Ajatuksia teatterijuhlavuodesta

*kaupallinen yhteistyö Varkauden Teatteri

Varkauden Teatterin henkilöstöä Baskervillen koira -näytelmän ensi-illassa.

Varkauden Teatterin 110-vuotisjuhlavuosi alkaa olla lopuillaan. Haluan kuitenkin kirjata vielä muistiin ajatuksia ja huomioita, joita vuosi on herättänyt. Lähdin yhteistyöhön uteliaisuudella, sillä en ole ollut aiemmin kovin ahkera teatterikävijä, vaikka yhdestäkään näkemästäni esityksestä en ole koskaan lähtenyt pettyneenä. Teatterikokemukseni ovat rajautuneet aiemmin lähinnä Kuopion kaupunginteatteriin.

Uuden paikkakunnan teatteri ja sen näyttelijät tuntuivat mielenkiintoiselta haasteelta. Kaiken kokemuksen voisi aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä, koska en tiennyt Varkauden Teatterista mitään. Ulkonäköään suurempi, kaunis ja vanha keltainen puutalo kätkee sisäänsä teatterin taikaa, johon pääsin tutustumaan Behind the scenes-kierroksella.

Varkauden Teatterin henkilöstöä Lasinen eläintarha -näytelmän ensi-illassa.

Ensimmäinen näkemäni näytelmä oli Tennessee Williamsin klassikkoteos Lasinen eläintarha, josta itse asiassa muodostui toinen juhlavuoden näytelmäsuosikkini. Tässä oli upea puvustus ja sellainen lavastus, että olisin voinut ottaa näytelmän huonekaluja ja esineitä omaankin kotiin. Näytelmässä käsiteltiin paljon kipeitä asioita, jonka vuoksi huomasin pitäväni tästä tyylilajista samaan tapaan kuin kuvataiteessa: se mikä vähän sattuu, vaikuttaa mielessä pidempään ja syvällisemmin kuin pelkkä komedia tai kauniisti kuvatut asiat.

Musiikkikomediaksi ”piilotettu” Iltatähti oli hauska, mutta käsitteli rivien välissä myös vaikeita asioita muun muassa vanhuuteen, dementiaan, vanhainkoteihin, yksinäisyyteen, haaveisiin ja terveydenhoitoon liittyen. Iltatähti oli toinen juhlavuoden näytelmäsuosikkini.

Yleisön rooli teatterissa

Asia, mikä tuli itselleni yllätyksenä ja täysin uutena asiana oli Varkauden Teatterin yleisö. Olin tottunut sellaiseen perinteiseen(?) roolitukseen, jossa teatterin lavalla tapahtuvat asiat ovat omassa ”kuplassaan” ja katsomossa istuva yleisö katselee hiljaisuudessa näytelmän alusta loppuun. Lavan ja katsomon välillä on ikään kuin näkymätön verho. Aplodit ja muu suosionosoitus annetaan esityksen lopuksi.

Näin ei kuitenkaan ole Varkauden Teatterissa. Muistan, että olin ensimmäisellä kerralla aivan puulla päähän lyöty ja jopa närkästynyt siitä, että joku yleisöstä nauroi äänekkäästi. Toisessa kohtauksessa jotkut antoivat väliaplodit ja minä mietin, että mitä täällä tapahtuu? Onko äänekkäästi nauraminen soveliasta ja eikö ”ylimääräiset” väliaplodit katkaise näytelmän tunnelman? Lasisen eläintarhan tunnelma oli läpi esityksen melankolinen ja painostava, joten siellä pieniin ilon aiheisiin liittyneet yleisön naurahdukset tuntuivat rikkovan oman katsomiskokemukseni. Tai näin ensin ajattelin.

Olin niin häkeltynyt yleisön vahvasta reagoinnista näytelmään, että kävin tutkimassa Varkauden Teatterin nettisivuja jälkikäteen tarkemmin. Siellä lukikin Vinkkejä teatteriin tulijalle -osiossa, että ” Väliaplodit ovat sallittuja ja jopa toivottuja. Meillä saa nauraa ja eläytyä mukana. Kovaäänistä juttelua tulee kuitenkin välttää, jotta kanssakatsojatkin saavat nauttia esityksestä.” Ai tämä onkin ihan sallittua? Vinkkisivu oli kaikin puolin hyödyllinen, sillä sitä lukemalla kynnys astua teatteriin varmasti madaltuu, kun tietää miten toimia ja kuinka olla:

Meillä [Varkauden Teatterissa] sinun on ok…

• kysyä henkilökunnalta, jos et tiedä.
• lähettää henkilökunnallemme esim. kukkia loppukiitoksiin. Jätä muistamiset naulakkohenkilökunnalle.
• nauraa, itkeä ja tuntea.
• jättää ylimääräiset tavarat naulakkoon.
• antaa palautetta. Löydät aulasta palautelaatikon.
• tulla juttelemaan näyttelijöiden kanssa.
• tulla yksin.
• tilata väliaikatarjoilu etukäteen.
• ohjeistuksesta huolimatta jäädä istumaan katsomoon väliajan ajaksi

Meillä sinun ei tarvitse

• laittaa pukua päälle.
• kaatua hajuvesipulloon. Kanssakatsojasikin arvostavat toisten huomioimista.
• tulla yksin, jos et halua. Vapaaehtoiset Teatterikaverimme kutsuvat sinut kanssaan nauttimaan esityksistä.

Käsi ylös, jos joku muukin on teatterin väliajalla joskus miettinyt, että onko ok jäädä istumaan, jos ei ole tilannut väliaikatarjoilua tai ei tarvitse käydä vessassa? Käsi ylös, jos joku on miettinyt, saako teatteriin mennä ihan tavallisissa vaatteissa? Kaikkien teattereiden nettisivuilta pitäisi löytyä tällainen vinkkilista! Minulle tuli todella huojentunut ja vapautunut olo, että saan olla ja mennä katsomaan teatteria juuri sellaisena kuin olen.

Minulta on joskus kysytty etikettiohjeita gallerioihin ja näyttelyiden avajaisiin, joten tästä aiheesta pitänee joskus kirjoittaa, kun huomasin näiden teatterivinkkien vaikutuksen itseeni. Museo- ja galleriakenttä on itselleni tuttu, joten olen unohtanut, että joku voi kokea samanlaista epävarmuutta siellä kuin minä teatterimaailmassa.

Tunnelma vapautuu

Toinen näkemäni näytelmä oli huumoria räiskyvä revyy Savonmuan piätön historia. Tässä esityksessä yleisön välitön reagointi nauruin ja aplodein kesken esityksen nosti tunnelmaa entisestään. Ensimmäisen ”järkytyksen” jälkeen olin tilanteeseen jo tottunut ja aloin itsekin katsojana vapautua tunnelmaan.

Savonmuan piätön historia.

Pohdin jälkikäteen omaa reaktiotani ja sen muutosta teatterivuoden aikana. Tarkkailin yleisön reagointia näytelmien lomassa ja tulin siihen tulokseen, että Varkauden Teatterissa yleisö on ottanut teatterin ikään kuin toiseksi kodikseen. Siellä on varmasti paljon vakiokävijöitä, joille teatteriin meneminen on samanlainen harrastus kuin minulle se, että käyn museoissa. Kulttuurista nautitaan ja näyttelijöille halutaan osoittaa tukea ja arvostusta koko esityksen läpi. Huomasin suhtautuvani lämpimästi tähän oivallukseen ja ajattelevani, kuinka hienoa tuollainen yhteys yleisön ja näyttelijöiden välillä on. Enää lavan ja katsomon välillä ei ollutkaan sitä näkymätöntä verhoa, vaan kaikki muodostivat esityksissä näytelmän kokonaisuuden. Sen tunnelman, jolla Varkauden Teatteri luo näytelmiinsä tervetulleen tunnelman.

