Ihmisen kuva

Akseli Gallen-Kallela: Talonpoikaiselämää, 1887, öljy kankaalle, Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Fredrik Ahlstedt: Nuori äiti, 1894, öljy kankaalle, Fortumin Taidesäätiö. Viljo Savikurki: Sokerityttö, 1956, pronssi, Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Verner Thomé: Poika rannalla, 1912, öljy kankaalle. Taidesäätiö Merita.

Kuopion taidemuseossa on esillä Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistyksen kanssa yhteistyössä tehty näyttely Ihmisen kuva: "Ihmisen kuvaaminen on ajaton aihe taiteessa. Näyttelyssä pääosassa on elämä ja arki työn parissa ja vapaa-ajan vietossa. Eri aikoina esiin nostetut ihmiskuvauksen näkökulmat ja kuvaustapojen muutokset kertovat yhteiskunnan ja ajattelutapojen muuttumisesta."

Mikä olisikaan mielenkiintoisempi aihe kuin ihmisenä oleminen? Näyttelyssä on esillä teoksia 1800-luvulta nykypäivään saakka. Teokset käsittelevät paitsi arkielämän kuvauksia myös mm. ihmisen suhdetta ympäristöön, seksuaalisuutta, vapaa-aikaa ja elämänkaarta.

Näyttely vilisee taidehistorian klassikkonimiä: Helene Schjerfbeck, Ellen Thesleff, Akseli Gallen-Kallela, Hugo Simberg, Venny Soldan-Brofeldt, Ferdinand von Wright, Vilho Sjöström... Näyttelytila on jaettu teemallisesti eri osioihin, mutta teoksia voi tulkita myös yksittäisinä otoksina elämästä.

Ellen Thesleff: Ihmisiä luonnossa, 1911, öljy kankaalle. Taidesäätiö Merita.

Pekka Halonen: Kahvinkeittäjä, 1905, öljy kankaalle. Taidesäätiö Merita.

Pekka Halonen: Kahvinkeittäjä, yksityiskohta, 1905, öljy kankaalle. Taidesäätiö Merita.

Ensimmäisellä vierailukerralla katse hakeutui lempitaiteilijoihin: mm. värikylläisiin Ellen Thesleffin Ihmisiä luonnossa ja Verner Thomén Poika rannalla -maalauksiin. Pastelliväreihin ja niihin tuttuihin ja lennokkaisiin siveltimenvetoihin. Pekka Halosen Kahvinkeittäjä oli kuin hiljainen rakkaudenosoitus kuvan naiselle. Nainen on selin katsojaan, polvistuneena kallioiden välissä olevan nuotion äärelle. Värit ovat vaatimattomat, mutta tunnelma on kaunis. Kasvoja ei näy, vain askare, jota nainen tekee. Arjesta irrotettu hetki, ehkä vähän mitättömän oloinen, mutta juuri siksi niin lämpöinen. Ei aseteltu ja hymyilevä muotokuva. Tässäkin näkyi asussa upeasti siveltimen kulku kankaalla.

Olen aina viehättynyt kuvista, joissa henkilö on kuvattu niskapuolelta. Tähän sisältyy vahvasti ihastukseni käsien lisäksi niskaan, sillä ne ovat mielestäni ihmisen kauneimmat kohdat. Molemmat ovat teeskentelemättömiä. Niskapuolelta ihmisten tarkkailu on minulle samaan aikaan uteliasta ja viatonta. Siinä ei kohtaa toisen katsetta, ja henkilö asettuu tietäen tai tiedostamatta toiseen katseen alaiseksi.

Venny Soldan-Brofeldt: Pianon äärellä, 1889, öljy kankaalle. UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiö.

"Maalaus maalauksessa". Venny Soldan-Brofeldt: Pianon äärellä, yksityiskohta,  1889, öljy kankaalle. UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiö.

Kuolema ja sen käsittely on yksi taiteen kuvatuimmista aiheista. Näyttelyssä teemaan oli yhdistetty neljä teosta, jotka kuvasivat aihetta eri näkökulmista. Viggo Wallensköld kuvasi hautausmaata ja hautamuistomerkkejä, Hugo Simberg matkaa tuonpuoleiseen, Kimmo Schroderus rinnasti "27 vuotta taiteen alalla" kankaiseen luurankoon ja Helene Schjerfbeckin Hiljaisuus puhutteli katsojaa muistoina.

Hugo Simberg: Tuonelan portilla, 1898, öljy kankaalle. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Kimmo Schroderus: 27 vuotta taiteen alalla, 1989-2017, puuvillakangas, vanu, nahka, ruostumaton teräs, lasi, alumiini, valo. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö.

Hugo Simberg: Tuonelan portilla, yksityiskohta, 1898, öljy kankaalle. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö.

Hugo Simbergin kuolemaa käsittelevät kuvat ovat aina olleet lohdullisia. Niissä on luurankoja, mutta tunnelma ei ole pelottava, vaan osa elämää. Tuonelan portilla -maalauksessa luurankohahmot saattelevat vainaja tuonpuoleiseen. Mukana on vanhuksia, lapsia, perheitä, kaiken ikäisiä. Yksi luuranko kantaa sylissään ilmeisesti koiraa. Vainajat tuodaan aidan oikealle puolelle veneellä. Kuoleilla on vielä varjot mukanaan, mutta luurangot ovat varjottomia. Vasemmalla puolella veneeseen palaavat enää luuranko-hahmot.

Helene Schjerfbeck: Hiljaisuus, 1911, öljy kankaalle. Taidesäätiö Merita.

Ihmettelin aluksi, miksi Schjerfbeckin Hiljaisuus oli teemoitettu kuolemaa kuvaavaan tilaan, mutta sitten ajattelin, että se sopii siihen. Näissä vanhoissa klassikkomaalauksissa on näyttelyissä usein itselleni se "ongelma", kun niitä näkee useita kertoja eri näyttelykokonaisuuksissa, teosten alkuperäisestä kerronnasta on vaikea päästä irti. 

Taidehistoriallisesti tiedetään, että Helene Schjerfbeck kuvasi Hiljaisuus -maalaukseen 16-vuotiaan hyvinkääläisen Anna  Vilhelmiina Lintumäen, joka työskenteli ompelijana. Maalaus on siis ompelijattaren muotokuva. Mikään ei kuitenkaan maalauksessa itsessään viittaa näihin tietoihin. Moni pystyy tulkitsemaan teosta pelkän visuaalisuuden kautta.

