenkin lohduttavaa huomata, että himmelitalot riippuivat turvallisesti kiinni katosta, kun varjokuvista tuo tukiköysi oli lähes kokonaan kadonnut.

Tämän jälkeen Lähiö -teos tuntui mukavan turvalliselta. Esimerkiksi karjalaista siirtoväkeä asuttaessa taloissa ja unelmissa ei pröystäilty, taloja rakennettiin oikeaan tarpeeseen. Vaikka asuinalueiden talot muistuttivat toisiaan ja olivat ulkoisesti lähes toistensa kopioita, jokainen rakensi kotinsa omannäköisekseen. Talot olivat sisältä koteja, eivät mainoksia.

Hanna Tynkkynen: Karkulaiset, 2014.

Karkulaiset -teos tasapainoilee kuvaavasti näiden kahden teoksen välissä. Osa taloista on tukevasti alustallaan, mutta osa karkaa vaivihkaa osaksi Unikylän varjokuvia. Karkulaisia on löydettävissä sieltä täältä näyttelyn seiniä.

Hanna Tynkkynen: Valotalo ei Uusi elämä pitsiliinoille, 2014.

Toinen näyttelyn vaikuttavista teoksista oli Valotalo eli Uusi elämä pitsiliinoille. Ensinäkemältä tämäkin oli vain kaunis kuori ilman sen suurempaa sisältöä, mutta jatkoin jo aloittamallani polulla. Muoto on samanlainen kuin Unikylän himmelitaloissa, mutta tällä kertaa talo ei olekaan läpinäkyvä vaan verhottu valkoiseen kankaaseen. Ikkunoina toimivat käsintehdyt pitsiliinat. Sisälle voi kurkistaa, mutta ovea et talosta löydä. Ulos näyttelytilan seinille heijastuu koristeelliset varjokuvat eli ne mitä talon sisältä on haluttu ulkopuolisille heijastaa. Valot on suunnattu juuri siten, että kokonaisuudesta on saatu mahdollisimman näyttävä. Mutta kun katsoo talon sisälle, siellä ei ole lämpöä, ei lattiaa, ei kalusteita, ei ihmisiä. Talo on tyhjä sanan kaikissa merkityksissä. Tämä sai todella miettimään mitä koti minulle merkitsee.

Aiemmin mainitun lehtijutun kirjoittaja ei ilmeisesti viettänyt tarpeeksi aikaa näyttelyssä, sillä kyllä se kasvoi kun sille antoi aikaa. Nopeasti nähty, mutta katsominen vie kauemmin.

Osallistuin Hanna Tynkkysen näyttelyyn liittyen myös himmelityöpajaan, jonka ohjaajana toimi taiteilijan äiti Tiiti Tynkkynen. Kolmetuntisessa tapahtumassa harjoiteltiin perusmuotojen rakentamista. Himmelin tekeminen on ollut pitkäaikaisena haaveena ja nyt sain siihen jo vähän tuntumaa. Ei se ollutkaan niin hankalaa kuin olin alun perin ajatellut. Työpaja tuotti tällaisen lopputuloksen:

Hanna Tynkkysen Talo-Tila -näyttely 
Keski-Suomen museossa sunnuntaihin 9.11.2014 saakka.

Ps. Jos joku tunnistaa Lähiö ja Karkulaiset -teoksissa
käytetyn tekniikan, olisin iloinen informaatiosta. :)

Graffiti(taide)

Jyväskylään avattiin 17.10.2014 ensimmäinen graffiti- ja katutaiteelle tarkoitettu alue, 

Jyväskylän katutaidetunneli. 

 "Alue muodostuu kahdesta Rantaväylän pohjoisosaa alittavasta tunnelista Reivikujalla. Tunnelit on tarkoitettu sekä maalattaviksi että koettaviksi. Katutaidetunneli mahdollistaa uudenlaisen kaupunkialueen syntymisen, jossa katutaiteilijat ja urbaanista taiteesta nauttivat ihmiset voivat olla vuorovaikutuksessa.

Tunnelin seinät ovat valmiita kaupunkiin kuuluvia rakenteita, joten paikka poikkeaa paljon esimerkiksi graffiteja varten rakennetuista vaneriseinistä. Tällaisia paikkoja, joissa katutaiteilijoille annetaan luvallinen mahdollisuus muuttaa ympäristöään, on Suomessa vasta muutama. Luvallisilla maalauspaikoilla parannetaan taiteilijoiden mahdollisuutta itseilmaisuun ja tuetaan graffiti- ja katutaiteen asemaa."