Kiinnostus teattereita kohtaan kasvaa

Varkauden Teatteri herätti uutuudenviehätyksen, jonka ansiosta huomasin kiinnostuvani enemmän teattereista myös muualla Suomessa. Pääsin irti siitä ajatuksesta, että teatterin tulisi olla omalla paikkakunnalla, jotta sinne tulee lähdettyä. Tämä vaatii kuitenkin enemmän viitseliäisyyttä ja aikaa, sillä museoista poiketen teatteriesityksiä ei voi lähteä katsomaan kovin kauas ilman, että siitä tulee kahden päivän matka. Museoissa voi vierailla päiväretken verran, mutta teatteriesitysten painottuessa iltaan, tulee julkisilla kulkiessa matkasta tavallisesti yön yli reissu (jolloin elämyksen hinta myös kohoaa mahdollisten majoituskustannusten verran).

Kesäteattereissa vierailin Iisalmessa, Kiuruvedellä ja Nilsiässä. Ammattiteattereiden esityksiä olen käynyt vuoden aikana katsomassa Kuopion ja Varkauden lisäksi Helsingissä, Turussa ja Hämeenlinnassa. Minusta on vuodessa kasvanut teatterikiinnostuja.

Ja tiedättekö mitä? Se, että Varkaudessa yleisön aktiivinen reagointi esityksiin aluksi häiritsi, on vaivannut poissaolollaan välillä muualla. Kävin esimerkiksi katsomassa erään komediallisen draamaesityksen, jossa oli kohtauksia, jotka olisivat kaivanneet yleisön vahvempaa ”tukea” näyttelijöille. Huomasin eräässä kohtauksessa, että yksi tai kaksi katsojaa aloittivat taputtamaan väliaplodeja, mutta kukaan ei lähtenyt mukaan. Tilanne hiljeni ja näyttäytyi minulle kiusallisena. Tilanne oli näyttelijöiden puolelta hauska ja taidokas, joka olisi ansainnut suosionosoituksia.

Asia, mikä tuntuu minulle teatterissa itsestään selvältä, on esityksen lopussa aplodit seisten, mikäli esitys on ollut erittäin ansiokas. En ole vielä päässyt ihan selville siitä, mitkä kaikki asiat tähän vaikuttavat, nouseeko yleisö seisomaan vaiko ei. Sen verran kerrottakoon, että oman kokemukseni mukaan Varkaudessa ja Kuopiossa aplodeja annetaan seisten melko usein, vaikka koko yleisö ei tähän yhtyisikään. Olin suorastaan pöyristynyt, että eräässä esityksessä Savon ulkopuolella yksikään ei noussut loppuaplodien aikana seisomaan, vaikka näytelmä oli kaikin puolin huikea, ja omalla mittapuullani kenties tähänastisen elämäni upein teatterielämys. Ettekö te muut nähneet samaa kuin minä?! Vieressäni ollut matkakumppani kuiskasikin, että Kuopiossa yleisö olisi ollut jo seisaallaan.

Näyttelijät

Uusien teattereiden kohdalla nautin eniten siitä, että näyttelijät ovat vieraita, eikä heihin ole ehtinyt muodostaa minkäänlaista mielipidettä. Tällöin näytelmän tunnelmaan keskittyy toisella tavalla kuin silloin, jos mukana on tuttu tai kuuluisa näyttelijä. Varkaudessa kaikki näyttelijät olivat itselleni uusia.

Lasinen eläintarha. Pietari Pentikäinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Lasisessa eläintarhassa vaikutuin Pietari Pentikäisen luomasta herkästä ja taiteellisesta nuorukaisesta (Tom Wingfield), joka joutui olosuhteiden pakosta elämään toisenlaista elämää kuin toivoi. Tom Wingfieldin roolissa Pentikäinen sai ilmaista herkkyyden lisäksi turhautumista, tuskaa, vihaa ja tunteiden ristipainetta. Muissa näytelmärooleissa Pentikäinen esiintyi huumoripainotteisemmin, mikä sopii hänen ilmeikkäälle olemukselleen. Jäin kuitenkin kaipaamaan lisää sitä vakavampaa tunneilmaisua, johon koen hänellä olevan paljon annettavaa. Nuorehkot miehet ymmärrettävästi käsikirjoitetaan komeiden miesten rooleihin, mutta koen hänen potentiaalinsa menevän hukkaan pelkissä perinteisissä nuoren miehen rooleissa.

Lasinen eläintarha. Saara Saastamoinen, Katariina Lohiniva, Pietari Pentikäinen. Kuva: Sampo Luukkainen / Kuwaamo.

Pentikäisen tavoin Saara Saastamoinen teki huikean ensivaikutelman Lasisen eläintarhan Laurana. Laura Wingfield oli raajarikko, traumatisoitunut ja pelkäsi sosiaalisia tilanteita. Saastamoinen sai koottua rooliinsa herkän ja haavoittuvan Lauran, jonka sisäinen maailma heijastui katsojalle kuitenkin ensisilmäystä syvällisemmin. Muissa näytelmissä Saastamoisella oli juonen kannalta tärkeä asema, mutta roolit olivat muuten mielestäni sivuosassa. En päässyt tutustumaan vuoden aikana Saastamoisenkaan osaamiseen niin hyvin kuin olin etukäteen ajatellut.

Iltatähti. Marja Sundgrén. Taustalla Pietari Pentikäinen ja Tiina Ruutiainen. Kuva: Petteri Aartolahti. 

Vuoden yllättäjä oli mielestäni Marja Sundgrén, jonka Iltatähdessä esittämä Hertta-vanhus rikkoi ennakko-oletuksia vanhainkodin mummoista. Marja Sundgrénilla oli Mimmi Rantalan lisäksi näytelmän runsaimmat ja moniulotteisimmat roolit, joissa ensinäkemän alta paljastui yllätyksiä. Sundgrén loi Hertasta hahmon, joka ei ollut vain humoristinen mummo teatterin lavalla, vaan kirjava joukko tunteita käärittynä kovakuoriseen pakettiin. Uskottava ja samaistuttava hahmo, joka sai peilaamaan omiakin tunteita, unelmia ja haaveita.

Baskervillen koira. Pietari Pentikäinen, Saara Saastamoinen, Ville-Veikko Valtanen. Kuva: Petteri Aartolahti.

Varkauden Teatterin muistettavin näyttelijä on Ville-Veikko Valtanen, joka on kahminut huomion kaikissa rooleissaan, joita vuoden aikana ehdin nähdä. Hän on onnistunut tekemään jopa sivuroolihahmoistaan sellaisia, että katsoja ei voi niitä unohtaa. Valtanen on omimmillaan huumoripainotteisissa rooleissa, mutta toisaalta hän osaa punoa kieroa huumoria myös hahmoihin, joissa sitä ei ensinäkemältä ole. Onnistunein Valtasen roolisuoritus on mielestäni Baskervillen koirassa, jossa hän esittää perhostenkeräilijä Stapletonia. Ylisuojeleva ja maaniselta näyttäytyvä hahmo on saatu oudolla tavalla pelottavaksi, kun ulosanti on kikatteleva, mutta puheessaan terävä. Valtanen vaikuttaa olevan Varkauden Teatterin kulmakivi, jonka voisi heittää rooliin kuin rooliin huoletta, ja hän loihtisi siitä omanlaisensa ja yleisöön vetoavan kokonaisuuden.

