LinkedInissä tuntuu nyt leviävän kulovalkean tavoin Itä-Hämeen toimittajan Heini Kuuselan kirjoitus, jossa hän kritisoi somealustan yltiöpositiiviseksi muuttunutta ilmapiiriä:
Kuusela kuitenkin jatkaa ajatustaan kommenttiosiossa:
Kuuselan kirjoitus kaikkineen oli raikas tuulahdus somemaailman yleisilmeeseen. Ja sai ajattelemaan. Ehkä aluksi hieman kyseenalaistin näkökulman, sillä itse en ole kokenut LinkedIniä noin. Kertoneeko siitä, että minulla ei ole yltiöpositiivisia hehkuttajia verkostoissani? Tiedostan kuitenkin ajatuksen ja tunnistan tällaiset somepäivittäjät. Mietin myös, että näyttäydynkö itse sellaisena?
Kirjoitan työstäni ja taiteesta nimenomaan positiivisesta näkökulmasta. Kirjoitan silloin, kun asia koskettaa, saa hyvälle tuulelle ja iloiseksi, tai haluan tuoda jonkin tietyn näkökulman esille. Persoonani on iloinen ja kupliva, joten minulla on kaikki elementit olla juuri se "yltiöpositiivinen hehkuttaja".
Töitä sydämellä vai rahalla?
Minut lähemmin tuntevat ja matkaani pidempään seuranneet kuitenkin tietävät, että työelämän suunnan saavuttaminen oli alussa haasteellista, vaikka tiesinkin, että halusin tavalla tai toisella työskennellä kulttuurin parissa. Nykyinen "hehkutus" syntyy siitä sisäisestä riemusta, että olen ylipäänsä päässyt työelämään, päässyt tänne saakka ja kokemaan sellaisia asioita, joista en osannut edes haaveilla. Kulttuurialan opiskelu, kuten minun tapauksessani taidehistoria, harvoin valmistaa suoraan mihinkään tiettyyn ammattiin tai työtehtävään. Työllistymisessä on paljon epävarmuustekijöitä.
Tiesin opiskeluvaiheessa haluavani museotöihin ja se toteutui. Tämäkään ei ole itsestäänselvää, sillä kulttuurialan työpaikoista on paljon kilpailua. Koen museotyön myös siten, että ne tehtävät ovat vielä niitä nyky-yhteiskunnassa harvoja työpaikkoja, joissa saatetaan olla ns. koko elämä. "Sisäistä vaihtelua" saattaa toki tapahtua (museosta toiseen), mutta pääasiassa koen museotyön niin monipuolisena ja palkitsevana, että kentällä halutaan olla töissä.
Palkitsevana ei voi tosin pitää palkkausta, johon uskon jokaisen museoammattilaisen yhtyvän. Työn haasteellisuus ja vastuu eivät ole monien muiden asiantuntijaorganisaatioiden tasolla, vaikka museoissa ollaan vastuussa koko Suomen aineellisen ja aineettoman kulttuuriomaisuuden säilyttämisestä myös tuleville sukupolville. Museot ovat vastuussa myös tulevaisuudesta, vaikka ne nähdään usein vain menneen tallentamisena. Tähän samaan kategoriaan kuuluvat muistiorganisaatioina arkistot ja kirjastot.
Kulttuurialan "ongelmana" onkin usein se, että töitä tehdään sydämellä eikä niinkään euron kuvat silmissä, vaikka moni toivoo asiaan muutosta. Tämän vuoksi pidän itse ammattiliittojen toimintaa tärkeänä. Osallistuin jokin aika sitten keskusteluun jossa kysyttiin, mikä on omasta mielestä motivaatio tai vetovoima oman työn takana. Palkka, oli nopeasti yksi vastaus.
Minulle on aina ollut motivoivinta tehdä työtä, jonka koen merkitykselliseksi, joka tuo arkeen iloa ja edistää kulttuuria tavalla tai toisella. Haluan, että töissä oleminen ja työn tekeminen on mukavaa, sillä siellä tulee vietettyä suurin osa arjesta. En pystyisi tekemään työtä, jos odottaisin vain seuraavaa edessä häämöttävää lomaviikkoa, jotta pääsee irtautumaan töistä. Tiesin jo opiskelemaan hakiessani, että kulttuurialalla ei kerätä niitä työelämän "isoimpia dollareita", mutta tiesin että sydän on kulttuurikentällä.
