Taiteilijoiden taivaat

Pakkaspäivät ja hetkittäin kirkas taivas ovat saaneet ihastelemaan lisääntyvää valoa. Ulkona on kaunista ja taivasmaisemat saivat muistelemaan taannoista Jyväskylän kotia. Koti sinänsä ei ollut mikään ihmeellinen, kiva opiskelijakoti, mutta seitsemännestä kerroksesta avautunut maisema oli upea. Kun 80% ikkunoista avautuvasta maisemasta oli pelkkää taivasta, se innoitti valokuvaamaan näkymää usein.

Meteorologi osaisi varmasti paremmin kuvailla eri sää- ja pilvi-ilmiöitä. Minulle riittää pelkkä katselu. Näistä maisemista päästään mainion aasinsillan kautta Yle Areenasta löytyvään Taiteilijoiden taivaat -dokumenttiin, jossa meteorologi Seija Paasonen perehtyy maalaustaiteen taivasilmiöihin:

"Mitä maalaukset kertovat meille, kun katsomme niitä sään näkökulmasta? Taivaan näkymät ovat edelleen suosittuja ja kuvat niistä täyttävät sosiaalista mediaa. Hienoja olivat sääilmiöt ennenkin. Silloin ne vain piti vangita ajan kanssa maalauksiin. Dokumentissa olevista tauluista löytyy koskettava näkökulma, sillä säällä on väliä, kohtaa sen sitten kesäisellä kedolla tai myrskyisällä rannalla. Lumessa rämpiessään Seija löytää myös oman hengenheimolaisensa, sisukkaan Lofoottien maalarin, ruotsalaisen Anna Bobergin. Maalausten pilvien muodot, taivaiden värit tai vedenkierto kertovat meille taiteilijoista, menneistä ajoista ja ihmisten elämän suuresta peruskysymyksestä; Millainen sää siellä on?"

Maahenki on kustantanut aiheesta myös samannimisen kirjan (2018).

Näitä maisemia on välillä ikävä, mutta pidän nykyisenkin kodin näkymistä. Puiden välistä pilkottaa kuusimetsää, vuodenaikojen vaihtelu näkyy lähellä olevista lehtipuista ja kesällä aurinko kiertää talon miltei kokonaan ympäri.  

Ja mikä parasta: nyt on se oma talo ja piha, joista niin pitkään haaveilin.

Kari Heiskanen: Rintamamiestalo

Kuopion kaupunginteatterissa esitetään parhaillaan Kari Heiskasen käsikirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää Rintamamiestalo. Näytelmä sai ensi-iltansa syyskuussa 2021.

Rintamamiestalon rakentajat Otto (Mikko Rantaniva) ja Maria (Johanna Jauhiainen) Haverinen. Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Rintamamiestaloja rakastavalle ja sellaisessa asuvalle jo pelkkä näytelmän nimi on vetoava. Näytelmä alkaa siitä, kun sisarukset Jaakko, Hannele ja Vili saapuvat entisen lapsuuskotinsa pihamaalle. Rakennuksen ulkovuoraus on jo tummunut ja kulunut, ikkunoita peittää laudat. Tarkoituksena on myydä perinnöksi jäänyt entinen kotitalo, mutta kiinteistönvälittäjän lausunnon myötä käy ilmi, että talon arvo on laskenut useita kymmeniä tuhansia euroja rakenteista löytyneen kreosootin vuoksi. Samalla nuorin veli Vili saa kuulla, että sisaruksilla on vanhempi veli isänsä ensimmäisestä suhteesta.

Tarinassa kuljetaan historiassa hiljalleen vuosikymmeniä taaksepäin. Sisarukset palaavat nuoriksi ja lopulta lapsiksi ja heidän vanhempansa, Otto ja Maria Haverinen - rintamamiestalon rakentajat - nuortuvat sodanjälkeisiin vuosiin, jolloin valoivat kotinsa perusmuurin. Alkukohtausten myötä myös ränsistynyt rintamamiestalo palaa vähitellen kukoistuksensa vuosiin, joka pitää sisällään perheen vaiherikkaan elämän. 

Näytelmän nimi on Rintamamiestalo, mutta näytelmä ei kerro varsinaisesti itse talosta. Tarina kertoo yhden perheen elämästä, johon varmasti suurin osa suomalaisista voi tavalla tai toisella samaistua. Kaikilla lienee jonkinlainen suhde näihin toisen maailmansodan myötä ympäri Suomea nousseisiin tyyppitaloihin. Ne toimivat näyttämöinä sodanjälkeiselle asuttamiselle, yhteiskunnallisille ja arvojen muutoksille, joissa koettiin myös isoja sukupolvien välisiä kuiluja.

Olen sitä sukupolvea, jonka molemmat mummolat olivat rintamamiestaloja. Minulle on isovanhempien myötä kulkenut tieto sodasta, sen kauhuista, puhumattomuudesta, luovutetusta Karjalasta, evakkoudesta ja asuttamisesta. Tässä iässä pystyn katsomaan omankin sukuni historiaa taaksepäin ja ymmärtämään (jossain määrin), miksi tietyt ihmissuhteet ovat menneet niin kuin ne ovat menneet, mitkä ovat olleet syitä ja mitkä seurauksia. 