Jos unohdetaan teoksen taustatiedot ja keskitytään pelkkään kuvaan, huomio kiinnittyy katsekontaktin puuttumiseen. Malli ei katso katsojaa, vaikka on asettautunut kohtisuoraan, vaan on suunnannut katseensa alas tai sulkenut silmänsä kokonaan. Näin ollen voimme tulkita, että hänelle ympäröivällä maailmalla ei ole merkitystä; hän on "kääntänyt katseensa sisäänpäin". Tähän ajatukseen voisi viitata myös teosnimi Hiljaisuus. Hiljaisuuden ja pysähtyneisyyden rinnastaminen kuolemaan on luonnollista. Tässäkään tulkinnassa kuolemalla ei pelotella, vaan otetaan se vastaan sellaisena kuin se tulee ja näyttäytyy.

Helene Schjerfbeck: Hiljaisuus, yksityiskohta, 1911, öljy kankaalle. Taidesäätiö Merita.

Schjerfbeck oli sivellintyöskentelyssään mestarillinen. Hänellä oli taito luoda vahvuutta töihin yksittäisillä siveltimevedoilla. Hiljaisuus -teoksessa näkyy paikoin hiilikynän jälkiä ja maalin alta kuultaa vielä kankaan struktuuri. Pintaa ei ole maalattu tukkoon. Maalipinta näyttää puuterimaiselta.

Riikka Lenkkeri: Omakuva aamulla, 2018, öljy kankaalle, Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Joel Slotte: Toipilas, 2019, öljy kankaalle, Pro Artibus -säätiö. Reidar Särestöniemi: Lepäävä nainen, 1959, öljy kankaalle, OP Ryhmän Taidesäätiö.

Toisella näyttelykerralla kiinnitin huomioni uudempiin teoksiin. Mitä lähemmäs nykyaikaa taiteessa tullaan sitä mielenkiintoisempaa tulkinta itselleni on. Näin minua eivät kahlitse taidehistorian provenienssi ja etukäteen kirjoitetut tulkinnat, vaan minulla on vapaampi mieli kohdata teokset. "Saan tehdä mitä huvittaa."

Uudempi taide on myös rohkeammin rosoista, rumaakin, toisin kuin ne romantiikan aikakauden ihmisitulkinnat. Toki kipua, rosoa ja rumuutta on kuvattu länsimaisessa kuvataiteessa esimerkiksi Kristuksen kärsimyshistorian kuvauksissa. Nykytaide nostaa esille yksilöitä, heidän arkensa ja elämän yksityiskohtia. 

Tilatuissa muotokuvissa kohteet on pyritty aina kuvaamaan tavalla tai toisella edustavasti. Kuka sitä nyt haluaisi tilata itsestään muotokuvan, jossa näyttää rumalta? Muotokuvat ovat itselleni olleet taidehistoriassa se haasteellisin laji, sillä usein en tunnu pääsevän niissä pintaa syvemmälle. Ne ovat toteavia tulkintoja kohteestaan, vaikka taiteilija olisi onnistunutkin tallentamaan niihin mallin persoonan.

Taiteilijoiden omakuvissa taiteilijoilla itsellään on valta esittää itsensä juuri siten kuin haluavat. Tässäkin lajissa Helene Schjerfbeck oli mielestäni aikaansa edellä. Hän uskalsi kuvata itsensä vanhana, hauraana ja luisevana. Ja juuri siksi kyseiset muotokuvat ovat mielenkiintoisia.

Riikka Lenkkeri: Omakuva aamulla, yksityiskohta, 2018, öljy kankaalle, Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. 

Riikka Lenkkerin Omakuva aamulla pysäytti juuri samasta syystä. Hän ei ole kaunistellut itseään, vaan kuvannut aamun sairasvuoteen(?) hetken juuri sellaisena kuin se on. Ihmisestä tekevät mielenkiintoisen juuri ne pinnan alla piilevät säröt ja pienet, tavalliset hetket. Tieto siitä, että tuo toinen on ihan samanlainen inhimillinen ihminen kuin minäkin. Nykyinen ja valitettavan arkiseksi muuttunut siloteltu somemaailma ei ole todellisuutta. Usein ihmiset huomaavat, jos joku yrittää esittää jotain muuta kuin mitä oikeasti on. Sen vuoksi maailma kaipaa herätyksiä todellisuuteen.

Elina Brotherus: Look intensely at somebody's hand, 2017, 1:34 min. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö.

Samaa ajatusmaailmaa jatkoin Elina Brotheruksen videoteoksen äärellä. Nopeasti katsottuna teos näytti kahden maalauksen väliin asetettuna valokuvalta. Look intensely at somebody's hand -teoksessa henkilö on aluksi yksin, kunnes kuvaan ilmestyy käsi, jota henkilön katse alkaa nimensä mukaisesti seurata tiiviisti. Henkilö ei näe ympärillään muuta kuin käden. Käsi ohjaa hänen katsettaan ja sen myötä kehon liikkeitä.

Videoteoksen toteutus on yksinkertainen, mutta sanoma vahva. Henkilö tuntuu menettäneen itsenäisyytensä ja muuttuneen kuin ohjeita odottavaksi koiraksi. Joku näkymätön taho ohjailee henkilöä mielensä mukaan eikä kohde kyseenalaista toimintaa, vaan liikkuu sujuvasti mukana. Mukautuu käden liikkeisiin; vetää puoleensa ja väistää tarvittaessa. 

Sellaisia me ihmiset taidamme välillä olla: näkymättömästi ohjailtavissa. Tätäkin aihetta olen välillä pohtinut. Sitä huomaa rutinoituneensa johonkin tapaan toimia ilman, että edes kyseenalaistaa onko se hyvä vai huono asia. Sitten kun onnistuu pysähtymään, irrottautumaan hetkestä erilleen, osaa kenties ajatella asiaa toiminnan ulkopuolelta ja tarvittaessa muuttaa toimintaansa. Siihen meidät on varsinaisesti luotu: ajattelemaan itse.