Tietenkin ymmärrän, että kaikki näyttelijät eivät pääse rooleissaan yhtä näkyville, sillä riippuu näytelmästä ja siitä, millainen rooli heille on näytelmässä annettu. Tämän vuoksi toivon, että Varkauden Teatteri jatkaa monipuolisella ohjelmistolla myös tulevaisuudessa. Komedialliset esitykset vetoavat valtaväestöön ja ovat usein helposti lähestyttäviä, mutta kuten kirjoitin, ”se mikä vähän sattuu, vaikuttaa mielessä pidempään ja syvällisemmin kuin pelkkä komedia tai kauniisti kuvatut asiat”.

Kiitos juhlavuoden yhteistyöstä Varkauden Teatteri!

Herman Grönbärj osa 3

Kuvakaappaus televisiosarjasta Painajainen 1/4.

Palataan jälleen jännittävään Herman Grönbärjin luonnoskansioon, jonka arvoitusta olen hiljalleen yrittänyt selvittää. Aiemmassa postauksessa kerroin, että luonnoskansiosta löytynyt hiilipiirros osoitti epäilykseni oikeiksi, kun sen pohjalta tehty maalaus vilahti Ismo Sajakorven käsikirjoittamassa ja Eero Melasniemen tähdittämässä televisiosarjassa Painajainen (1988). Sarja kuvattiin Herman Grönbärjin suunnittelemassa taiteilijakodissa Sunnanlidissä Lohjalla.

Herman Grönbärjin luonnos.

Kuvakaappaus televisiosarjasta Painajainen 1/4.

Sarjassa ei valitettavasti näy teos kokonaan, mutta se todistaa, että luonnoskansiosta tehdyn luonnoksen pohjalta on toteutettu lopullinen maalaus. Valitettavasti kyseinen maalaus tuhoutui lähes sadan muun Grönbärjin maalauksen mukana Sunnanlidin tulipalossa 2006.

Painajainen -sarjan katsottuani meni hyvän aikaa, ennen kuin aloin katselemaan ihan toisissa tunnelmissa Yle Areenasta Peter von Baghin toimittamaa dokumenttisarjaa Sininen laulu: Suomen taiteiden tarina. Sarja oli tuolloin katsottavissa Areenassa viimeistä viikkoa, mikä näin jälkikäteen tuntuu onnelliselta sattumalta, että ylipäänsä päädyin katsomaan sitä. Toisen maailmansodan kulttuurivuosista Suomessa kertova jakso "Miksi me taistelemme 1939-1944" esitteli muun muassa Helsingin Taidehallissa ollutta näyttelyä. Siinä kerrottiin, että "Taidehallissa avautui [1939?] näyttely, jossa on sodan innoittamaa taidetta". Peter von Bagh kertoi, että loppujen lopuksi näyttelyssä oli ollut esillä yhteensä 314 taideteosta, joista vain 10% liittyi sotaan.

Dokumenttisarja (toteutettu 2003-2004) oli mielenkiintoinen, enkä ollut katsonut sitä aiemmin, vaikka se lienee pyörinyt Ylen kanavilla useamman kerran. Sattuipa niin, että Taidehallin sota-aikaista näyttelyä esiteltäessä näyttelytilan takaseinällä oli valtavankokoinen maalaus, jonka nähdessäni kiljahdin välittömästi niin, että vieressäni istunut henkilö meinasi saada lievän sydänkohtauksen. Siinä se on! Siinä se on! -huusin ja juoksin viereiseen huoneeseen. Pysäytä kuva! Pysäytä kuva! -huusin perässäni.

Kuvakaappaus dokumenttisarjasta Sininen laulu: Suomen taiteiden tarina, jakso "Miksi me taistelemme 1939-1944".

Toinen jäi television ääreen tasaamaan säikähdystään ja muistutti varmasti kysymysmerkkiä, kun minä nostin kirjahyllyyn jemmaamani luonnoskansion lattialle ja etsin pinosta oikeaa kohdetta. Tässä se on, ja saavuin pysäytetyn televisiokuvan viereen luonnoskuvan kanssa. Nyt se sydänkohtaukselta täpärästi välttynyt henkilökin alkoi hymyillä ja ymmärsi mistä oli kysymys...

Kuvakaappaus dokumenttisarjasta Sininen laulu: Suomen taiteiden tarina, jakso "Miksi me taistelemme 1939-1944".

Nyt pystyin ensimmäistä kertaa vertaamaan luonnoskuvaa lopulliseen maalaukseen kokonaisuudessaan, vaikka kuvassa ei ollutkaan värejä. Tuijotin maalausta ja sen yksityiskohtia, kelasin dokumentin kohtia edestakaisin. Sydän jyskytti minullakin, eikä se malttanut hidastua, kun alkuinnostuksen jälkeen aloin etsiä kuvasta muitakin yksityiskohtia.

Kuvakaappaus dokumenttisarjasta Sininen laulu: Suomen taiteiden tarina, jakso "Miksi me taistelemme 1939-1944".

Ison maalauksen oikealla puolella, jalustalla seisovan veistoksen takana oli luontokuva, joka näytti tutulta. Kyllä, luonnoskansiossa oli vastine myös tälle toiselle seinällä olevalle maalaukselle. Yläpuolella oleva kalliomaisema, jossa on etualalla kaksi ylöspäin kurkottelevaa havupuuta ja taustalla siintävä järvenselkä, on lähes samanlainen kuin luonnoskansiossa oleva maalaus. Varsinaisen maalauksen muoto on kuitenkin pystysuora, kun kankaalle tehty luonnosmaalaus on enemmän suorakaide, miltei neliö.

Kuvakaappaus dokumenttisarjasta Sininen laulu: Suomen taiteiden tarina, jakso "Miksi me taistelemme 1939-1944".

Tämän havainnon tehtyäni päätin antaa luonnosmaalaukselle arvoisensa arvonnousun ja kävin kehystyttämässä sen pois kansiosta. Minulle on tärkeää, että luonnoskansiokokonaisuus säilyy yhdessä tavalla tai toisella. Tämän vuoksi olen kirjoittanut kehystettyjen teosten taakse yhteyden alkuperäiseen luonnoskansioon ja Herman Grönbärjiin.

Tämä tuntuu kuin salapolisiiromaanien jatkokertomukselta.

Juho Rissanen 150 vuotta

Savolaisesta taidehistoriasta nousee ensimmäisenä mieleen Halosen taiteilijasuku ja Juho Rissanen (1873-1950). Viimeksi mainittu viettää tänä vuonna 150-vuotisjuhlavuotta, jonka myötä Kuopion taidemuseo, Kuopion korttelimuseo ja Kuopion kaupunginteatteri ovat luoneet toisiaan täydentävän yhteisohjelmiston taiteilijan kunniaksi.

Kuopiossa köyhiin oloihin syntynyt Juho Rissanen joutui todella tekemään töitä noustakseen tunnetuksi ja tunnustetuksi taiteilijaksi. Lähtökohdat huomioon ottaen on ihme, että näin tapahtui. 1800-luvun loppupuolella syntyneistä taiteilijoista valtaosa kasvoi säätyläisperheissä. Juho Rissanen oli savolaisen työläisperheen kasvatti. Rissasen Heikki-isä oli kiertelevä sekatyömies, juoppo ja käytökseltään väkivaltainen. Juhon äiti työskenteli piikana. Hänen viidestä sisaruksestaan neljä kuolivat kulkutauteihin alle 10-vuotiaina. Perheellä ei ollut vakinaista kotia Kuopiossa, vaan he kiertelivät loisina talosta toiseen.