Jälkiviisaus ei kuitenkaan toimi, kuten katsojat ymmärtävät myös Heiskasen näytelmässä. Onnellistenkin ruuhkavuosien keskellä pieni yksityiskohta voi hukkua arjen syövereihin, mutta jättää johonkin yksilöön ikuisen ja peruuttamattoman muistijäljen. Rintamamiestalossa tällainen on esimerkiksi tilanne, jossa perheen isä Otto lähtee hakemaan ylennystä Santahaminasta. Iloisessa lähtötohinassa Otto nostelee lapsiaan ilmaan yksitellen, ja kertoo mitä heistä voisi tulla isoina. Yksi lapsista jää kuitenkin vaille isän ennustusta. Isä, mikä minusta tulee? -lause kaikuu kuuroille korville, kun Oton pitää kiiruhtaa autoon. Kukaan lapsen ympärillä, eivät edes muut sisarukset, näe tai tiedosta tilannetta. Katsojat kuitenkin huomaavat kuinka tuo yksi pieni hetki lähtöhyvästien keskellä vaikutti lapsen maailmaan dramaattisesti.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Näytelmä on melankolisempi kuin markkinointikuvat ja mainoslause antavat ymmärtää: "Kari Heiskasen tunnevoimaisessa uutuudessa rokki soi ja perheen liitokset natisevat." Rintamamiestalo sisältää surua, mutta on lopulta toiveikas ja mikä parasta, samaistuttavuudessaan ihmisläheinen. Näytelmän kieli ja sanonnat ovat tuttuja ja arkisia, mikä tekee katsomisesta helppoa.

Osa henkilöhahmoista on kirjoitettu karikatyyrimäisiksi, mutta kaikissa on sen verran tarttumapintaa, että huumori toimii. Päähenkilöt ovat persooniltaan reheviä ja niin loputtoman rehellisiä ja paljaita, että keskinäinen kommunikointi koskettaa.

Yksi riipaisevimmista kohtauksista syntyy, kun taistolaisen liikkeen kannattaja Jaakko kyseenalaistaa isältään Otolta sodan oikeutusta. Riidaksi äityvän keskustelun sukupolvien välinen kuilu on ammottavan syvä. Kuinka Suomen itsenäisyyttä henkensä uhalla puolustanut isä voi katsoa, miten rakkaasta pikkupojasta on kasvanut Neuvostoliittoa ihaileva nuorukainen? Nuorukainen, joka kyseenalaistaa nuoruuden innolla ja uhmalla isänsä vapaasta tahdosta riippumattoman toiminnan itsenäisen Suomen puolesta, ja vähättelee tietämättään sen myötä syntyneitä traumoja. Traumoja, joita kukaan muu kuin toinen sodan kauhut kokenut voi ymmärtää. Traumoja, jotka heijastuvat myöhemmin sukupolvien yli.

Sodan traumoja Otto ja Maria purkavat vuorollaan naapurissa asuvalle pariskunnalle. Otto alkoholin myötä Reiskalle, Maria kahvikupin äärellä Elmalle. Alkoholi näyttelee tarinassa enemmän ja vähemmän sivuroolia, kuten monen suomalaisen elämässä. Kun ei osata tai uskalleta puhua, johonkin se tuska on purettava.

Kuva: Kuopion kaupunginteatteri / Karri Lämpsä.

Rintamamiestalo on täynnä erinomaisia näyttelijäsuorituksia. Ilahduin etenkin lapsinäyttelijöiden osuudesta ja aitoudesta. Tarinan sydän ovat kuitenkin Otto (Mikko Rantaniva) ja Maria (Johanna Jauhiainen). Kaikki kasvaa ja nojaa lopulta heihin ja heidän vuorovaikutukseensa. Lapset kritisoivat näytelmän alussa Otto-isänsä voimakasta tahtoa ja persoonaa, joka polki Maria-äidin jalkoihinsa. Isän syntymäpäiviä juhlittiin, äidin ei koskaan. 

Näytelmä kertoo kuitenkin enemmän. Maria korottaa ääntään miehelleen siinä missä mieskin, on sisukas ja monella tasolla vahva persoona. Hän pakkaa tarvittaessa laukkunsa ja lähtee, kunnes mies joutuu nöyrtymään ja pyytämään käytöstään anteeksi (koska ei halua nähdä nälkää). Kari Heiskanen on onnistunut kietomaan samaistuttavaa komiikkaa dramaattisiinkin yksityiskohtiin. Mikko Rantaniva ja Johanna Jauhiainen ovat löytäneet hahmoilleen juuri oikeanlaisen äänen, persoonan ja henkilökemian. Molempien rakkaus, ilot, surut, tuskat, huolet ja onnellisuus toisiinsa ja lapsiinsa välittyvät täysin.

Käänteinen tarinankerronta on koskettavaa ja lohdullista. Näytelmä alkaa sisarusten kesken perinnönjaosta ja taloon liittyvästä (miltei olemattomasta) rahan arvosta. Tästä ajasta, jolloin olemme unohtaneet kaiken muun koti-käsitteeseen liittyvän. Kun kaikki muistot ovat unohtuneet ja muuttuneet rahaksi.

Isovanhemmat omaa Rintamamiestaloa rakentamassa.