Elina Brotheruksen teoksen äärellä tuli olo, että toisen ohjaileminen on väärin. Henkilö tuntui olevan aivan vietävissä. Huomasin pohtivani kosketuksen merkitystä. Jos teoksessa ohjaavan ja ohjattavan kädet olisivat koskettaneet toisiaan, liike olisi ollut vuorovaikutteinen. Toinen näyttäisi tietä, toinen seuraisi. Edestakaisin liikkeessä kummatkin olisivat ohjanneet vuoroin toisiaan. Välillä tuntuu hyvältä tarttua toisen käteen ja odottaa, että toinen näyttää tietä. Välillä on hyvä vetää toinen lähelle ja pitää kiinni. Välillä tarvitaan tilaa, jolloin kosketus voi katketa. Ihmisen on kuitenkin itse saatava päättää pitääkö kiinni vai irrottaako otteensa.

Ihmisen kuva on mukava sekoitus vanhaa ja uutta taidetta, niiden vuoropuhelua. Aihe on aina ajankohtainen ja luulen, että jokainen kävijä löytää näyttelystä omat suosikkinsa. 

Näyttely on esillä Kuopion taidemusoessa 8.5.2022 saakka.

Kurkistus metsään ja muita seinämaalauksia

Jukka Hakanen: Kurkistus metsään, 2019, seinämaalaus. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

En ole nähnyt läheskään kaikkia teoksia itse livenä, jotka kuuluvat Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelmaan. Uusia reittejä sairaalakampuksella kulkiessa tulee usein vastaan yllätyksiä. Tätä seinämaalauskokonaisuutta lähdin kuitenkin asioikseni etsimään, kun taiteilija Jukka Hakasen nimi tuli vastaani toisessa yhteydessä. Nimi kuulosti tutulta, ja löysinkin hänen nimensä kokoelmatiedoista. 

Jukka Hakanen: Kurkistus metsään, 2019, seinämaalaus. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Jukka Hakanen: Kurkistus metsään, 2019, seinämaalaus. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Jukka Hakanen on turkulainen muotoilija ja kuvataiteilija, joka on harrastanut katutaidetta 20 vuotta. Hän on toteuttanut ympäri Suomea kymmeniä julkisia taideteoksia. Jukka Hakanen on toteuttanut KYSin Kaarisairaalan takana olevaan betoniseinään Kurkistus metsään -seinämaalaussarjan, jossa nimensä mukaisesti on näkymiä suomalaiseen metsämaisemaan. Hakanen kuvailee projektia näin: "Sairaalan ikkunoista ei aikaisemmin näkynyt kuin takapihan betonimuuri. Sain idean tehdä ns. kurkistusaukkoja, joista avautuisi näkymiä muurin takana piilottelevaan metsään."

Ajatus on onnistunut, ja etenkin näin talvimaisemassa kuvat tuovat näkymään väriä. Ulkona teosten ääressä seisoessa näyttää siltä, että teos jatkuu muurin yläpuolella olevassa metsämaisemassa:

Jukka Hakanen: Kurkistus metsään, 2019, seinämaalaus. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Jukka Hakanen: Kurkistus metsään, 2019, seinämaalaus. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Minulla itselläni on ollut pitkään lämmin suhde graffiti- ja seinämaalauksiin, joten tällaisen seinämaalauselementin löytyminen osana sairaalataidemaailmaa ilahdutti. Kun Jyväskylään avattiin ensimmäinen luvallinen katutaidetunneli 2014, kävin haastattelemassa graffititaiteen tekijöitä. He tosin vierastivat sanaa taide. 

Jukka Hakanen: "Taidemuuntamo", 2015, Jyväskylä.

Lainit-tapahtuma Kuopion Savilahdessa 2017.

Lainit-tapahtuma Kuopion Savilahdessa 2017.

Tilatuissa julkisissa seinämaalauksissa ollaan kaukana siitä katutaiteen ja graffitin alkuperäisestä näkökulmasta, jossa tila otetaan haltuun. Maalarit myös hyväksyvät sen, että graffiti on väliaikainen tilateos, jonka päälle maalataan ajan myötä uusi teos. Maalareiden keskuudessa on kuitenkin tiettyjä käytäntöjä ja kohteliaisuussääntöjä, joiden mukaan katutaidekentällä toimitaan. Ei ole kuulema hyväksyttävää maalata ihan tuoreen teoksen päälle, vaan pintaa täytetään ns. vanhimmasta uusimpaan. Nimimerkeillä työskentely takaa ammattilaisten ja asiaan perehtyneiden harrastajien kesken sen, että nimekkäiden maalareiden teokset saavat todennäköisesti pidemmän eliniän. Nuoremmat ottavat mallia ja oppia vanhemmista tässäkin lajissa. Teosten päälle maalaamiseen liittyy myös se yhteenkietoutunut kilpailu/kunnioittamisajatus: mikäli maalaat toisen päälle, sen on oltava vähintään yhtä hyvä - mieluummin parempi - kuin alla oleva maalaus.

Jan van Eyckin Gentin alttaritaulun maalaukset osana seinämaalausta. Gent, Belgia, 2018.

Millo: Keep me, 2017, Jyväskylä.

Telmo Miel: Cozy like a cold forest, 2017, Joensuu.

Marko Hietala tilasi kotiinsa seinämaalauksia, 2016.

Jussi TwoSeven: Canis Lupus, 2016, Mikkeli.

Jyväskylä, 2015.

Kiinnitän huomiota seinämaalauksiin ja niitä on tullut nähtyä vuosien varrella paljon. Yksi on kuitenkin piirtynyt lähtemättömästi verkkokalvoilleni ja se on Jyväskylässä Kankaan tehdasalueella 2015 näkemäni seinämaalaus. Naisella on vangitseva katse ja hänen poskeensa on kirjoitettu Eino Leinon sanat: "Turhaan, oi turhaanko hetkehen tartun mä kiinni?" En tiedä tekijää, mutta tämä on tähänastisen elämäni vaikuttavin seinämaalaus:

Jyväskylä, 2015.

Jyväskylä, 2015.

Millainen suhde sinulla on seinämaalauksiin?

Sairaalataide - kokoelmat, haasteet ja merkitys

Suomen Museoliitto järjesti viime lokakuussa (25.-26.10.2021) Kuopiossa valtakunnalliset Taidemuseopäivät. Minut kutsuttiin KYSin taideasiantuntijana puhumaan tilaisuuteen otsikolla "Sairaalataide - kokoelmat, haasteet ja merkitys". Sairaaloissa taidekokoelmista vastaavat henkilöt tekevät osittain hyvin samankaltaisia tehtäviä kokoelmien parissa kuin taidemuseoidenkin työntekijät. Mutta ennen kuin päästään varsinaisiin kokoelma-asioihin, aloitetaan yhdestä oleellisesta kysymyksestä:

Kuva: Marja Louni.