Katutaidehankkeen vetäjänä on toiminut taiteilija Jukka Silokunnas Taiteen edistämiskeskuksen TOI-projektista (Töihin Omalla Idealla). Yhteistyössä ovat olleet mukana myös Jyväskylän kaupunki ja Keski-Suomen ELY-keskus.

Käväisin viikonloppuna tutustumassa alueeseen ja piipahduksesta tuli yllättäen hieman pidempi, sillä jäin suustani kiinni kahden paikalla olleen maalarin kanssa. Minulla on aina ollut positiivinen suhtautuminen graffiteihin ja muistan lukioikäisenä kirjoittaneeni muutamankin esseen laillisten maalauspaikkojen puolesta. Muinaisina Pipefestin Vuokatin vuosina oli hienoa katsella graffitien syntymistä siinä hetkessä. Kyseisinä vuosina tuli enemmänkin seurailtua ympäristöä graffiteja bongaillen, mutten ole koskaan varsinaisesti tuntenut yhtäkään maalaria. Sen vuoksi oli varsin iloinen yllätys, että paikalla olleet miehet suostuivat valottamaan ajatuksiaan tekemisen takana.

Termistä ja tekemisestä

Paikalle pysähtyessäni tunsin oloni melko ulkopuoliseksi. Teokset näyttivät hyvältä ja miehet osasivat asiansa, mutta en tuntenut pääseväni teosten pintaa syvemmälle. Taiteentutkijan näkökulmasta luokittelen graffitit itse taiteen alalajiksi, mutta toinen miehistä kertoi vierastavansa taide-sanaa. Kysyin oliko termillä hänen mielestään elitistinen kaiku, mutta se ei kuulema johtunut siitä. Hän sanoi ettei osannut ajatella graffiteja varsinaisesti taiteena, sillä maalaaminen on hänelle harrastus siinä missä jalkapallo, frisbeegolf tai kuntosali on jollekin toiselle. Fyysinen tekeminen tuntui olevan yksi tärkeistä puolista. Tila otetaan maalauksilla haltuun. Tämä oli ensimmäinen valaiseva hetki. Sitä itse ohikulkijana keskittyy vain lopputulokseen, siihen näkyvään jälkeen, kun maalaajille varsinainen tekeminen on iso osa kokonaisuutta. Tämä ulkopuolisilta jää huomaamatta, kun yleensä maalarit tekevät työnsä laillisen silmän ulottumattomissa. Keskustelun lomassa kävi ilmi, että laillisia tiloja/paikkoja toivottaisiin lisää, mutta niiden toteutuminen on varmasti melko paljon kiinni tämän Katutaidetunnelin toiminnasta ja vastaanotosta. 

Vastaanotto

Kyselin kuinka vanhemmat ihmiset ovat suhtautuneet Katutaidetunneliin ja sain vastaukseksi, että vanhemmat ihmiset etenkin ovat olleet innoissaan. Heistä on kuulema ollut mukava kulkea tunnelin läpi kun ei koskaan tiedä millainen "taidenäyttely" alikulun alla esittäytyy. Toisaalta osa on kommentoinut "Miksi aina tuollaisia kirjaimia, miksi ei jotain esittävää, vaikka lehmiä?" Aloin pohtia tätä esittävyysasiaa. Kaikki vieraat asiat tuntuvat aluksi aiheuttavan närästystä ennen kuin aiheeseen tottuu/perehtyy. Jokaista taiteenlajiakin on hyljeksitty valtavirrassa ennen siihen sopeutumista. Jokainen haluaa lokeroida myös graffitit itselleen sopivaan laatikkoon, toiset töhryiksi, toiset harrastukseksi, toiset taiteeksi. Toistaiseksi Katutaidetunneli on saanut kiitosta.

Mistä kritiikki syntyy?

Tunneli näytti jo ensivilkaisulta siistiltä. Verrattuna kouluaikojeni alikulkutunneleihin, joissa teinit tupakoivat ja asfaltti oli yhtä sylkykuppia, täällä oli hyvä tunnelma. Tunnelin molemmissa päissä oli roskalaatikot, joihin maalarit kiikuttivat roskansa ja tyhjät spraypurkkinsa. Kulkuväylä oli jätetty vapaaksi, jotta lenkkeiijät, pyöräilijät ja vaunukävelijät mahtuivat vaivatta kulkemaan. Spraymaalit olivat siististi korokekiveyksillä molemmin puolin eikä missään vaiheessa tullut tunnelmaa ettei tunnelin alta mahtuisi kulkemaan. Kukaan ei rimputtanut pyörän kelloa tai kommentoinut "anteeksi, voisitteko väistää". Näihin ei ollut tarvetta. Hymyjä tuli siitäkin edestä.