Kaikki päättyy näytelmässä kuitenkin siihen, mistä kaikki itse asiassa elämässä vasta alkaa. Rakastunut, sodasta selvinnyt pariskunta on Rintamamiestalonsa perustuksilla. Maria syö eväitä, kun Otto asettelee kotiinsa ensimmäistä nurkkalautaa huikkaamalla vaimolleen: "Tuleppa pitämään, niin tulee suora." Tuo pieni ja yksinkertainen lause kruunasi näytelmän ja tiivisti vertauskuvallisesti paljon. Yhdessä ja rakkaudella tekemällä saadaan jotain pysyvää, mikä kestää ihmissuhteiden rajuakin horjuttamista. Sodan jälkeen koteja tehtiin hartiavoimin itselle ja perheelle sillä ajatuksella, että tämä on loppuelämän koti. Ei siten, että mietitään mikä on Rintamamiestalon (perheen, kodin, rakkauden, ihmissuhteiden) jälleenmyyntiarvo.

Sydämelliset kiitokset Kuopion kaupunginteatteri ja Kari Heiskanen erinomaisesta

ja tunteita herättäneestä teatterielämyksestä!

Käsikirjoitus ja ohjaus: Kari Heiskanen

Lavastus: Markku Hakuri

Puvustus: Jaana Aro

Musiikin sovitus ja harjoitus: Mika Paasivaara

Pianisti: Petra Immonen

Valosuunnittelu: Lassi Kröger

Äänisuunnittelu: Timo Pönni

Projisoinnit: Jarmo Jääskeläinen

Rooleissa: Mikko Rantaniva, Johanna Jauhiainen, Toni Harjajärvi, Sari Harju, Sohvi Roininen, Santeri Niskanen, Ari-Kyösti Seppo, Sari Happonen, Atte Antikainen, Mikko Paananen ja Katri-Maria Peltola.

Lapsiavustajat: Aleksi Kuosmanen, Oliver Mäensivu, Riitu Malinen, Tara Lipponen, Hilla Väätäinen, Inari Nissinen, Viljami Varis, Arijus Sereckis, Jaakko-Juhani Kuokkanen, Vilho Natunen, Oiva Väätäinen, Dovas Sereckis, Aida-Maya Vuori ja Saana Kutvonen.

Kesto n. 2h 50 min, sis. väliajan 20min
Ikärajasuositus 12

Taideasiantuntijan työpäivä

Vojnich Erzsébet: Janogary, ajoittamaton. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Lupailin kertoa "my day" -tyyppisesti taideasiantuntijan työstäni. Pidin loppuvuodesta muutaman päivän ajan päiväkirjaa työtehtävistäni. Minulla ei ole 100%:n työaika, mikä mahdollistaa päivätyön ohessa paljon muutakin mukavaa, mistä olen todella kiitollinen. Tosin samasta syystä arkityöhön ilmaantuvien tehtävien organisointi ja aikatauluttaminen vaatii reipasta asennetta, jotta ehtii olemassa olevalla työajalla tehdä kaiken mitä täytyy.

Olavi Rysä: Pax Mare, 1959, öljy kankaalle. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Yksikään taideasiantuntijan työpäivä ei ole samanlainen, ja tästä piirteestä pidin jo edellisessä museoamanuenssin tehtävässäni. Molemmat ovat asiantuntijatehtäviä, mutta työtahdissa on eroa kuin yöllä ja päivällä. Museoamanuenssina sain keskittyä pidempiä aikoja johonkin tiettyyn aiheeseen (esimerkiksi artikkelin kirjoittamiseen), mutta KYSin taideasiantuntijana koordinoin tavalla tai toisella kaikkea taiteisiin liittyviä asioita sairaalassa. Minulla ei ole enää aikaa käyttää samanlaisia tunteja yhden asian hoitamiseen, tosin tehtävänkuvakaan ei ole enää samanlainen. 

Työtahtien eroa kuvaa mielestäni hyvin se, että ensimmäisellä viikolla taideasiantuntijana sain enemmän sähköpostia kuin aiemmassa työssäni koko kuukauden aikana. Työni on itsenäistä, mutta taideasiat linkittyvät etenkin nyt uudisrakennushankkeiden myötä monen muun työntekijän työhön ja moneen rakennukseen, rakennusosaan ja yksikköön.

Seppo Väänänen: Pojat puussa, 1981, öljy kankaalle. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Väinö Lätti: Paluumuutto, 1985, teräsreliefi. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma. Kirjoitin lisätietoja teoksesta täällä.

Suurin osa työstäni on "näkymätöntä" työtä tietokoneen ääressä, kuten kaikilla Kiinteistöhallinnon asiantuntijoilla. Se, mitä työstäni ulospäin tavallisesti näkyy on vaihtuvien taidenäyttelyiden järjestäminen. Se, että käyn tasaisin väliajoin seisomassa askeljakkaralla ja ripustamassa näytteilleasettajan kanssa teoksia seinille. Tämä vääristää työnkuvaani melkoisesti, sillä näyttelytoiminta kuuluu itse asiassa KYSin kulttuurihyvinvointitoimintaan, jossa minä kyllä satun organisoimaan näyttelytoimintaa, mutta se ei ole varsinainen asiantuntijatehtävä miksi minut on sairaalaan palkattu. Taideasiantuntijan tehtävä koostuu pääasiassa useiden pienten ja suurten taiteeseen liittyvien asioiden suunnittelusta ja koordinoinnista.

Marlena Luukkonen: Lumetta-näyttely esillä G1-näyttelykäytävällä 4.1.-31.3.2022.

Marlena Luukkonen: Starbeing, 2021, öljy kankaalle.