Miksi sairaaloissa on taidetta?

Taide (siinä määritelmässä kuin me sen tänä päivänä ymmärrämme) on ollut vuosisatoja oleellinen osa erilaisia rakennushankkeita. KYSin rinnalla taide on kulkenut aina 1950-luvulta alkaen. Taidehankintoja on sisällytetty sairaaloissa osaksi uudisrakennus- ja peruskorjaushankkeita, kuten tänäkin päivänä. Teoksia hankitaan taidekokoelmiin myös rakennushankkeiden ulkopuolella. Taiteen merkitys tilojen viihtyisyyden kannalta on tiedostettu jo pitkään. 

Viime vuosina etenkin kulttuurintutkimuksen kentällä on ollut kasvava kiinnostus sekä valtakunnallisesti että kansainvälisesti taiteen ja kulttuurin hyvinvointivaikutuksiin sosiaali- ja terveydenhuollossa. Tutkimustiedon myötä Opetus- ja kulttuuriministeriö sekä Sosiaali- ja terveysministeriö linjasivat (17.12.2018), kuinka "suositukset velvoittavat maakuntia ja kuntia parantamaan taiteen ja kulttuurin saatavuutta ja saavutettavuutta sosiaali- ja terveydenhuollossa".

Elin Danielson-Gambogi: Ruissalon silta, 1891, öljy kankaalle, 29x46cm. Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen.

Turun yliopiston Kliinisen hoitotieteen professori Sanna Salanterä kommentoi Savon Sanomien haastattelussa,  että "sairaaloissa ihmisiä ei eriytetä. Kulttuuri on tarjolla tasavertaisesti kaikille". Samassa artikkelissa Cerada-tutkimuskeskuksen johtaja Kai Lehikoinen muistutti, että "taidetta ja kulttuuria pitäisi sairaalaympäristössä ajatella aina potilaslähtöisesti. Jos taulu on potilashuoneessa potilaan selän takana, se ei palvele tarkoitustaan". Artikkelissa viitattiin myös Maailman terveysjärjestö WHO:n raporttiin, jossa "taiteilla voi esimerkiksi edistää lasten kehitystä, ehkäistä sairastumista ja tukea hoivatyötä. Taiteen keinoin voidaan auttaa mielenterveyskuntoutujia ja tukea akuuttihoitoa sekä neurologisten häiriöiden kanssa eläviä. Taide voi olla tärkeä osa saattohoitoa".

(Savon Sanomat 9.6.2021 "Taide auttaa toipumaan - Kulttuuri ja taide toimivat sairaaloissa lääketieteen rinnalla esimerkiksi kivunlievityksessä, terapiassa ja kuntoutuksessa")

Stig Södersten: Uimarannalla, 1942, öljyväri puulevylle. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

KYSin Kulttuurihyvinvointityöryhmä teetti henkilökunnalle (2020) ja asiakkaille (2021) kyselyn, jossa tiedusteltiin kuuluuko vastaajien mielestä taide ja kulttuuri sairaalaympäristöön? Henkilökunnasta 82% vastasi myöntävästi ja asiakkaista peräti 91%. Henkilökunnasta 12% vastasi käyttäneensä taidetta ja kulttuuritapahtumia potilaiden hoidon tai kuntoutuksen tukena, etenkin musiikkia ja kuvataidetta.

Suomen Taiteilijaseuran viestintäpäällikkö Hanna Hannus kirjoittaa uusimmassa Julkisen taiteen blogitekstissä (28.1.2022) otsikolla "Taidehankinnat hyvinvointialueiden agendalle", että "Alusta alkaen on tärkeää pohtia, miten taidetta hankitaan hyvinvointialueella. Miten taide otetaan mukaan kiinteistöjen rakentamiseen ja korjaamiseen? Miten turvataan mahdollisuus nauttia taiteesta myös heille, jotka eivät voi poistua sairaalasta tai hoitolaitoksesta? (---) Jos hyvinvointialueet haluavat nimensä mukaisesti huolehtia hyvinvoinnista, kuuluvat siihen luonnollisesti myös hyvinvointia tukevat rakennukset, tilat ja kokemukset. Pidetään huolta siitä, että taidehankinnat otetaan alusta pitäen mukaan myös hyvinvointialueiden agendalle."

Lisätietoa taiteen ja kulttuurin hyvinvointivaikutuksista voitte lukea esimerkiksi valtakunnallisesta kulttuurihyvinvoinnin yhteistyöverkostosta: Taikusydän sivustolta.

Antti Vuori: Enkeli ystäväni, sekatekniikka. Lahjoitus Silmätautien poliklinikalle J. Riihimäeltä 2018 kiitoksena hyvästä hoidosta ja huolenpidosta. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Kaikissa sairaaloissa ei ole taideasioista vastaavia asiantuntijoita, mutta ajattelen, että yksi minun tärkein tehtäväni KYSissä on taideasiantuntijana huolehtia paitsi sairaanhoitopiirin taidekokoelmasta, myös vahvistaa kokoelmatoiminnalla taiteen merkitystä ja ymmärrystä sairaalassa. Lisää taideasiantuntijan monipuolisesta tehtävänkuvastani voitte käydä lukemassa aiemmasta postauksesta.

Seija Räsänen: Männyt ja niiden kuvajaiset vedessä, 1996, keraaminen seinäteos. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Millaisia haasteita sairaalataiteen kokoelmiin liittyy ja miten kokoelmia hoidetaan?

Keskitin ajallisista syistä oman puheenvuoroni Taidemuseopäivillä käsittämään ainoastaan yliopistolliset sairaalat (Kuopio, Helsinki, Tampere, Turku ja Oulu). Tein kyselytutkimuksen, josta esittelen teille koosteen, mutta en yksilöi tässä vastauksia eri sairaaloiden välillä. Saanette kuitenkin tämän perusteella käsityksen siitä, millainen tilanne yliopistollisissa sairaaloissa taidekokoelmien osalta ylipäänsä on. Uskon, että monet näkökulmat ja tilanteet ovat ymmärrettävissä myös muiden sairaaloiden kokoelmien hoidossa ympäri Suomea.