Mistä se kritiikki sitten syntyy? Ymmärrän, että kitkaa mm. viranomaisten kanssa syntyy siitä, että valtavirran silmissä luvattomiin paikkoihin ilmestyy graffiteja, mutta usein graffitimaalarit leimataan "kaiken pahan aluksi". Usein ne sotkijat, töhrijät ja paikkojen hajottajat/turmelijat ovat kuitenkin ihan muita kuin itse maalareita. Mutta maalareita on helppo syyllistää, kun he jättävät "kädenjälkensä" seiniin.

Luvallisen Katutaidetunnelin ajatus ja toteutus on onnistunut, mutta takaraivossa kolkuttelee siitä huolimatta pieni pelko, että mikäli tunnelissa sattuu jokin kömmähdys (esim. keskelle väylää rikotaan lasipullo), syyttävä sormi osoittaa maalareita, vaikka heillä ei olisi homman kanssa mitään tekemistä. Toivon kuitenkin kovasti, että kaupunkilaiset ymmärtäisivät Katutaidetunnelin ainutlaatuisuuden ja pitäisivät siitä huolta. Tänne uskaltaa tulla ulkopuolinenkin katsomaan, ihmettelemään ja kyselemään. Paikalla olevat maalarit kertovat varmasti mielellään lisää ja tekevät työnsä positiivisella tavalla läpinäkyväksi. Ainakin oma ulkopuolisuuden tunteeni katosi keskustelun lomassa.

Maalarin identiteetti?

Haastateltavat herrat maalasivat yhdessä seinämän kokoista teosta ja kyselin millainen suhtautuminen heillä on omaan ja muiden tekemiseen. Vuosien harrastamisen tuloksena taitoa karttuu ja teokset syntyvät seinään yhä nopeammin. Toinen miehistä kertoi, että hän on jopa pikkutarkempi spraymaalin kuin lyijykynän kanssa. 

Samalla hetkellä tunnelissa oli yhteensä 4 maalaria, jotka maalasivat pareittain. Tämä oli itselleni uutta tietoa. Olin aina ajatellut että jokainen maalaisi yksittäisiä, omia teoksiaan. Mutta tässä astui kuvaan se harrastusominaisuus. Hyvän ja taitavan tyypin kanssa on mukava tehdä yhteistyötä. Selvisi, että molemmat ajattelevat maalaavansa omaa teosta, mutta kokonaisuus tehdään yhteensopivaksi. Yhdessä tekeminen haastaa samalla panemaan parastaan. Tervettä kilpailuviettiä oli siis havaittavissa; sitä haluaa työn näyttävän hyvältä toisen rinnalla. 

Tähän liittyi myös toisen työn kunnioittaminen. Graffitimaalarit joutuvat hyväksymään sen, että teos saattaa kadota jo seuraavana päivänä. Maalareiden keskuudessa on kuitenkin tiettyjä käytäntöjä ja kohteliaisuussääntöjä joiden mukaan toimitaan. Ei ole kuulema esimerkiksi hyväksyttävää maalata ihan tuoreen teoksen päälle, vaan pintaa täytetään ns. "vanhimmasta uusimpaan". (Taas pieni henkilökohtainen valaistumisen hetki.) Nimimerkeillä työskentely takaa ammattilaisten ja asiaan perehtyneiden harrastajien kesken sen, että nimekkäiden maalareiden teokset saavat todennäköisesti pidemmän eliniän. Nuoremmat ottavat mallia ja oppia vanhemmista tämänkin lajin parissa. Teosten päälle maalaamiseen liittyy myös se yhteen kietoutunut kilpailu/kunnioittamisajatus: mikäli maalaat toisen päälle, sen on oltava vähintään yhtä hyvä - mieluummin parempi - kuin alla oleva maalaus.

Keskustelutuokio avasi ajatuksia ihan uudelle tasolle graffitien suhteen ja oli kiva huomata kuinka avoimesti asioista puhuttiin. Sain esittää omasta mielestäni tyhmiäkin kysymyksiä ilman että minulle naureskeltiin. Tuli olo että miehet halusivat vilpittomästi jakaa tietoa ja valistaa. Vierastan kyseistä sanaa, mutta se tuntui tässä tapauksessa toimivimmalta. Huomautan kuitenkin tähän loppuun, että kyseessä oli kahden maalarin ajatuksia aiheesta. Ajatusten kirjo on todellisuudessa yhtä kirjava kuin on tekijöidensä maalaukset. 

Sana on vapaa. Millaisia ajatuksia graffitit teissä herättävät? Kyllä vai ei katutaiteelle?