Toinen ulospäin näkyvä tehtävä, joka kuuluu virallisesti taideasiantuntijan tehtävänkuvaan, on sairaanhoitopiirin omaan taidekokoelmaan kuuluvien teosten sijoittaminen eri puolille sairaalaa. Taidetta halutaan esille. Tulevana keväänä taidetta liikkuu ympäri sairaalaa todella paljon, sillä osastojen muuttojen myötä taide liikkuu osastoilta väliaikaissäilytykseen ja takaisin. Nämä ovat niitä hetkiä, kun sairaalan henkilökuntakin näkee pilkahduksen siitä, kuka niitä taideasioita hoitaa.

Wäinö Aaltonen: Juhannuskeinu, 1934, kipsi. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Antti Linnovaara: Opas ympyrään, 1987, akryyli ja pastelli paperille. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Vaikka kaikki päivät ovat erilaisia, tämä valottanee työtehtäviäni paremmin ja syvällisemmin kuin pelkkä mielikuva taideasiantuntijan tittelistä:

Päivä 1.

• Kiinteistöhallinnon yhteinen kuukausipalaveri klo 8-9.
• Sähköpostien läpikäymistä. Minulle kertyy päivästä riippuen postia tavallisesti noin 20-40 kpl. Asioita hoidetaan ja edistetään paljon sähköpostien välityksellä, jotta asioista jää muistijälki.
• Näyttelyjulisteen ja teosluettelon tulostaminen.
• KYS Uudistuu -taidetyöryhmän kokousmuistion kirjoittamista. Näiden erilaisten taiteeseen liittyvien muistioiden kirjoittaminen on suhteellisen hidasta, sillä sisällytän niihin aina jonkinlaista kuvien käsittelyä. Toki pelkkien asioiden kirjaaminen muistioon riittäisi varmaan jollekin, mutta itse haluan, että jos/kun joku ulkopuolinen lukee asiakirjaa, siitä tulee käydä välittömästi ilmi, mistä asioista on päätetty ja millaista taidetta käsitelty. Kuvat ovat näissä tapauksissa oleellinen asia. Taiteesta ei voi mielestäni kertoa ilman kuvia.
• Taiteilijoiden kanssa soittelua + sähköposteja.
• Laskutusasioiden hoitamista. Laskutustietojen lähettämistä ja budjetin tarkastamista.
• Kokoelmateosten pakkaamista ja kuljettamista.
• Näyttelyripustuksen ohjeistusta näytteilleasettajalle.
• Osastojen muuttoaikataulujen selvittämistä työkaverilta ja muuttoihin sisältyvän taiteen siirron suunnittelua.
• Taideteoksiin liittyvien kokoelmatietojen selvittämistä ja eteenpäin välittämistä. 
• Näyttelysopimuksen valmistelua.
• Näyttelykiskon siirrosta toimenpidepyynnön lähettäminen.

Päivä 2.

• Taidemuseopäivillä pitämäni sairaalataiteesta kertovan esitelmän välittäminen muiden sairaanhoitopiirien taidevastaaville. (Taidemuseopäivistä pitäisi kertoa terveisiä tekstin muodossa blogiinkin.)
• Näyttelysopimuksen allekirjoitus ja asiakirjojen skannaaminen.
• Laskun asiatarkastus.
• Näytteilleasettajan kanssa viestittelyä.
• Taideteoksen sijoittaminen osastolle. Tämä kuulostaa yksinkertaisemmalta toimenpiteeltä kuin todellisuudessa onkaan. Taideteoksen sijoittaminen osastojen sisälle tarkoittaa sitä, että saan ensin puhelimitse tai sähköpostilla pyynnön saada taidetta johonkin. Tämän jälkeen käyn yleensä tutustumassa tilaan, jotta näen millaisesta tilasta on kysymys ja minkä kokoinen seinä teokselle on varattu, onko kyseessä ikkunaton vai ikkunallinen tila, ja onko tilassa vaaratekijöitä taiteen sijoittamiselle.
  Tämän jälkeen tutustun kokoelman teoksiin, teen kuvalistan tarjolla olevista teoksista, joista osasto valitsee yhden teoksen sijoitettavaksi tilaan. Valinnan jälkeen käyn pakkaamassa teoksen ja toimitan sen (koosta riippuen joko itse tai yhteistyökumppanin kanssa) osastolle ripustettavaksi.
  Taideteoksen siirtotoimenpide tulee aina kirjata sähköiseen kokoelmanhallintaohjelmaan, jotta pysyn ajanatasalla siitä, mitkä teokset ovat milloin missäkin. (Tulevan kevään muuttorumba taideteosten osalta kauhistuttaa jo nyt etukäteen.)
  Siihen hetkeen, kun saan varsinaisen taideteoksen sijoitettua jonnekin saattaa kulua useampi kuukausi, sillä sijoituspyyntöjä on jonossa, kaikkien selvitykseen menee oma aikansa ja arkityön ympärillä on paljon muitakin selvitettäviä ja edistettäviä asioita. Vaikka haluaisin hoitaa näitä asioita nopeammin, se ei ole käytännössä mahdollista. Yritän aina lohduttautua lauseella, että "sairaalan toiminta pyörii ja kukaan ei kuole, vaikka en ehtisi toimittaa teosta haluamassani ajassa".  
• KYS Uudistuu -taidetyöryhmän kokousmuistion kirjoittamista.
• (Tämän kyseisen päivän tahti tiivistyi mielestäni iltapäivällä siihen hetkeen, kun yritin leimata itseni ulos töistä bussikortilla....)