Antti Immonen: yksityiskohta teossarjasta Faasit, 2017, ruostumaton teräs ja ääni. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Yliopistollisten sairaaloiden kokoelmissa on tällä hetkellä arviolta yhteensä noin 8000-9000 taideteosta. Valtaosa teoksista on asetettu esille. Näin seinäpinnat toimivat osittain myös "säilytystiloina". Taiteen halutaan olevan esillä, ilahduttamassa sekä henkilökuntaa että asiakkaita.

Taideteosten luettelointiin ja inventointiin käytetään eri sairaaloissa mm. taidemuseokentälle räätälöityä sähköistä kokoelmanhallintaohjelmaa, sairaalan sähköistä irtaimistorekisteriä tai jossain tapauksessa manuaalista luettelointia. Taidekokoelmia hoidetaan vakituisesti, määräaikaisesti ja oman työn ohessa.

Jokainen museoammattilainen ymmärtää millainen työmäärä kokoelmanhallinnassa on, joten se, että taidekokoelmia hoidetaan oman työn ohessa ei ole laadullisesti kestävä ratkaisu. Tämä on yksi näkökulma, jonka vuoksi haluan tuoda esille taideasiantuntijan monipuolista, haasteellista ja vastuullista tehtävänkuvaani. Jotta ympäri Suomea sairaalamaailmassa (ja sen ulkopuolella) ymmärrettäisiin tehtävän merkitys ja vaikutukset tiloihin, ja sitä kautta tiloja käyttäviin ihmisiin. 

Taidekokoelmien ylläpito ja hoitaminen vaatii paitsi kokoelmaosaamista myös taiteen- ja taidekentän tuntemusta. Työskentelen itse Kiinteistöhallinnon alaisuudessa, ja niin paljon kuin työkavereitani arvostankin uskallan väittää, että meidän yksikön insinöörit eivät ehtisi, saati osaisi, oman työnsä ohessa luetteloida teoksia niille kuuluvalla tarkkuudella. Se ei riitä, että teokset luetteloidaan "taulu 1, taulu 2, taulu 3". Meitä kulttuurialan ammattilaisia siis tarvitaan kiinteistöistä vastaavien asiantuntijoiden rinnalla myös sote-kiinteistöissä. 

Mari Arvisen seinämaalaus. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Taidekokoelman hoitoon käytetään yliopistollisissa sairaaloissa rahaa "nollabudjetista" keskimäärin viisinumeroisiin summiin vuodessa. Nollabudjetti on lainausmerkeissä siksi, että kaikkialla ei ole vakiinnutettua budjettia kokoelman hoitoon liittyviin toimenpiteisiin (mm. teosten kehystys ja konservointi), mutta siihen on anottavissa rahaa. Toisaalta isompiin taidebudjetteihin saattaa sisältyä paljon muutakin toimintaa kuin kokoelmanhoito, esimerkiksi palkkakustannuksia, julkaisutoimintaa, markkinointia ja uusia teoshankintoja.

Kokoelmanhoitoa ja -tehtävää ohjaava kokoelmapolitiikka on useissa yliopistollisissa sairaaloissa joko käytössä tai valmisteilla. Osittain tällä asiakirjalla luodaan ja mahdollistetaan pitkäjänteinen ja laadukas kokoelmatoiminta. Taidekokoelmien laatu vaihtelee varmasti kaikkien sairaaloiden kokoelmien sisällä. Moni oli sitä mieltä, että kokoelmapoistoja on tehty tai pitäisi tehdä, jotta kokoelmat pysyvät laadukkaina ja käytettävinä. Sairaalassa ei ole tarkoitus säilöä teoksia varastoihin, vaan saattaa teokset mahdollisimman kattavasti esille.

Taiteelle kuitenkin tarvitaan säilytystiloja. KYSissä on esimerkiksi käynnistymässä valtava muuttoaalto KYS Uusi Sydän -rakennusprojektin myötä. Muuttosuunnittelutyöryhmän puheenjohtaja, projekti-insinööri Titta Haatainen kommentoi, että "Tulossa on varsin laaja, epätavallinen ja monimutkainen muuttosuma. Kyseessä ei ole vain yksi kerrallaan tapahtuva, yhdestä sijoituspaikasta toiseen tapahtuva potilaiden, henkilöstön, huonekalujen, tavaroiden ja laitteiden siirtäminen [vuosien 2021-2024 aikana], vaan kaikkiaan noin 35 muuton suunnittelu ja toteuttaminen peruskorjaus- ja uudisrakentamisen keskellä. Muutot ketjuuntuvat, ja jokainen muutto vaikuttaa seuraaviin muuttoihin." Taiteen osalta tämä tarkoittaa sitä, että taide muutetaan tiloista ensimmäisenä ja palautetaan osastoille viimeisenä. Muuttojen välillä taide sijoitetaan säilytykseen ja kaikki siirtotoimenpiteet kirjataan ylös, jotta tiedän mikä teos on missäkin ja menossa mihinkin.

Kari Juutilainen: Nimetön, 2016, akryyli kankaalle. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Taidekokoelmiin lahjoitettujen ja talletettujen teosten erilaiset sopimuskäytännöt ovat tuoneet omat haasteensa taidekokoelmista vastaavien arkeen. Millaisia teoksia otetaan lahjoituksena vastaan ja millaisilla reunaehdoilla otetaan taideteoksia talletukseen? Talletus tarkoittaa siis sitä, että esimerkiksi yksittäinen taiteilija voi tarjota tekemäänsä teosta sijoitettavaksi sairaalan seinälle. Teoksen omistaa siis edelleen taiteilija, mutta se tuodaan esille sairaalaan. Vaihtelevia käytäntöjä liittyi talletussopimuksissa esimerkiksi siihen, kenen vastuulla on korvata teokselle aiheutunut mahdollinen vahinko?

Teosturvallisuus on myös yksi sairaalataiteen oleellinen näkökulma. Sairaalaympäristössä teoksille ei pystytä takaamaan samanlaista vakaata esilläpitoa kuin esimerkiksi taidemuseoissa, sillä käytävillä kulkee asiakkaiden lisäksi esimerkiksi potilaskuljetuksia sairaalasänkyineen ja laitoshuoltajia erilaisine laitteineen. Riskin mahdollisuus teosvahinkoihin on lähtökohtaisesti suurempi sairaala- kuin museoympäristössä. Tämä asia on tiedostettava, ja pyrittävä minimoimaan riskit hyvällä tila- ja tilankäyttösuunnitelulla.