Työelämään valmistautuminen ja työtehtävien hierarkia
Eräs kommentoi Heini Kuuselan tekstiä ja yltiöpositiivista työelämäkulttuuria niin ikään ajankohtaisesta näkökulmasta:
"(---) Ja ihmisille jotka vastailevat tänne, että 'Hei mitä väliä jos joku täällä hehkuttaa?' Käykää kysymässä tuota meidän räjähdysmäisesti kasvaneiden mielenterveysongelmien kanssa painivalta kansalta. Meillä on täällä tuhansia ihmisiä - etenkin nuoria - jotka miettivät, että 'miten kaikkien elämä on niin älyttömän hienoa aina ja 24/7 kun oma elämä on niin keskivertoa ja/tai kurjaa?' Selvästi tässä ei kritisoitu mitään tavallista 'Sain uuden duunipaikan ja nyt on hyvä mieli' postauksia, vaan aidosti haitallista 'toksista positiivisuutta'."
Ymmärrän tämän näkökulman täysin ja vaikka liputankin omissa opiskelijoille suunnatuissa puheenvuoroissani mm. oman osaamisen brändäämistä ja esille tuomista, haluan tuoda myös rehellisesti ilmi, että kaikkien matka työelämään ja työelämässä ei ole mutkatonta. Harvoille annetaan lippuna "oikotietä onneen". Kyllä työelämässä menestyminen vaatii (monenlaisten) töiden tekemistä ja lisäksi ihmissuhdetaitoja, sillä suurin osa töistä on tavalla tai toisella ryhmätyötä.
Tämän vuoksi olen ollut ylpeä myös niistä alkuaikojen työvuosista, joilla rahoitin opiskelun ja asumisen. Siivosin useamman vuoden tehtaassa, lentoasemalla ja pienkonehuollossa ennen kuin pääsin kiinni oman alan töihin. Pidän noita siivoustyövuosia aivan yhtä tärkeinä työelämän verkostoitumisen ja urakehityksen kannalta kuin muitakin. Noilta vuosilta elämääni on jäänyt kenties ne vahvimmat tekemiseeni uskovat henkilöt, joiden ansiosta olen osittain tässä missä olen tänään. Tästä syystä minua hieman ärsyttää erilaisissa hakuyhteyksissä lause "asian X kannalta oleellinen työkokemus".
Tietenkin ymmärrän sen, että ansioluetteloiden lukijoiden kannalta on tehokkaampaa se, ettei jokainen kirjoita usean vuosikymmenen ajalta koko elämäntarinaansa. Enemmän minua haittaa näissä näkökulmissa se, että eri töitä ja työtehtäviä asetetaan hierarkiseen asemaan. Että jokin toinen työ olisi arvokkaampaa kuin joku toinen. Tämä luo mielestäni juuri sitä vääränlaista painetta nuoriin ja työuraansa aloitteleviin (tai sinne palaaviin). Ihan kuin vastavalmistuneella tulisi olla takanaan pelkkää oman alan osaamista ja kokemusta? Ei ole, eikä tarvitse olla.
Työelämän kiiltokuvamaisuus
Heini Kuuselan kirjoitus kirvoitti keskusteluosiossa kokeneemmissakin ammatilaisissa epävarmuutta somen luoman suoritus- ja menestyskuplan keskellä: "Itse näin aloittelijana täällä LinkedInissä olen muutaman viikon aikana kokenut aika vaihtelevia tunteita innostuksesta pakokauhuun. Innostusta omasta osaamisestani ja verkostoitumisesta ja pakokauhua siitä, kun tuntuu että pitäisi olla todella 'in' ja brändätty ja markkinoitu ja suunniteltu päästä varpaisiin. Tämä saattaa uusille käyttäjille luoda paineita kirjoittaa peruskaurasta kun postausten taso on niin vaativaa. Kuinka uskaltaa olla oma itsensä jos on vielä raakile ja keskeneräinen?"