Juho Rissanen: luonnos teokseen Lapsuuden muisto, 1902, liimaväri kankaalle, Kuopion taidemuseo.

Isän kuolema

Talvella 1884, Juhon ollessa 10-vuotias, Heikki-isä eksyi markkinoilta tullessaan Maljalahden jäälle ja paleltui humalapäissään kuoliaaksi. Tapahtuma jätti Juhoon trauman, jota hän käsitteli taiteessaan paljon vuosina 1900-1903 tehden erilaisia luonnoksia ja maalauksia. Rissasen oli tarkoitus toteuttaa aiheesta kolmiosainen teos, jonka aiheina olisivat olleet isän kuolema, ruumiin kantaminen paareilla sekä äidin ja pojan ruumissaatto. Teoksista valmistui vain keskimmäiseksi osaksi tarkoitettu Lapsuuden muisto (1903), joka sijaitsee nykyisin Budapestin taidemuseossa. Siinä Rissanen on kuvannut itsensä hämmentyneeksi lapseksi, sivustaseuraajaksi.

Juho Rissanen: Ruumiinpesijä, 1908, vesiväri, lyijykynä ja hiili paperille, Kuopion taidemuseo.

Rissasen lapsuus päättyi viimeistään isän kuolemaan. Hänestä tuli perheen elättäjä, joka työskenteli muun muassa juoksupoikana, muurarina, suutarina ja kirjakauppiaana. Juho pääsi myös oppipojaksi kuopiolaisen koristemaalarimestari Viktor Bergin verstaaseen 1889-1892. Tuolloin hän alkoi kiinnostua kuvataiteesta.

Albert Edelfelt: Juho Rissanen, luonnos, 1902, vesiväri ja lyijykynä paperille, Kuopion taidemuseo. Teos on luonnos kuvituksesta Vänrikki Stoolin tarinoihin, jossa Rissanen sai olla mallina Sven Dufvan hahmolle. Edelfelt käytti Rissasta mallinaan myös Turun Akatemian vihkiäiset 1640 -maalaukseen. Teos tuhoutui talvisodassa. Kopio teoksesta on esillä Helsingin yliopiston juhlasalissa.

Taiteilijan uralle

Juho Rissanen pääsi Albert Edelfeltin (1854-1905) avulla aloittamaan varsinaiset taideopinnot Helsingin Taideteollisuuskeskuskoulussa 1895. Edelfelt ei koskaan itse toiminut Rissasen opettajana, mutta auttoi häntä muuten monin keinoin. Hän esimerkiksi mahdollisti Rissaselle pääsyn Ilja Repinin (1844-1930) oppilaaksi. Toinen Rissasen tärkeä tukija etenkin rahallisesti oli Ferdinand von Wright (1822-1906), jonka kanssa Rissanen kävi paljon kirjeenvaihtoa. Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun hän pääsi 1896 Albert Gebhardin (1869-1937) oppilaaksi. Rissanen jatkoi Gebhardin yksityisoppilaana 1896-97 ja kävi samaan aikaan Turun piirustuskoulua Victor Westerholmin (1860-1919) johdolla. Tuolloin hän maalasi yhden tunnetuimmista teoksistaan, Hauta-Heikin mummon (1897).

Juho Rissanen: Hauta-Heikin mummo, 1897, vesiväri paperille, yksityiskokoelma.

Savolaisten Mona Lisa

Hauta-Heikin mummo on maalattu 1897 Etelä-Savossa Puumalassa, missä Rissanen työskenteli opettajansa Albert Gebhardin kanssa. Aiheena on tervahaudanpolttaja Heikin vaimo. Kuopion seudulla maalaus tunnetaan myös nimillä Savolaisten madonna tai Savon Mona Lisa. Teos oli esillä Helsingissä Suomen Taiteilijain näyttelyssä 1899, joka oli Rissasen ensimmäinen julkinen esiintyminen taiteilijana.

Juho Rissanen: Palmikoitsija, 1916, hiili paperille, Kuopion taidemuseo / Kuopion kulttuurihistoriallisen museon talletus.

Savolaisten kuvaaja

Juho Rissanen tunnetaan nimenomaan tavallisen kansan ja savolaisten kuvaajana, mutta hän ei kuvannut ensimmäisissä teoksissaan kansaa työssä, vaan lepohetkien tai askareiden parissa. Tällaiset hiljaiset, arkipäivän huolet ylittävät kuvaukset sopivat myös tunnelmaltaan 1800-luvun symbolismin henkeen.

Ensimmäiset työtä kuvaavat teokset liittyvät vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn, jonka Suomen paviljonkiin tilattiin suomalaista työtä kuvaavia teoksia. Maanviljelyshallituksen osastolla oli esillä Rissasen teokset Nuotallaonkijat ja Nuotanvetäjät. Teokset oli maalattu Savonkylässä (nykyinen Siilinjärven Koivusaari). Juho Rissanen palkittiin Pariisin maailmannäyttelyssä pronssimitalilla.

Juho Rissanen: Nuotanvetäjät, 1900, vesiväri ja lyijykynä paperille, Kuopion taidemuseo.

Kuopion taidemuseon näyttelyssä on esillä Nuotanvetäjien luonnos, johon liittyy jännittävä historia. Juho Rissanen jätti suuren Talvinuotanvetoa kuvaavan luonnoksen Taskilan talon tyttärelle Hildalle, jonka sängyn alta teos löytyi vuonna 1960. Juho ja Hilda pysyivät ystävinä koko elämänsä ajan. He tapasivat aina, kun Juho kävi Kuopiossa ja kirjoittivat kirjeitä toisilleen. Kerrotaan, että Hilda piti Juhon kuvaa yöpöydällään vielä vanhainkodissa asuessaan.

Köyhästä pojasta tunnustetuksi taiteilijaksi

Rissanen esitti ihmiset realistisesti korostaen nöyrän hiljaista työn suorittamista. Hän tunsi kuvaamansa kansanosan varmasti paremmin kuin muut aikalaisensa, sillä oli itse kasvanut heidän parissaan. Rissasella ei siksi ollut samanlaista kaipuuta kansanelämän alkuperäisyyden etsimiseen, mitä ylemmän keskiluokan kulttuuripiireissä harrastettiin. Hän tunsi tavallisen kansanihmisen läheiseksi, mutta pyrki tietoisesti itse nousemaan yhteiskunnallisesti arvostettuun taidemaalarin asemaan. 

Rissanen viihtyi taiteilijapiireissä ja nautti saavutetusta asemastaan. Hänestä kasvoi kosmopoliitti, joka matkusti paljon maailmalla ja opiskeli taidetta muun muassa Pietarissa, Firenzessä ja Saksassa. Rissasen kerrotaan puhuneen ranskaa savolaisittain ja kirjottaneen kirjeitä rallitanskalla. Hän ei kuitenkaan kokonaan hylännyt tavallista kansaa ja savolaisia, jonka parista oli noussut. Hän vietti Suomessa kesiään ja lähetti kotimaahansa kirjeitä ja paketteja. Paketeista osa oli osoitettu Kuopion kulttuurihistorialliselle museolle, johon Rissanen lähetti muun muassa keräämiään esineitä.

Kuopion kaupunginteatteri: Maalari - Juho Rissanen.