Päivä 3.

• KYS Uudistuu -taidetyöryhmän kokousmuistio valmistui ja välitin sen tarkastettavaksi puheenjohtajalle, ennen kuin välitin sen eteenpäin muille ryhmän jäsenille.
• Sydäntoimenpideyksikön toimenpidehuoneen kattoon asennettuihin näyttöihin tutustuminen.
• Käyttölupien selvittämistä valokuviin liittyen.
• Arkiviestejä yksikön sisällä. Tämä kuulostaa ehkä hassulta, mutta asioita hoidetaan myös Kiinteistöhallinnon sisällä/kesken sähköpostitse. Etätyösuositusten myötä kaikki eivät ole toimistolla yhtä aikaa, ja vaikka olisivatkin, kaikilla on omat kiireensä kokousten ym. myötä. Asioita ei voi aina kysäistä ohimennen vain kävelemällä työkaverin työpisteelle, vaikka se tuntuisi nopeimmalta keinolta. Aina toista ei saa myöskään puhelimella kiinni, jos  kokous on kesken, joten asioita kysellään sähköpostitse.
• Kulttuurihyvinvointityöryhmän toimintaan liittyvien asioiden edistämistä.
• Työharjoittelijan haastattelu.
• Muistion kirjoittamista.
• Tiedotteen kirjoittamista
• Asiakirjan kommentointia.
• Olin asettanut kyseisen viikon tavoitteekseni kirjoittaa esihenkilölle tilanneraportin eräästä projektista, jotta hän saa omalta osaltaan vietyä asiaa eteenpäin ylemmälle taholle päätettäväksi. Pääsin aloittamaan raportin kirjoittamisen vasta kolmantena päivänä, vaikka tiesin ettei asian kirjoittamiseen menisi pitkään. Muut asiat vain ajoivat tämän tehtävän ohitse.
  Useiden eri asioiden priorisointi ja tärkeysjärjestyksen uudelleen organisointi on hyvin yleistä. Tätä tekevät Kiinteistöhallinnossa varmasti kaikki. Etukäteen ei voi aina tietää mikä asia asettuukin tärkeysjärjestyksessä toisen edelle. Tämä on ollut yksi asia, jonka olen joutunut opettelemaan ja hyväksymään. Vaikka kuinka haluaisin olla järjestelmällinen, päiviä ei valitettavasti saa tehtyä aina siten kuin ne on itse etukäteen suunnitellut.
  Hyvää tässä oli se, että esihenkilöni sai raporttini luvatussa ajassa.

Elin Danielson-Gambogi: Ruissalon silta, 1891, öljy kankaalle, 29x46cm. Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen. Tästä taideprojektista voitte lukea lisää täältä. 

Näiden kolmen päivän esimerkkien myötä saanette jo kiinni taideasiantuntijan monipuolisesta tehtävänkuvasta joka sisältää, kuten huomaatte, yllättävän vähän varsinaista taiteen käsittelyä tai katsomista. Toimin asiantuntijana erilaisissa työryhmissä ja yhteistyössä eri toimijoiden kanssa, joista kirjoitan varmasti myöhemmin myös lisää.

Pauno Pohjolainen: Aivoitus, 2010, ruostumaton teräs. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Terho Sakki: Primavera - Purot kalliossa, 1983. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Kaarisairaalan aulaan näkyvä kalliomaisema on syksyllä kuin taideteos.

Yksityiskohta Kaarisairaalan julkisivuteoksesta Jaana Partanen&Heikki Lamusuo: Evoluutio, 2015, digipainatus lasille, 1500m2. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Kirjoitin taideasiantuntijan vuosikatsauksessa, että "Parasta työssäni ovat ne tilanteet, kun taide linkittyy tavalla tai toisella jonkun toisen työhön. Nuo ovat niitä hetkiä, kun taide tulee osaksi rakentamista, kiinteistöjen ylläpitoa, sairaalatoimintaa. Se muuttuu tilassa merkitykselliseksi ja siihen kiinnitetään huomiota. Ja ajatelkaa, saan olla edistämässä noita tilanteita!" 

Mitäpä tuohon enää lisäämään.

Synttäripohdintoja

Näin sitä saa jälleen aloittaa uuden vuoden syntymäpäivää viettämällä. En tiedä johtuuko se synttäreistä, mutta olen aina pitänyt tästä alkuvuoden talvesta. Talvi on vielä oikea talvi, on lunta, aurinkoa ja pakkasta. Valkoisena kimalteleva luonto on kaunis. Valoa on jo selvästi enemmän kuin ennen vuodenvaihdetta.

Vilkuilin aiempien vuosien synttäripostauksia taaksepäin ja hymyilytti; samojen asioiden kanssa tasapainoilen edelleen. Kirjoitin jo pari vuotta sitten, että pitäisi opetella hahmottamaan oman jaksamisen rajoja paremmin, ja kuinka "kieltäytymisen ilmaiseminen tuntuu edelleen äärimmäisen vaikealta". Olen miettinyt syitä tälle olotilalle. Varhaisempina vuosina siihen liittyi ajatus siitä, ettei haluaisi kieltäytymisellä loukata tai pahoittaa toisen mieltä. Tai aiheuttaa harmia tai ongelmia sille toiselle, minkä oma kieltäytyminen kenties aiheuttaa. Olen onneksi osannut kieltäytyä sellaisista asioista, jotka ovat olleet täysin oman tahtoni vastaisia. Toisaalta tiedostan, että tätä kilteyttä on välillä käytetty röyhkeästi hyväksi.