Eeva Mölkäsen seinämaalaus, 2018. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Kaikissa sairaaloissa ei ole taidetta?

Pitämäni puheenvuoron jälkeen Taidemuseopäivien yleisössä syntyi kysymyksiä mm. siitä, kuinka henkilökunta suhtautuu teoksiin ja kuinka organisoin teossijoituksia. Eräs kommentoija sai kuitenkin minut hämmentymään, sillä hän kertoi tapauksesta, jossa sairaalasta oli tietoisesti jätetty taide kokonaan pois. Olin suorastaan järkyttynyt, sillä tämä näkökulma on ristiriidassa aiemmin mainitun Opetus- ja kulttuuriministeriön sekä Sosiaali- ja terveysministeriön linjauksen kanssa. Myös Taiteen edistämiskeskuksen teettämän kyselytutkimuksen mukaan valtaosa suomalaisista (81 %) kokee, että sairaaloissa ja hoitolaitoksissa tulee olla mahdollisuus kokea taidetta ja kulttuuria. (Taiteen edistmiskeskus / Kansalaisten käsityksiä taiteesta osana arkiympärstöä ja julkisia tiloja )

Marja Kolu: Valo, 1991, öljy kankaalle. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

En ole vielä perehtynyt sairaalakentälle niin hyvin, että tietäisin kaikkien Suomen sairaaloiden taidetilanteen, mutta kuulisin mielelläni teidänkin ajatuksianne aiheesta. Mitä ajattelette taiteesta sairaalaympäristössä? Oletteko kiinnittäneet siihen huomiota, tai onko se vaikuttanut teihin tavalla tai toisella esimerkiksi odotustiloissa tai auloissa? Mitä mieltä olette sairaaloista, joissa ei ole taidetta? 

Edeltäjäni, FL Maarit Hakkarainen on kiteyttänyt taiteen merkityksen sairaalaympäristössä upeasti teoksessa "Taide vanhin voitehista - kuvataidetta sairaaloissa":

"Taiteen parissa pitkät sairaalakäytävät

voivat tuntua lyhyemmiltä,

askeleet keveämmiltä

ja ajatukset positiivisemmilta."

En voisi olla enempää samaa mieltä.

Marlena Luukkosen näyttely G1-näyttelykäytävällä 31.3.2022 saakka.

Jaana Partanen & Heikki Lamusuo: Evoluutio, 2015, digiprintattu lasi, n. 1500m2. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Olen iloinen ja kiitollinen, että saan tehdä tätä työtä sairaalassa, joka arvostaa taidetta ja ymmärtää sen merkityksen. Odotan innolla, että pääsisin tulevaisuudessa tutustumaan laajemmin muidenkin sairaaloiden taidekokoelmiin. Viime syksynä kävimme muutaman työkaverin kanssa tutustumassa Joensuun Psykiatriataloon.

Kiitos Suomen Museoliitto ja Kuopion taidemuseo,

että pääsin Taidemuseopäiville kertomaan sairaalataiteesta!

Esteettinen herkkyys ja taiteesta hurmioituminen

Anne Koskinen: Omakuva, 2008, pronssi. Seppo Fräntin kokoelma.

Kirjoitin tästä aiheesta ensimmäisen kerran jo 2014, mutta aihe on tullut vuosien myötä yhä läheisemmäksi:

"Ajauduin pohtimaan iltateekeskustelussa ystäväni kanssa kauneuden herättämää herkkyyttä. Puhuimme ensin visuaalisesta herkkyydestä, jossa katsein havaitut asiat tuottavat mielihyvää. Laajensimme kuitenkin termiä esteettiseen herkkyyteen, sillä huomasin nauttivani samalla tavoin esimerkiksi kauniista kielestä kirjallisuudessa, kauniista muotoilusta ja musiikista. Estetiikka kattaa tässä tapauksessa kaiken kauneudesta nauttimisen. (---) Mietimme keskustelussa muun muassa sitä, ovatko esteettiset ihmiset herkempiä ympäröivälle maailmalle. (---) Herkkyys voi ilmetä myös vahvoina taidekokemuksina ja taipumuksena imeä itseensä toisten tunnetiloja. (---) Osa ihmisistä on toisia herkempiä jo syntymästään lähtien, mutta itse koen herkistyneeni vasta esteettisen kauneuden löydettyäni. Taidekokemusten myötä olen alkanut kiinnittää huomiota pieniin asioihin, jotka kauneudellaan tuovat hyvää oloa."

Timo Kokko: Momentary Appearance - Katharsis, yksityiskohta, 2016, installaatio.

Tuota blogitekstiä kirjoittaessani en ollut vielä kokenut sitä ensimmäistä täydellistä taiteesta hurmioitumista, mikä tapahtui Timo Kokon teoksen äärellä pari vuotta myöhemmin. Tuon jälkeen olen hurmioitunut mm. Ragnar Kjartanssonin The Visitors-teoksen keskellä, Firenzessä Fra Angelicon freskon ja Michelangelon Daavidin äärellä.

Olen huomannut, että minulla taiteesta hurmioituminen liittyy usein tavalla tai toisella katharsiksen  kokemukseen. Antiikin Kreikassa katharsis yhdistettiin tragediarunoudessa negatiivisten(?) tunteiden (kuten pelon) puhdistumiseen tragedian avulla. Katharsikseen liittyy siis nautinto, joka ansaitaan ikävien tunteiden kautta saavutettavalla hyvänolon tunteella. Kaiken keskiössä on kauneuden ja jonkin yllättävän/odottamattoman tai kipeän ristiriita.

Fra Angelico: Neitsyt Marian ilmestys, n. 1450, fresko, 230 x 297cm. Museo Nazionale di San Marco.

Erwin Wurm: Hypnose II (Takki), 2008, akryyliväri, puu, vaatteet. Gewerbemseum, Winterthur, Sveitsi.

Kuinka pidätellä tunnetta järjen keskellä?

Toimin tällä hetkellä niin järkeä korostavassa työyhteisössä, että tämä esteettinen herkkyys on puoli, jota en mielelläni tuo esille. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, työkaverini ovat sen todennäköisesti jo aistineet, mutta haluaisin silti olla työympäristössä... noh, miten sen sanoisi. Viileämpi?