Juho Rissanen piti tasaisesti yhteyttä ystäviinsä ja tuttaviinsa Kuopiossa ja Savossa. 1900-luvun alussa hän työskenteli useaan otteeseen Nilsiässä, jossa hänelle annettiin tehtäväksi alttaritaulun (Ristin tie, 1907) maalaaminen Josef Stenbäckin suunnittelemaan kirkkoon (1906). Kuopion kaupunginteatterin esitys Maalari - Juho Rissanen -näytelmä kertoo tuosta ajanjaksosta Rissasen elämässä. Näytelmä on visuaalisesti kaunis ja koskettava, mutta väritetty käsikirjoittajansa Antti Heikkisen luomalla fiktiolla ja huumorilla. Mukana ovat myös taiteilijan rakkaussuhteet nilsiäläiseen Saimi Juliniin (Lotta Vaattovaara) sekä säätyläisperheeseen syntyneeseen taiteilija Hilda Flodiniin (Lina Patrikainen). Juho Rissasen roolissa loistaa hämmästyttävän upeasti ja soljuvasti savon murteella näyttelevä Ilkka Pentti.

Juho Rissanen Miamissa 1940-luvulla. Juho Rissasen arkisto, Kuopion taidemuseo.

Pois Suomesta

Taiteilijan uralle päästyään Rissanen vietti suurimman osan elämästään ulkomailla. Kiinnostus ihmisiin kuitenkin säilyi ja ulottui kulttuureihin, jotka näyttäytyivät savolaissyntyiselle maailmankansalaiselle eksoottisina. Näyttelyssä on esillä muun muassa Algerian matkalla säilyneitä akvarelleja, tutkielmia heidän asuistaan ja ympäristöstään.

Rissanen kammoksui sotia. Ensimmäinen maailmansota palautti taiteilijan maailmalta takasin Suomeen 1914-1918, mutta kotimaassa syttynyt sisällissota sai hänet jättämään Suomen lopullisesti 1918. Hän muutti ensin Tanskaan, myöhemmin Italiaan ja Ranskaan. Toisen maailmansodan uhka 1939 sai 66-vuotiaan Juho Rissasen jättämään Euroopan ja matkustamaan Yhdysvaltoihin lopullisesti. Suomalaiset siirtolaiset auttoivat taiteilijaa asettumaan uuteen kotimaahansa. 

Rissanen oli pärjännyt auttavalla kielitaidollaan hyvin Euroopassa, mutta englantia hän ei koskaan kunnolla oppinut. Ulkomaalaisena, iäkkäänä ja kielitaidottomana hänen oli vaikea saada tilaustöitä. Hän kuitenkin jatkoi maalaamista ja pyrki saamaan elantonsa taiteella kaikin keinoin. Rissanen muun muassa maalasi valokuvien pohjalta muotokuvia ja laajensi aihepiiriään maisemiin. Talvet hän vietti vaihtuvissa osoitteissa Miamissa, kesäisin hän matkusteli amerikansuomalaisten parissa Amerikan pohjoisosissa. Valitettavasti Amerikan vuodet merkitsivät Rissaselle taiteilijauran hiipumista, mikä oli hänelle pettymys. Hän kuitenkin nautti lämpimästä ilmastosta ja Miami Beachin rannoista. Juho Rissanen kuoli Floridassa 1950, mutta hänen tuhkansa ovat haudattuna Kuopion Isolle hautausmaalle.

Juho Rissanen: Tappelu, 1939, vesiväri ja liitu paperille, Kuopion taidemuseo.

Viivassa on kaikki

Minulle Juho Rissasen taidokkuus tiivistyy hänen viivankäyttöönsä. Viivat ovat näkyviä ja vahvoja, hahmot sitä myöten hieman karuja ja jopa kulmikkata. Hiili ja lyijykynä tekee viivasta kuitenkin pehmeän. Hän tahtoi teknisesti hallita viivankäytön täysin ennen kuin alkoi käyttää värejä. Rissanen siirtyi väreihin asteittain, ensin akvarellitekniikalla sitten öljyväreillä. Mielestäni Rissanen on omimmillaan nimenomaan alkuvuosien piirros- ja akvarellitekniikkaa yhdistellessään. Öljyvärien myötä teoksista katoaa hengittävyys ja värit tuntuvat paikoin paksuilta ja raskailta, mikä vie huomiota itse aiheelta.

Juho Rissanen: Kutoja, 1937, öljy kankaalle, yksityiskokoelma. Juho Rissanen: Kukkien poimijat, 1939, öljy kankaalle, OP Pohjois-Savo.

Näyttelyssä on esillä kenties Rissasen viimeiseksi työksi jäänyt muotokuva (1950), joka on maalattu valokuvan pohjalta. Siinä taiteilija tuntuu kadottaneen oman viivansa jäljitelessään puhtaasti sitä mitä kuvassa on nähnyt. Teos on jopa hieman imelä kuvaus naisesta ja koirasta, mutta tilaustyönä Rissanen lienee tehnyt kaikkensa rahojensa eteen. Näyttely on hyvä läpileikkaus taiteilijan tuotantoon, opiskeluvuosilta viimeisiin vuosiin.

Juho elää kirjeissä

Näyttelyn parasta antia ovat kirjeet, joita saa kuulla sekä itsensä Juho Rissasen (näyttelijä Ilkka Pentin) kertomina että luettuna näyttelymateriaaleista. Kuopion taidemuseon arkistossa on valtava määrä Rissasen kirjeenvaihtoa, jotka on digitoitu. Kirjeissä taiteilijan oma ääni, persoona ja luonne pääsevät esiin. Niistä välittyy muun muassa syvä kiitollisuus Haminalahdessa eläneelle ja Rissasta taloudellisesti auttaneelle Ferdinand von Wrightille, jota Rissanen puhuttelee muun muassa Jalomielisenä ja kunnioitettavana  vanhuksena.

Juho Rissasen kirje Ferdinand von Wrightille, Helsinki 21.9.1897.

Juho Rissasen kirje Ferdinand von Wrightille, Helsinki 5.11.1897.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tutustuin Juho Rissasen taiteeseen muutenkin kuin vain taidehistorioitsijoiden kertomana. Kuopion taidemuseo tuo näyttelyssä esiin taiteilijan koko elämänkaaren ja vahvasti hänen itsensä kertomana. Se köyhistä ja surullisista oloista lähtenyt poika saavutti haaveilemansa taiteilijanuran, vaikka viimeiset vuodet eivät olleetkaan suotuisia. Sisukkuus ja määrätietoisuus kantoivat kahden ensimmäisen ja vaikean vuosikymmenen yli. Hänen kykyihinsä uskottiin, siitä kertoo muun muassa vanhempien taiteilijamestareiden tuki. Juho Rissanen on hieno esimerkki nyky-yhteiskuntaankin siitä, että kaikki on mahdollista, kun vain jaksaa tehdä paljon töitä. Se, että menestyy, vaatii kuitenkin ympärille oikeinlaisia ihmisiä kannattelemaan taitavaakin ihmistä siten, että unelmista tulee mahdollista.

Eino Leino kirjoitti Juho Rissasesta vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyn jälkeen: 

"Rissanen (---) herätti oikeastaan ennemmin huomiota ulkomailla kuin kotimaassa. Tosin oli hän täälläkin jo pannut jonkun kerran näytteille ja oli hänen voimakas, miltei raaka maalaustapansa monta hämmästyttänyt. Ruvettiin katsomaan, mitä tästä pojasta tulee. Tuli sitten Pariisin näyttely ja sielläkös hienostuneet ranskalaiset kilvan ihailivat nuorta Rissastamme, joka 'talonpoikana talonpoikien keskuudessa' oli niin varmasti heidän elämäänsä kuvannut."