Nykyisin kieltäytymisen vaikeus liittyy enemmän siihen, että olisi paljon kivoja juttuja, joihin minun olisi mahdollisuus, ja haluaisin, osallistua. Ajattelen, että kieltäytyminen tällaisista jutuista on jotenkin lopullista. Jos kieltäydyn tästä, kysyykö kukaan minua enää mihinkään? 

Toki tiedostan jossain mieleni sopukassa, että eihän se niin ole. Ei voi olettaa, että aikataulullisista tai mistä tahansa syystä kaikki asiat onnistuisivat aina siten kuin ne suunnittelee. Tuo ensimmäinen esimerkki kieltäytymisen vaikeudesta piilee minussa valitettavasti edelleen, vaikka tiedostan sen lapselliseksi. Työkaverit ovat olleet tässä onneksi hyvinä kouluttajina. 

Tiedän, että tämä on hölmöä, mutta olen juuri se henkilö, jonka on vaikea päästä puhelimessa irti esimerkiksi lehtimyyjistä, kun ei vaan saa sanottua tarpeeksi suoraan Ei kiitos! (Hekin tekevät vain työtään.) Tämän vuoksi minua huvittaa edelleen tilanne, kun töissä ilmaisin työkaverille eräästä työhön liittyvästä markkinamiehestä, joka oli soitellut jo pariin otteeseen ja lähettänyt vielä "kilometrin mittaisen" sähköpostinkin tarjoamistaan palveluista. Työkaverini antoi minulle yhden esimerkkilauseen kirjoitettavaksi. Siis yhden lauseen. En minä ole yhden lauseen viestittelijä. Tässä törmää taas insinöörin tehokkuusajattelu humanistin kuvailevaan ja keskustelevaan kielimaailmaan...

Minä: En minä voi sanoa noin, kun se kuulostaa epäystävälliseltä.

Hän: Eikä kuulosta, kun sanot niin kuin asia on.

Minä: No jos minä vähän lisään siihen... (en ehtinyt sanoa lausettani loppuun).

Hän: Jos sinä nyt alat runoilla liian pitkästi, sinä saat siitä tyypistä itsellesi kirjekaverin.

Minua nauratti ääneen tuo kirjekaveri-vertauskuva. Ärsyttävää, kun he ovat oikeassa... Jämäkästä runoilukiellosta huolimatta lisäsin vähän "lihaa" sen lauseen ympärille, mutta pidin sisällön tavalliseen nähden erittäin lyhyenä ja ytimekkäänä.

Tiedostan, että tänä vuonna eri asioiden aikatauluttaminen tulee olemaan yksi haaste. Tai en haluaisi puhua haasteesta, ehkä pikemminkin tavoite, joka mahdollistaa sellaisten asioiden onnistumisen, mitkä tuovat iloa elämään. Omaa jaksamista unohtamatta. Tiedän selviytyväni monenlaisesta ja olen innoissani kaikesta tulevasta. Toivon vain, että kaikki kiva ei putoaisi syliini kerralla.

30+ ikävuosissa parasta on ollut ammatillisen itsevarmuuden löytyminen. Se vaikuttaa positiivisesti kaikkeen muuhunkin olemiseen. Tiedän osaavani paljon asioita, mutta oppimisen halu ja ilo eivät ole kadonneet mihinkään. Uteliaisuus on kantanut pitkälle opintovuosista alkaen. Henkistä vahvuutta on tullut sen asian tiedostamisen myötä, että kukaan ei voi koskaan tietää kaikkea ja kysyvä ei tieltä eksy.

Mukavalta tuntuu myös se, että vuosien myötä ne temperamentin terävimmät reunat ovat hieman taittuneet. Tasaisuuden opettelu on tuonut arkeen rauhaa, kun kaikkeen ei tarvitse reagoida sata lasissa. Innostus ja nauru tosin kuplivat yli ihan yhtä herkästi kuin ennenkin, minkä te jo tiedättekin.

Sen suurempia uudenvuodenlupauksia tekemättä toivoisin,

että saisin jatkaa tällä samalla tiellä, samalla mielellä.

Onnellista alkanutta vuotta 2022! 

Alas taikavirtaa

Mietin etukäteen, että kuinkahan sitä osaa heittäytyä lomalle, kun nämä joulun ja uudenvuoden välipäivät ovat ensimmäinen lomani vuoteen. Osaako sitä rentoutua ja lomailla tekemättä sen suurempia? Kirjat ovat olleet avuksi. Olen suorittanut syksystä alkaen hitaasti etenevää projektia "kirjahyllyn tyhjennys lukemalla ja laittamalla kiertoon". Useampi kirja on vielä kesken, koska ne vaativat erilaisia mielentiloja lukemiselle.

Joel Haahtela kuuluu tämän hetken suosikkikirjailijoihin viimeisimmillä kirjoillaan (Mistä maailmat alkavat, Adèlen kysymys, Hengittämisen taito). Luin kirjahyllystäni Haahtelan toisena ilmestyneen romaanin Naiset katsovat vastavaloon (2000). Pidin tutusta kuvailevasta kielestä, mutta kirjan sisältö ei lopulta sykähdyttänyt samalla tavalla kuin odotin. Joten kirja siirtyi poistopinoon. 