Hurmio-kirjan (Oireet, hoito, ennaltaehkäisy. Tammi, 2009) kirjoittanut Anna Kortelainen kävi Kuopion taidemuseolla puhumassa tästä Stendhalin syndroomaksi nimetystä ilmiöstä. Eräs luennon kuulija kommentoi, että hän on niin hurmioitumisherkkä, että se käy välillä jopa raskaaksi: "Tilanteelle ei voi mitään ja sosiaalisissa tilanteissa se jopa hävettää. Kyyneleet alkavat valua valtoimenaan ja hengityskin kenties muuttuu. Henkilö ei kuitenkaan vaihtaisi herkkyyttään pois, sillä tunne on niin voimakkaan kaunis."

Pystyn samaistumaan tuohon tilanteeseen täysin. Yleensä olen ollut hurmioitumistilanteissa enemmän tai vähemmän yksin, eikä omaa herkkyyttä ole tarvinnut selitellä toisille. Tunneaalto on upea, ja sisällä myllertävä tunne purkautuu kauneuden kokemuksessa kyyneleinä. Valtoimenaan itkemiseen saakka ei ole onneksi tarvinnut mennä.

Se järkeä korostava työympäristö on päässyt kuitenkin yllättämään... Ehkä tässä toteutuu juuri se kauneuden ja odottamattoman ristiriita. En olisi ikipäivänä osannut kuvitella, että kokisin hurmioitumista insinöörivoittoisen työyhteisön keskellä, tai ylipäänsä töissä. Enkä osaa uskoa sitä oikein vieläkään. Niin kuitenkin tapahtui.

Ensimmäinen tilanne tuli aivan puun takaa, enkä ollut valmistautunut siihen mitenkään. Enkä enää edes muista millainen keskustelu parin työkaverin kanssa tähän tilanteeseen johti. Muistan vain, että toinen työkavereista laittoi koneelta soimaan Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maijan. Jo ensimmäisistä sävelistä kehoon humahti kauneuden ja surun yhdistävä tunneaalto (kappale on mielettömän upea, mutta tarinassahan Janne kuolee pudottuaan jäihin!). Olin omalla työpisteelläni ja tunsin kuinka kyyneleet alkoivat nousta silmiin. Välttelin katsekontakteja ja yritin keskittyä vain oman näyttöruutuni tuijotteluun, kunnes sain itseni taas kasattua.

Tämä toinen oli lievempi ilmiö, mutta yllättävä ja todella hämmentävä. Luin erästä taiteilijaportfoliota, jossa oli kuvailtu erinomaisesti taiteilijan sisäinen maailma, hänen pyrkimyksensä taiteen ilmaisussa ja taiteen luomisessa. Olin niin vaikuttunut tekstistä, että sain kylmät väreet. Siis pelkästä portfolion lukemisesta?! Kuinka tällainen voi olla edes mahdollista?

Kimmo Pyykkö: Vanki, 1975, alumiini, akryyli.

"Eikö ole hienoa, jos pystyy tuntemaan noin voimakkaasti?"

Tämä kolmas esimerkki hävettää kaikkein eniten, vaikka olin osannut eräällä tavalla herkistymiseen jo hieman varautua. Minut pyydettiin katsomaan eräs nykytanssia esittelevä video, joka oli koskettanut jo tätä kyseistä henkilöä, joka minut pyysi sitä katsomaan. Ja niinhän siinä kävi, en voinut estää kyyneleitä. Tässä tilanteessa en ollut onnekseni omalla työpisteelläni, ja sain kerättyä itseni siinä välissä, kun kävelin toisesta rakennuksesta takaisin työpisteelle. Toimistomme oli kuitenkin epätavallisen tyhjä ja hiljainen. Kaikki tuntuivat olevan jossain. Menin omalle työpisteelleni, mutta työnteosta ei meinannut tulla mitään, sillä se tanssivideon tunnelma oli jäänyt tunnemuistiin. Tunsin olevani kyynelherkkä ja ajattelin, että minun on saatava jutella jonkun kanssa, että saan katkaistua herkistymisen. Ketään ei kuitenkaan näkynyt missään.

Kurkistin kahvihuoneeseen, jossa onnekseni näin henkilön, jonka olin ajatellutkin saavani ajatukset huumorin avulla muualle. (Olen kysynyt luvan kyseiseltä henkilöltä tämän tarinan kertomiselle.)

Minä: Hyvä! Sinä oletkin täällä! Sinua minä mietinkin, että saat auttaa minua.
Hän: No... [hän oli selaamassa sanomalehteä]

Istuin viereiseen pöytään, ja kun aikeeni oli kertoa (jotenkin huumorilla värittäen) kuinka tarvitsin hänen apuaan, en pystynytkään sanomaan mitään. Herkkyys tulvahti kehoon takaisin ja kyyneleitä alkoi kohota silmiini.
Tässä vaiheessa suunnitelmani meni jo pilalle, sillä hän huomasi herkistymiseni, eikä huumorista ollut enää tietoakaan:

Hän [hieman huolestuneen oloisena]: Onko nyt sattunut jotain....? [Ajatteli varmaan, että joku läheiseni on vähintään kuollut.]
Minä [niiden kyynelten keskeltä]: No on...tai siis EI! Ei ole mitään hätää. [Pidin pienen tauon.] Kun minä katsoin sellaisen tanssivideon.... [Ja tässä vaiheessa aloin kyynelten keskellä nauraa, kun tajusin miten tyhmältä ja oudolta se kuulosti.]
Hän käänteli hitaasti sanomalehden sivuja, vilkuili minua sivusilmällä, ja näytti sanomatta mitään juuri siltä kuin kuka tahansa siinä tilanteessa olisi näyttänyt; mistähän ihmeestä tässä on nyt kysymys..?!

Kun sain kasattua itseni kerroin hänelle, että olin katsonut erään nykytanssivideon, joka oli ollut todella kaunis ja se tilanne oli mennyt tunteisiin. Että ehkä muinaisella nykytanssitaustallani tulkitsin ja samaistuin tunnelmiin liikaa. Ja että en ollut päässyt siitä herkistymisen tunteesta eroon vieläkään, ja tarvitsin jonkun katkaisemaan tilanteen viemällä ajatukset muualle.