Pyhäinpäivä - valoa ja pimeää

Ulla Aatisen johdolla aloitimme pyhäinpäivän ohjelman klo 14 ja pystytimme Kirkkopuistoon Valon kylän. Paikalle oli tullut yllättävän paljon auttavia käsiä ja 170:n pienen teltan kokoinen kylä valmistui tunnissa. Jokaisen teltan sisälle laitoimme hautakynttilän.

Kuurainen maa tuntui hauskalta jalkojen alla.

Taidemuseossa Maiju Ahlgrenin Mukavuusalueella oli kirkkaita värejä. Täällä sai harjoitella värioppia sukkien avulla tai valmistaa tupsuja rantatuoleilla kelluen. Tupsut kerätään kultaiseen seinään yhdeksi värikimaraksi. Tämä alagallerian väri-ilottelu oli mukavaa vastapainoa Hannes Heikuran mustavalkoisille ja synkille valokuville.

Opiskelukaverini vetämä keskusteleva kuvien tarkastelu Heikuran valokuvista oli onnistunut. Osallistujat arkailivat aluksi tuoda ajatuksiaan julki, mutta lopulta toisten kommentit herättivät keskustelua. Tällaiset tuokiot olisivat varmasti kysyttyjä muulloinkin. Moni haluaa päästä taiteessa pintaa syvemmälle ja yhdessä tarkastelemalla ja keskustelemalla se on mielekästä. Saa lisää näkökulmia oman tulkinnan jatkoksi.

Kaupunginkirkossa konsertoi kaunisääninen Anne Federley Ensemble.

Kahvila Kultavatkain huolehti taidemuseovieraiden kestitsemisestä.

Yläkerran Taika-tilassa oli lähinnä lapsille suunnattu Taskuhirviö-työpaja, jossa sai askarrella esillä olevista materiaaleista oman pienen hirviönsä. Ajatuksena oli tehdä jokin pelottava näkyväksi, luoda se hirviömuotoon. Koska aikaa oli, päätin istua lasten joukkoon ja lopputuloksena oli alla näkyvä olio.

Illan hämärtyessä Kirkkopuiston Valon kylä pääsi oikeuksiinsa ja keräsi ympärilleen paljon ohikulkijoita, jotka pysähtyivät ihastelemaan ja valokuvaamaan.

Oli mukava nähdä kuinka ihmiset kokoontuivat yhteen ja hymyilivät, 

vaikka ilta oli pimeä ja kaupunki hiljainen.

Onnen ja rakkauden jaettuja hetkiä

Kuopion kulttuurihistoriallisen museon häänäyttely oli varsin osuva pohjustus seuraavan päivän juhlinnalle, sillä ystäväpariskuntamme sanoi tahdon Koivumäen kartanossa. Häähumua siis koko viikonloppu! En ollut itse aiemmin käynyt kyseisessä paikassa, mutta täytyy sanoa että oli varsin upeat puitteet viettää hääjuhlaa.

Kartanon suunnitteli Waldemar Aspelin, 1907.

Koivumäen tila siirtyi pakkohuutokaupan tuloksena kauppaneuvos Gustaf Raninille vuonna 1869. Hän oli Kuopion ensimmäisiä tukkukauppiaita ja laivanvarustaja. Edesmenneen näyttelijän ja teatterineuvoksen Matti Ranin isoisä oli Gustaf Raninin veli. Ranin kuoltua vuonna 1896 Koivumäen isännäksi siirtyi hänen poikansa Petter Emanuel ja tämän jälkeen vävy, Raninin tyttären puoliso, Ernst Biese. Nykyinen päärakennus on Biesen rakennuttama. Jugend-tyylisen kartanon suunnitteli helsinkiläinen arkkitehti Waldemar Aspelin ja se valmistui vuonna 1907. Paikka on edelleen saman suvun omistuksessa, nyt jo viidennessä sukupolvessa.

Olin pitkästä, pitkästä aikaa hääjuhlassa ja hääpari oli onnistunut tekemään kokonaisuudesta rennon juhlavan. Ohjelmaa ei ollut liikaa, musiikkivalinnat oli tehty hyvin, istumajärjestys oli onnistunut, koristelu hillityn syksyistä ja ruoka taivaallista. Ja morsian, voi, päästä varpaisiin säteilevän kaunis! 

Rakennuksessa on yhteensä 18 erilaista ja alkuperäistä kaakeliuunia. Vasemmalla Gustaf Raninin muotokuva.

Kiitos ihanasta ja ikimuistoisesta juhlasta sekä itse hääparille että kartanon väelle! ♥