Kirjahyllyyn tuli puolestaan yksi lisäys, kun sain vinkin Eduard Uspenskin lastenkirjasta Alas taikavirtaa (Otava, 1980). Pidän mm. Tove Janssonin Muumi-kirjoista, Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttärestä ja Veljeni Leijonamielestä, F.H. Burnettin Salaisesta puutarhasta, Elsa Beskowin ja Rudolf Koivun saduista. Venäläiset sadut ovat vieraampia, vaikka minua viehättää esimerkiksi Ivan Bilibinin (1876-1942) kuvitukset. Lastenkirjoja on maailmassa niin paljon, että umpimähkään etsiminen tuntuu työläältä. Sen vuoksi tämä täsmävinkki tuntui kivalta. 

Vierastan, ehkä vähän turhaan, nykyisiä lastenkirjoja, sillä nautin enemmän menneen maailman tunnelmasta. Iloinen poikkeus oli kuitenkin Anja Portinin Radio Popov (Kustantamo S&S, 2020). Tämä kertoi lindgrenmäiseen tapaan lasten yksinäisyydestä ja yllättävästä ystävyydestä. Historiaa oli kiedottu mukaan sopivalla tavalla. Kirjan luettuani en ihmettele, että teos palkittiin Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnolla 2020.

Kuvitus: Viktor Tšižikov.

Alas taikavirtaa kertoo puolestaan moskovalaisesta Mitja-pojasta, joka matkustaa maalle mummonsa Siiri Sofian luokse viettämään kesälomaa. Mummo kertoo Mitjalle jännittäviä tarinoita "Vasilisa Viisaasta, prinsseistä ja hirmuisesta Kuolemattomasta Kassheista. Kertoi Satakieli-ryöväristä, joka vihellyksellään tainnutti ja surmasi ihmisiä, kunnes Ilja Muromalainen hänet nujersi. Kertoi Aa-aa-kissasta ja Iivari Pahasilmästä. Yhtenä aamuna mummo sanoi pojalle: -Kuulehan. Ota vähän viemisiä koriin ja mene käymään Emilia-mummon, minun äitini tädin luona. Olet siellä hänen vieraanaan, auttelet sen verran kuin osaat. Hän asuu yksin ja on nyt jo ikivanha. Katsokin vain ettei hän olisi muuttunut jo noita-akaksi."

Tästä alkaa Mitjan seikkailut lumottua polkua pitkin Emilia-mummon luo, joka asuu kananjalkaisessa, kävelevässä mökissä. Mökissä Mitja näkee lisää kummia: 

"Pöydällä oli laakea vati, johon vanhukset tuon tuostakin heittivät silmäyksen. Ja vadilla pyöriskeli omena, aivan omia aikojaan.
-Mikä tuo on? poika kysyi.
-Se on Omena Vadilla Vaeltava, vastasi noita-akka. -Lahja Vasilisa Viisaalta. Hän kävi täällä vierailulla ja antoi tämän minulle. Hän aina keksii kaikenlaista.
-Miksi te koko ajan katsotte siihen?
-Siitä voi nähdä mitä ikinä haluaa, Kikimora sanoi. -Me tässä katselemme mitä keisarikunnassa tapahtuu.
-Istu sinäkin vähän lähemmäksi ja katso, kehotti noita-akka ja veti Mitjaa varten jakkaran pöydän viereen.
Mitja kurkisti vatiin....ja kas tällaista hän näki:"

Kuvitus: Viktor Tšižikov.

Omena Vadilla Vaeltava näyttää Mitjalle tarinoita taikamaan keisarikunnasta, jonne hän pääsee lopulta myös itse mukaan. Tarina alkaa siitä, kun keisari Makar ei saa tehdä mitään vaikka haluaisi, koska hän on keisari. Eihän hänen arvolleen sopinut työn tekeminen:

"Pthyi olkoon! keisari puhahti. -Ja mitä elämää tämä tällainen on? Halkoja ei saa hakata - varomatonta. Lattiaa ei saa luututa - sopimatonta. Sano Gavrila, onko minulla tointa ja sijaa tässä talossa, sano?
-Ei, teidän korkeutenne, vastasi Gavrila. -Ei ole teillä tointa eikä sijaa tässä talossa."

Kirjassa on paljon huumoria ja ajattomia aiheita, jotka sopivat myös aikuisille. Itse asiassa näin aikuisena luettuna rivien välistä löytää huumoria ja linkkejä yhteiskunnallisiinkin aiheisiin todennäköisesti paljon enemmän mitä lapset näkevät. Palvelijat ovat surkuhupaisia miellyttäessään keisaria kommenteillaan ja muokatessaan mielipiteitä hänen ajatustensa mukaan. Diktatuurivaltioissa asiat lienevät hyvin samanlaisia tänäkin päivänä...

Kuvitus: Viktor Tšižikov.