Hän: No mutta eikö se ole hienoa, jos pystyy tuntemaan noin voimakkaasti jotain kaunista?
Minä: No on... [ja aloin herkistyä uudelleen, kun se odottamani huumori ei noussut vieläkään, vaan sain osakseni odottamatonta myötätuntoa.]

Tässä vaiheessa kahvihuoneeseen tuli toinenkin työkaveri, joka lienee ihmetellyt tilannetta ja itkuisia silmiäni. Pakkohan siinä oli selittää tilanne sitten hänellekin. Yritin tiivistää hämmentävää tilannetta reippaammalla mielellä, mutta kun sain vastaani myötätuntoisen "koiranpentukatseen" sanoin, että en voi katsoa häntä silmiin tai minua alkaa uudelleen itkettää. Niin tyhmältä kuin tämä kuulostaakin, käänsin hänelle selkäni ja kerroin tilanteeseen johtaneet taustat. Henkilöitä tilanne lienee keskenään hieman huvittanut, mutta kumpikaan ei vähätellyt minua tilanteessa.

Mutta nyt ymmärtänette, että tämä on se puoli, jota en haluaisi tuoda töihin. Haluan olla töissä vain töissä. Jätetään hurmioitumiset vapaa-ajalle. Olen kuitenkin kiitollinen, että tuo noloin tilanne meni lopulta niin kuin se meni. Niiden järkeä korostavien työkavereiden kuorten alta on useamman kerran paljastunut tunneälykkäitä persoonia.

Claude Monét: Heinäsuova auringonvalossa, 1891, öljy kankaalle. Auguste Rodin: Pronssikausi, 1875-76, pronssi. Kunsthaus Zürich.

Samothraken Nike, 220-190 eaa., marmori. Louvre, Pariisi.

Nautin taiteesta ilman hurmioitumistakin, sillä sen keskellä unohtaa kaiken muun. Taide antaa näköaloja kulttuuriin, mutta minulle se on parhaimmillaan matkoja minuuteen. Hurmioitumisen lisäksi parhaat hetket syntyvät silloin, kun teos pysäyttää siten että se kiehtoo, mutta en osaa selittää tunnetta auki. Avoimuus ja selittämättömyys on taiteen äärellä hyvästä, vaikka tavallisesti ajatellaan, että taidetta pitäisi nimenomaan osata selittää. Taidehistoriallinen näkökulma on minun ammattinäkökulma. Tunnenäkökulma jättää kuitenkin syvemmän jäljen.

Uunin nurkka

Keittiö oli muuton jälkeen kotona ensimmäinen huone, joka muutettiin kotoisammaksi. Lattian hiomisen ja lakkaamisen jälkeen varsinainen projekti alkoi seinien maalaamisella. Pidän voimakkaista väreistä, mutta en vieläkään ymmärrä miksi keittiön seinä oli pitänyt maalata niin suttuisen näköiseksi... Seinään piti sutia 4-5 kerrosta valkoista ennen kuin alta kuultava vihreä katosi kokonaan. Viereinen seinä oli puolestaan "pääsiäisenvihreä"...

Ajattelin alun perin maalaavani seinät sorbetinkeltaisiksi, mutta mieli kääntyi lopulta hentoon mintunvihreään (Tikkurila Spa X442). Valosta (ja verhoista) riippuen seinän väri muuttuu vihertävästä kylmään siniseen.

Olen pitänyt seinien väristä, mutta se on vaikea tallentaa kuviin luonnollisena. Osa teistä muistaa, kuinka sain yhteyden kodin historiaan ja tutustuin talon rakentaneen miehen vaimoon. Yksi hätkähdyttävimmistä hetkistä oli se, kun sain nähdä vanhoja valokuvia talon sisältä. Valokuvista huomasin, että tulin tietämättäni palauttaneeksi keittiöön miltei saman sävyn, joka seinissä oli 1950-luvulta alkaen:

Seinien maalausprojekti jäi hieman kesken ja minua on häirinnyt uunin valkoinen nurkka pitkään. Maalausinspiraatio syntyi itse asiassa sen myötä, että ostin Torista seinälle uuden hyllyn. Olen metsästänyt ajan henkeen sopivaa pyyheliinahyllyä pitkään, mutta oikeanlaista ei tuntunut löytyvän. Osa oli liian uusia ja osa liian krumeluureja. Tämä täydellisen värinen, oikeasti vanha ja siron muotoinen hylly löytyi Raumalta. Sen myötä sain inspiraatiopuuskan maalata ikuisuusprojektina olleen uunin nurkankin.

Oikeanpuoleisesta kuvasta näkee kuinka ikkunasta tulviva valo vaalentaa seinän alareunan miltei valkoiseksi, vaikka maalipinta on tasainen.

Sävymuutos ei valitettavasti näy kuvissa niin hyvin kuin luonnossa, mutta välitilan valkoiset laatatkin nousevat nyt hieman paremmin seinästä esille. Nurkka on viimeistellymmän näköinen. Hyllyn yhteyteen saa ripustettua uunin käyttöön liittyvät välineet ja pannulaput. Tulitikut tulee myös olla käden ulottuvilla. 

Halusin seinälle nimenomaan pyyhehyllyn, sillä näin mielessäni, että tankoon ripustettavan pyyheliinan taakse saa "kaikki romut piiloon". Ajattelin etukäteen, että tangossa pitäisi olla sellainen perinteinen ja kirjailtu suojaliina (tiedätte mitä tarkoitan), mutta kun kaivelin liinavaatelaatikossa olevia pyyheliinoja, päädyin lopulta tähän:

"Issäin olj iltaunine, äitiin olj oamu-unine, mie raukka tulin molempii."

Tämän Tampellan valmistaman ja Erkki Tantun kuvittaman pyyheliinan olen saanut entiseltä työkaveriltani, joka tietää rakkaudestani vanhoihin esineisiin. Huumorissaan täydellinen tähän tarkoitukseen, kunhan liinan yläreunaan ompelee kunnon tankokujan.

Mikä mieltäni vielä hieman kiusaa on se, että haluaisin palauttaa uuniin sen alkuperäisen värin, joka pilkottaa jo kiusoittelevasti valkoisen maalin alta:

Ja sehän täydentäisi seinien väriäkin täydellisesti! 

Mutta maltilla ja pienin askelin. Inspiraatioita odotellessa.