Juho Rissanen: Äidin muotokuva, 1941, hiili ja vesiväri paperille, Kuopion taidemuseo / Kuopion kulttuurihistoriallisen museon talletus.

Ote Juho Rissasen kirjeestä Miamista Kuopion (kulttuurihistorialliselle) museolle 11.8.1948:

"Nyt minä lähetän äitivainaajani kuvan vesivärein ja hiilelle tehty paperille, se on pakattuna vahvaan pahviputkeen, jonka en luule särkyvän ja siksi uskon, että se tulee hyvin perille, vaikka matka on pitkä ja mutkainen. Sitten kun se on saapunut perille, niin, että antaisitte sen kehystäjälle, että siihen laitettaisiin kehys, joka on vanhan kullan värinen ei kovin paksu ja lasi päälle. (---) Taulua ei pidä asettaa senlaiseen paikkaan, johon aurinko paistaa, eikä myöskään senlaiseen paikkaan, jossa on kostea. Minä maksan kulut tästä kaikesta kun annatte minulle tietää. Kiitän paljon edestäpäin ja lähetän tämän seudun kuumat terveiset kaikille yhteisesti, vastoja en voi lähettää, mutta löylyä täällä nyt on."

Näyttelyyn on hyvä varata kunnolla aikaa, sillä katsottavaa, luettavaa ja kuunneltavaa on paljon, jos haluaa löytää Rissasen persoonan teosten takaa. Hänen uransa ja elämänsä on uskomaton selviytymistarina, joka luo samalla uskoa ihmisten hyväntahtoisuuteen. Tästä kertoo myös esimerkiksi näyttelyssä esillä oleva, ennennäkemätön Juho Rissasen perikunnalta Yhdysvalloista lahjoituksena kesällä 2023 saatu teos Työstä paluu (1908). 

Juho Rissanen - Kuvauksen vilkkaus on esillä Kuopion taidemuseossa 7.4.2024 saakka.

Rakkaudesta kulttuuriin - vai onko sittenkään?

Lainit-katutaidetapahtuma Kuopion Savilahdessa 2017.

Kävin äskettäin äärimmäisen mielenkiintoisen keskustelun entisen opiskelukaverini kanssa kulttuurikentän työpaikoista ja alalla työskentelystä. Kaikki kulttuurikentällä työskentelevät tai sinne haluavat tietävät, että työpaikkoja on vaikea saada, sillä hakijoita on (paikkakunnasta riippuen) todella paljon, työt ovat usein määräaikaisia ja projektiluonteisia ja palkkataso on pieni. Palkasta huolimatta alalle halutaan, sillä ne ovat niitä niin kutsuttuja kutsumusammatteja. Töitä tehtäisiin vaikka ilmaiseksi, koska se on niin mukavaa, jonka vuoksi itse osittain aiheutamme oman palkkakuoppamme.

Myönnän, että kulttuuriala on minullekin hyvin voimakkaasti kutsumusammatti. (Voitte halutessanne käydä lukemassa omista haasteistani opintopolulla: Jos olisin menestynyt paremmin). Löydettyäni taidehistorian minulla ei ole ollut mitään  muuta vaihtoehtoa. Halusin töihin museoon ja taiteen pariin, joten tavoittelin tuota päämäärää voimakkaasti ja kaikin keinoin. Tämän vuoksi olen ollut myös kiitollinen, että minulle on avautunut työpaikkoja kulttuurin parissa.

Keskustelussamme kävi ilmi, että me molemmat uskomme siihen, että kuka tahansa pystyy Suomessa mihin tahansa, jos vain tekee tarpeeksi paljon töitä, on sinnikäs ja määrätietoinen. Tämä ei aina riitä, vaan matkalle tarvitaan niitä, jotka näkevät sinut ja potentiaalisi. Tämän jälkeen ajatuksemme erosivat.

Il Posto, Vertical Dance Company: Skyline-tanssiteos. Puijon torni, 2023.

Asiantuntijuus voi olla myös taakka

Hän sanoi, että mitä korkeammalle ammatillisesti tähtäät sitä pienemmät ovat mahdollisuutesi työllistyä, sillä korkean asiantuntijuuden työpaikkoja on Suomessa suhteellisen vähän. Vaikka tekisit töitä miten paljon tahansa tiedät, että työpaikan hakijoissa tulee olemaan kymmeniä yhtä hyviä kuin sinä, ja sinun tulee erottua joukosta. Joudut koko ajan enemmän ja enemmän perustelemaan erinomaisuuttasi. Jos taas haluaisit palata "alemmalle" asiantuntijuuden tai toiminnan tasolle, sinua ei välttämättä palkata siksi, että olet tehtävään ylikoulutettu. Miksi maksaa tehtävästä enemmän, kun joku toinen osaa tehdä sen yhtä hyvin kuin sinäkin ja pienemmällä palkalla? Keskustelussa käytettiin myös lausetta: "Ja minä olen väsynyt asiantuntijuuteen ja ainaiseen olemassaolon perusteluun".

Kansallisbaletin vierailu Jyväskylän Lounaispuistossa 2015.

Ensimmäinen tunnelma puhetta kuunnellessani oli järkytys. Henkilö, jota arvostan asiantuntijana ja kulttuurialan ammattilaisena on luovuttanut yhteisen taistelun kulttuurin hyväksi. Ensimmäisen tunneaallon jälkeen koin kuitenkin jonkinlaista helpotusta ja sanoin ääneen: "Kiitos. Että sanot asian noin suoraan ja rehellisesti." Hän kertoi työskentelevänsä nykyisin ihan muualla kuin kulttuurin parissa ja juuri siksi nauttivansa nyt myös kulttuurista uudella tavalla: 

"Olen ymmärtänyt, että en voi olla töissä ja vapaa-ajalla tekemisissä saman asian kanssa, joka merkitsee minulle niin paljon ja tuottaa samalla iloa. Tuntuu kuin aivot menisivät lukkoon ja menettäisivät luovuutta. Nyt kun en työskentele kulttuurin parissa, minun ei tarvitse miettiä työpäivän jälkeen työasioita ja aivoissa on ja jää tilaa taiteelle ja luovuudelle. Tykkään siitä mitä nyt teen työkseni ja tunnen olevani siinä hyvä. Nyt työ- ja vapaa-aika ovat paremmin tasapainossa." 

Hän ei koe, että mikään hänen oppimansa ja opettelemansa asia kulttuurialalta olisi mennyt hukkaan. Entiset opit ja asiat eivät vain ole enää niin näkyviä. Hän on esimerkiksi huomannut, että kirjallisesta lahjakkuudesta on ollut hyötyä alalla, jossa muut työntekijät eivät ole kirjallisesti omimmillaan. Hän täydentää joukkoa omalla osaamisellaan.

Maria Baric Company: Ave Fenix -tulisirkusesitys Valon kaupunki-tapahtumassa. Jyväskylä 2015.

Menin hämilleni, mutta jokainen sana painui syvälle tajuntaan. Ehkä hieman pistikin. Ymmärsin häntä ja osasin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa myös itse oman näkemykseni ja kokemukseni rakkaudesta kulttuuriin, kun "kulttuurikuplakritiikki" tuli oman alani ammattilaiselta. Kerroin hänelle tilanteen, jossa olin jutellut yhden nykyisistä työkavereistani kanssa, ja sivusimme tätä samaa aihetta. Työkaverini yritti herätellä minua miettimään omaa jaksamistani suhteessa työaikaan ja työtehtäviin. Hän sanoi minulle tuolloin vielä myrkylliseltä kuulostavat sanat, että työ on vain työtä. Vastasin, että "Ei. Työ ei ole vain työtä. Sen vuoksi minä olen kulttuurialalle kouluttautunut, että työ ei olisi vain työtä vaan jotain, mistä samalla nauttii." Ajattelin ääneti, että onpa surullista, että hän kokee työnsä vain työnä. Mutta nyt jälkikäteen ymmärrän paremmin hänen katseensa, sillä hän lienee ajatellut puolestaan minusta, että onpa surullista, jos hän tuolla asenteella kuluttaa itsensä loppuun.