Eniten nautin kohtauksista, joissa käsiteltiin Vasilisa Viisasta. Naisen asema puhututti lastenkirjassakin, mutta Uspenski on uskaltanut käsitellä aihetta ihailtavan ironisesti (venäjänkielinen alkuteos ilmestyi ensimmäisen kerran 1971). Keisari kutsuu koolle "mahtimiesten neuvoston", jonka on tarkoitus keksiä mitä tehdään keisarikuntaan palanneelle Satakieli-ryövärille:

"Mahtimiesten neuvosto pörisi kuin mehiläispesä. Parrakkaat pajarit eivät aikoihin olleet nähneet toisiaan ja kertoivat nyt kilvan kuulumisia. (---)
-Mitä me teemme tälle asialle? kysyi keisari.
-Olisi syytä panna sotilaat liikkeelle, ehdotti Fläkki. -He saisivat vangita sen rosvon.
(---) -Totta mikä totta, myönteli keisari, -mutta kalliiksi se käy. Aina kuluu rahaa, kun sotilaat pannaan liikkeelle. Ja sotilaat tarvitsevat hevosia, ja nyt ovat juuri peltotyöt käynnissä.
-No mutta mitä sitten tehdään? huudahti kirjuri.
-Kysykäämme neuvoa Vasilisa Viisaalta.
-Miksi me häneltä kysyisimme? Onko hänellä muka ymmärrystä enemmän kuin meillä? huusi Yölintu.
-Varmasti on! sanoi Makar tuimasti. -Onhan hänelle annettu nimeksi Viisas. Hei, lähetti tänne!
Saliin kipitti poika jolla oli jalassa uudet punaiset saapikkaat.
-Kuulehan poikaseni, juokse Vasilisa Viisaan luokse ja kysy häneltä mitä meidän pitää tehdä Satakieli-ryövärille.

(---) -Mutta teidän korkeutenne, setä hyvä! Miksi minä juoksen koko ajan Vasilisa Viisaan luokse ja takaisin? Eikö Vasilisaa voi kutsua tänne?
-Että nainen päästettäisiin keisarin neuvostoon. Onko mokomaa missään nähty? huolestui kirjuri.
-Ei käy! huusivat mahtimiehet kuorossa. -Ei naisen sovi istua neuvostossa. Istukoon kotona ja neuvokoon!
(---) Ja poika pinkaisi tiehensä. Viiden minuutin kuluttua hän palasi ja ilmoitti keisarille:
-Näin sanoo Vasilisa: kauppiaalta on perittävä sakko, puoli tynnyriä hopeaa. Heti se kauppias viisastuu.
-Hyvä! Tämä nainen puhuu asiaa, huusi pajari Lumiviitta. Ja hopean me voimme antaa sille joka saa kiinni Satakieli-ryövärin.
-Kas kas! hämmästeli Fläkki. -Kyllä se Vasilisa keksii. Harmillista että hänen pitää olla nainen."

Kuvitus: Viktor Tšižikov.

Keisari Makar kyllästyy hallitsemiseen ja lähtee maalle isoäitinsä luokse. Tämä aiheuttaa sekasortoa neuvoston jäsenissä: Miten käy keisarikunnan ja kuka nyt hallitsee? Mitä mahtimiesten neuvoston jäsenet tekevät, jos keisaria ei enää ole? Kuinka selvitä lohikäärmeestä ja Kassheista, jota kutsutaan kuolemattomaksi?

Tarinaan on kirjoitettu myös yllättävän ajankohtaisesti nyky-yhteiskuntaan nähden androgyyni Iivari Pahasilmä:

"Tietä pitkin kulkea kahnusti kummallisen näköinen olento. Sillä oli yllään sekä mekko että housut, pitkät harmaat suortuvat valuivat hartioille asti - ei se ollut ukko eikä akkakaan.

-Hei kuulkaa, ottakaa minut kyytiin! olento sanoi ohuella kirkuvalla äänellä. Äänestäkään ei voinut sanoa kuuluiko se miehelle vai naiselle."

Tarinan lopussa käydään taistelu Summanmutikan sillalla, johon osallistuvat kaikki kirjan päähenkilöt. Kirjassa on maltilliset 133 sivua, joista osa on kuvitettu, toisinaan jopa aukeamat. Teksti ja tarinan juoni kulkee siis nopeasti eikä kirjaa malttaisi laskea kädestään. Pidän Martti Anhavan suomennoksen kielestä ja paikoitellen kipakastakin puhetyylistä. Ainut vanhahtava sana, jota en ymmärtänyt (ja jonka näin kuvituskuvasta vasta kaksi aukeamaa myöhemmin) oli karttu. Mikä on karttu?

"Kirjuri kiersi huoneessa, katseli, kosketteli ja käänteli kaikkea, ihmetteli. Ja esineet käyttäytyivät aivan siivosti. Mutta hädin tuskin kirjuri ehti saada arkun kannen auki, kun sieltä lennähti tukeva karttu, joka alkoi suomia kirjurin päätä ja kylkiä."

Googlailu osoitti kartun tarkoittavan nuijaa, keppiä tai kapulaa. Aikoinaan karttua on käytetty esimerkiksi pyykin pesussa: "Karttua käytettiin vaatteiden puhdistuksessa, liotettuja vaatteita hakattiin pyykkikartulla." Lähde: Finna.

Kirjassa on huumoria, jännitystä, hieno kuvitus ja opettavaisia kappaleita. Teos on ajaton, sopivasti ironinen ja juuri oikealla tavalla satumainen Maitovirtoineen, lohikäärmeineen ja kävelevine mökkeineen.

Alas taikavirtaa nousi yhdeksi parhaimmista lastenkirjoista, jonka olen lukenut.

Onko kirja tuttu?
Otan mielelläni vastaan myös lisää lasten/nuortenkirjavinkkejä.
Mitkä ovat teidän suosikkejanne?