Entisen opiskelukaverin kanssa käymäni keskustelun jälkeen näin ja ymmärsin asian uudelleen. Terveellisellä tavalla uudelleen, vaikka nykyinen työkaverini oli yrittänyt ihan samaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut antaa minulle omakohtaista kokemusta kulttuurialan haasteista. Ajattelen silti edelleen, että työ ei ole minulle vain työtä. Eikä sen tarvitse olla. Minulla on sisäinen palo tehdä kulttuurin eteen hyviä tekoja, koska saan nauttia kulttuurikentän ammattilaisten tekemistä tuloksista ja olen saanut vaikeuksien kautta raivattua itseni alalle töihin. Minun luovuuteni ei kärsi siitä, että työskentelen ja vietän vapaa-aikaani kulttuurin parissa, mutta nyt suostun tiedostamaan, että omien rajojen määritteleminen on tarpeen. Vaikka rajapinta työn ja vapaa-ajan välillä on häilyvä, se rajapinta tulisi olla. Tämän vuoksi koen arvokkaana sen, että työskentelen nyt kulttuurikuplan ulkopuolella. Työkaverini eivät ole kulttuurialan ammattilaisia. He antavat minun intoilla taiteesta ja kulttuurista rauhassa, mutta osaavat myös pysäyttää silloin, jos vauhti tuntuu olevan liian tiivis.

Amanda Parer: Intrude, 2016. Valon kaupunki-tapahtuma, Jyväskylä.

Olemassaolon perustelua

Tiedostan myös keskustelussa ilmaistun kommentin, että asiantuntijana ainainen olemassaolon perustelu alkaa jossain vaiheessa väsyttää. Kulttuurikenttä joutuu jatkuvasti (vähintään vuosittain) perustelemaan olemassaoloaan ja oikeutustaan työskenteli missä roolissa tahansa. Sillä olemassaolo mitataan rahassa, vaikka kulttuurin syvin olemus on jossain aivan muissa arvoissa. Kulttuurin tulee tuottaa euroja, jotta sen olemassaolo sallitaan. Taiteilijat anovat näyttelyaikoja ja apurahoja, tutkijat apurahoja tutkimukselleen ja sen merkitykselle, museot, teatterit ja orkesterit perustelevat olemassaoloaan ja ammattilaisten määrää ansaitakseen valtionrahoitusta (vos-järjestelmä), puhumattakaan pienempien tai isompien kulttuuritapahtumien järjestäjistä lyhyt- tai pitkäkestoisesti.

Jyväskylän Kesä 2015, performanssi keskustan Kompassilla.

Minä aloin totutusti ja tietoisesti perustella omaa olemassaoloani aloittaessani sairaalan taideasiantuntijana. Halusin tehdä tämän alun perin siksi, että koin oman tehtäväni tärkeänä ja olin ylpeä siitä, että tällainen ammatti sairaalassa ylipäänsä on. Kun huomasin tehtäväni ainutlaatuisuuden valtakunnallisesti, halusin perustella olemassaoloani Suomen laajuisesti, koska koen saamani palautteen ansiosta taiteella olevan merkitystä sote-kentällä. Jokaisella hyvinvointalueella tulisi olla oma taideasiantuntija edistämässä kulttuuriasioita. Ja kulttuurista ei valitettavasti kirjoiteta eikä sitä nähdä, jos ei ensin pidä itse itsestään meteliä. Näin se on, olitpa minkä alan taideammattilainen tahansa.

Kirsi Pitkänen: Kupla-performanssi, 2011, Jyväskylä. Performanssi oli osa Tanssin Aika-tapahtumaa.

Rakkaudesta kulttuuriin

Erilaiset luentotilaisuudet, haastattelut, netti- ja lehtiartikkelit ovat auttaneet siinä, että Kuopion yliopistollisen sairaalan ja nyttemmin Pohjois-Savon hyvinvointialueen sairaalataiteesta tiedetään aiempaa enemmän. Seuraava askel ja päämääräni on muotoilla (muiden töiden ohessa) Pohjois-Savon hyvinvointialueelle kulttuuri(hyvinvointi)strategia tai rakenne, jolla mahdollistetaan kulttuuria kaikkialle. Tämän tulee mielestäni keskustella Kuopion kaupungin laatiman kulttuuristrategian kanssa, koska siellä on määritelty yhteistyökuvioita HVA:n kanssa. Tämä on toteutuessaan mielenkiintoinen haaste, jota ei saavuteta yhdessä tai kahdessa vuodessa.

Petri Ala-Maunus: History and Utopia of Landscape, yksityiskohta, 2018-2019, öljymaalaus kankaalle.

Käytän mielelläni edelleen tunnistetta rakkaudesta kulttuuriin, koska minulle se on juuri sitä. Mutta vasta viimeisen vuoden aikana olen hyväksynyt itselleni sen, ettei rakkauden tarvitse olla äärimmäistä. Eihän rakkauden ensihuumakaan kestä ikuisesti, vaan todellista rakkautta on se, kuinka saada se kestämään. Ja se mitataan vuosissa, parhaimmillaan vuosikymmenissä.

KYSin vaihtuvat näyttelyt

Olin kuukausi sitten Itä-Suomen yliopiston ja Kuopion taidemuseon järjestämässä tiedekahvila-tilaisuudessa, jossa keskusteltiin aiheesta Kulttuuri hyvinvoinnin lähteenä. Kanssani olivat keskustelemassa Kuopion taidemuseon intendentti Marja Louni ja kansanterveystieteen professori Jussi Kauhanen Itä-Suomen yliopistolta. Sairaalassa esillä olevasta taiteesta puhuttaessa Marja Louni kommentoi itse toivovansa, että sairaalaan astuessa ei välttämättä tulisi ensimmäisenä mieleen, että "Täällä minä saan nyt sen ikävän piikin, tai täällä minä saan jonkun ikävän uutisen. Että syntyisi myös positiivisia ja hyvän mielen viestejä taiteen kautta". Hän kertoi, että Kuopion yliopistollisen sairaalan Jorma Hautalan Lämmin horisontti-seinämaalaus tuo hänelle hyvää oloa: "Itselleni se on sellainen, että aina kun sen näen, tulee hyvä mieli, että 'Ai niin, täällä on tämä, jes.' Teos ottaa heti vastaan siinä aulassa ja kiinnittää huomion, saa hyvälle mielelle."

Tällaisia tuntemuksia minäkin haluaisin vahvistaa, sillä olen itse kärsinyt sairaalapelosta. (Sen vuoksi on hieman surkuhupaisaa, että työskentelen sairaalaympäristössä.) Toivon, että kokoelmateosten lisäksi myös vaihtuvat näyttelyt rikkovat jännityksiä ja ilahduttavat sekä potilaita, asiakkaita että henkilöstöä. Tällä hetkellä KYSissä on esillä tällaisia kokonaisuuksia:

Olli Lähdesmäki: Keltainen neliö I, Keltainen neliö II, Keltainen neliö III, Keltainen ympyrä, Musta neliö I, Musta neliö II, Musta neliö III, Hauras I, Hauras II.

Olli Lähdesmäki - Valokuvia

Olli Lähdesmäki on Lapinlahdella asuva valokuvaaja ja taiteen maisteri. Hän on aiemmin työskennellyt muun muassa valokuvauksen ja kuvataiteen opettajana. Hän jäi pari vuotta sitten eläkkeelle ja kertoo, että nyt hänellä on taas aikaa kokeilla valokuvauksen luomia mahdollisuuksia. Näyttelyn tekemistä on tukenut Pohjois-Savon Kulttuurirahasto.

Olli Lähdesmäen nimeämättömät valokuvat.

Lähdesmäki kuvailee valokuvien teemoja ja työskentelyään: 

"Olen kiinnostunut merkkien kielestä, miten yksityiskohdat muodostavat kuvallisia elementtejä, usein ne eivät esitä mitään. Rajauksen myötä niistä syntyy kuvia, jotka mahdollistavat katsojalle erilaisia tulkintoja. Monesti huomaan, että kuvista löytyy viittauksia kuvataiteen historiaan.

Kuvatessa viihdyn parhaiten vanhan metsän tunnelmassa - nykyisin yhä enemmän myös risukoissa. Useimmat kuvani ovat syntyneet lähes pihapiirissä. Käytän usein panoraamatekniikkaa ja pitkää teleobjektiivia, joka kutistaa perspektiiviä. Koetan pelkistää näkemisen väriksi, rytmiksi, usein vain pinnaksi. Yritän ratkaista näkemisen prosessia suhteessa kuvaan. Katse ei pysähdy kohteeseen vaan se tutkii yksityiskohtia koko ajan, lisäten näkemäänsä ajattelun. Onko näkeminen kubistista?"

Yksityiskohta Olli Lähdesmäen nimeämättömästä valokuvasta.

Olli Lähdesmäki: yksityiskohta valokuvasta Musta neliö III.

"Käytän kuvankäsittelyn mahdollisuuksia, mutta vain harkiten. Kaikki kuvat olisivat mahdollista tehdä myös perinteisellä filmitekniikalla. Tein 90-luvulla valokuvauksen lopputyöni yhdistämällä pimiössä negatiiveja samaan tapaan. Välillä kuvani ovat koosteita, välillä eivät. Tämä luo työskentelyyni mielenkiintoisen kontrastin", Lähdesmäki kertoo.

Olli Lähdesmäki: Rauta-aika.

"Tähän näyttelyyn tein myös sarjan neliönmuotoisia kuvia. En tallentanut itse kohdetta, vaan sitä mitä abstraktista siitä löysin. On vain rajaus, pinta, väri ja muoto. Mitä kuva viestii perustekijöiden avulla, ilman että tietää mikä kuvattava kohde on. Herättääkö se katsojassa enemmän ajatuksia ja mahdollisuuksia? Mielestäni kuvani ovat edelleen valokuvia. Tutkin, voiko valokuva lähestyä kuvataidetta menettämättä omintaan – hetken löytämisen ainutkertaisuutta", Lähdesmäki pohtii. Valokuvat on kuvattu ja tulostettu vuosina 2019-2023.

Olli Lähdesmäki: Keltainen neliö I, Keltainen neliö II, Keltainen neliö III, Keltainen ympyrä.

Olli Lähdesmäen valokuvia on esillä KYSin pääsairaalan
G2-käytävägalleriassa 30.1.2024 saakka.

Elisa Pennanen: Mökkiranta I-III, öljyväri kankaalle.

Elisa Pennanen - Kesäunelmia

Elisa Pennanen on harrastajamaalari ja -valokuvaaja Siilinjärveltä. Pennanen työskentelee KYSissä farmaseuttina ja proviisorina. Hän on nuoresta alkaen piirtänyt ja maalannut eri tekniikoilla. Pennanen sai rippilahjaksi ensimmäiset öljyvärinsä ja kameran, josta lähtien molemmat ovat olleet hänen tärkeimmät itseilmaisunsa välineet. Viime vuosina hän on hakeutunut kansalaisopiston kursseille kehittämään taitojaan ammattilaisten ohjauksessa.

Elisa Pennanen: Kallavesi II, öljyväri kankaalle.

Pennanen kertoo luonnon ja valokuvauksen innoittavan häntä maalaamaan:

"Inspiroidun yhä uudelleen luonnon kauneudesta. Luonto on minulle paikka, jossa rauhoitun. Metsässä ja veden äärellä asiat tuntuvat asettuvan mittasuhteisiinsa, ja kiire katoaa. Otan usein kameran mukaan luontoretkille. Kuvattava kohde saattaa olla pienen pieni yksityiskohta tai käsittää kokonaisen maiseman. Toisinaan käytän ottamiani kuvia maalausten lähtökohtana. Luodessani valokuvan pohjalta maalauksen, pyrin näyttämään, mikä valokuvassa sykähdytti minua. Valokuvaus ja maalaaminen käyvät näin eräänlaista vuoropuhelua keskenään, ja menetelminä ne täydentävät toisiaan."

Elisa Pennanen: Omenapuu kukkii; Mustikat; Niitty, öljyväri kankaalle.

Elisa Pennanen: Pisarat, öljyväri kankaalle.

Elisa Pennasen Kesäunelmia -näyttely on esillä KYSin Kaarisairaalan 4.kerroksessa,
dialyysiosastolla joulukuun loppuun 2023 saakka.

Sinikka Vesterinen: Välkettä, 2022, sekatekniikka.

Sinikka Vesterinen - Unelmia ja välkettä

Sinikka Vesterinen on taidehistorioitsija, joka teki työuransa museoalalla. Nykyisin hän on siirtynyt maalaustaiteen ja keramiikan pariin. Hän on kuulunut Kuopion Kuvataideseura Arttiimiin vuodesta 2008 alkaen.

Vesterinen on tuonut KYSin pääsairaalan näyttelyvitriiniin keraamisia veistoksia ja värikkäitä installaatioita.

Sinikka Vesterinen: Tukka tuulessa, 2023, keramiikka, kultalasite; Näin se tehtiin, 2023, keramiikka, kultalasite.

Sinikka Vesterisen Unelmia ja välkettä -näyttely on esillä
pääasairaalan pääaulan vitriineissä 30.11.2023 saakka.

Minä tiedän, että nämä vaihtuvat näyttelyt tuottavat iloa, vaikka harvemmin olen itse kuulemassa katsojilta suoraa palautetta. Silloin tällöin saan sähköpostia, jossa kiitellään, mutta eniten ovat tainneet antaa suoraa positiivista palautetta potilaskuljettajat. He kävelevät sänkyjen ja potilaiden kanssa sairaalan käytäviä edestakaisin. Joku heistä onkin joskus sanonut, että he eivät ehdi päivän aikana katsoa teoksia kunnolla, joten käyvät työpäivän jälkeen tutustumassa näyttelyihin, kun huomaavat teosten vaihtuneen.

Sairaalan infopisteiden työntekijöiden lisäksi haluan välittää julkiset kiitokset myös potilaskuljettajille, sillä näiden työntekijäryhmien asiakaspalvelua olen päässyt sivusilmällä seuraamaan. Olette aina kohdatessa olleet iloisia ja hymyileviä, tervehtineet ja auttaneet minuakin tarvittaessa. Muistan muun muassa kerran, jolloin eksyin itse sairaalan kellarikäytäville ja potilaskuljettaja opasti minut takaisin tutulle reitille. Avuliaisuus on asia, jota työkavereissa arvostan, vaikka työskenneltäisiinkin eri yksiköissä ja tehtävissä. Kiitos, kun saatte minut hymyilemään.