Ja toinen kommentoi: "Tuleekohan vaatimukset kulisseille työpaikalta vai omasta ajattelusta?"
Tiedostan ja ymmärrän, että jos henkilö on "kahden työpaikan välissä" (=tahtomattaan työtön), haluaa hän vahvasti luoda itselleen brändiä, jonka kautta tulisi jälleen palkatuksi. Mutta en usko, että kenelläkään on "vaatimuksia kulisseille". Kenenkään tuskin on pakko julkaista henkilökohtaisella tilillään mitään, jos ei siltä tunnu.
Onneksi osa uskalsi kommentoida, että "(---) Olen lopulta jotenkin takautuvasti valinnut peittelemättömästi olla mitä olen, kirjoittaa miltä tuntuu, tai olla kirjoittamatta, sillä loppujen lopuksi eihän olisi kenenkään etu, että esim. työllistyisin jonnekin, minne en sovi persoona-, arvo- ja yrityskulttuurimielessä."
Allekirjoitan myös tämän seuraavan kommentoijan ajatukset: "Koska ei LinkedIn tee minusta jotain, vaan minä itse sen työn teen. Ja ei se auta kuin olla se mitä on, aidosti ja rohkeasti."
Teeskentely paistaa läpi somessakin
Aitous ja rohkeus ovat mielestäni avainasemassa työelämässäkin, sillä vaikka olisit somessa kuinka innostunut, innovatiivinen, kehittymishaluinen ja yhteistyökykyinen, voi käydä niin, että kirjoituksesi käyvät jossain vaiheessa sinua vastaan. Kuten eräs kommentoija huomautti:
"Mun fiidi täyttyy myös näistä samoista superiloisista yrittämisen ja työelämän sankareista, jotka ovat TAAS saavuttaneet uuden supervirstanpylvään. Kohtaan näitä sankareita tosielämässä kovin harvoin."
Toinen kommentoija oli huomannut saman ilmiön ja tiivisti kaikkineen omatkin ajatukseni aiheesta:
"Olen samaa mieltä, että välillä tulee luettua sellaisia postauksia, joista ei tunnista kirjoittavaa henkilöä... tarkoitan että siis se yltiöpositiivisuus/boostaus ei näy kyseisessä offsome persoonassa arjessa. Voi toki olla, että olen törmännyt heihin aina väärällä hetkellä, mutta tietyissä hehkutuspostauksissa näkyy enemmänkin päällekiillotettu julkikuori, ei se todellinen persoona jonka olen oppinut tuntemaan.
MUTTA. En näe kiiltokuvapostauksissa mitään väärääkään. Meille suomalaisten itsetunnolle tekisi ihan hyvää olla avoimemmin ylpeä saavutuksistaan. Liikaa täällä synkistellään, tekonöyristellään ja murmutetaan toisten onnesta. Kyllä, niitä arkipäiviä ja sadepäiviä on varmasti enemmän kuin aurinkoisia, mutta juuri niiden ilonpilkahdusten takia sitä arjen tahkoamista jaksaa.
Kenenkään elämä ei saisi olla pelkkää pulkkamäkeä alaspäin. Silloin voi olla burnis lähellä ja on syytä viheltää peli poikki, katsella hetken kokonaisuutta löytääkseen syyn jatkuvaan ahdistukseen. Kaikkeen löytyy ajan kanssa ratkaisu, monesti oman pään sisältä. Sen sijaan somessa kiukuttelu luo helposti kuvan epävakaasta ja tyytymättömästä ihmisestä, vaikka niin ei olisikaan. Ja niitä mielikuvia on vaikea pyyhkiä somessa pois. Ikävä kyllä."
"Käytä paskaa lannoitteena"
Kuten Heini Kuuselakin kommentissaan kirjoitti: "Asioista voi kertoa myös ilman ylimääräistä bling bling -kuorrutusta." Minä pidän esimerkiksi entisten opiskelukavereideni ja kulttuuripuolen tuttujeni työelämän seuraamisesta ja lukisin niistä mielelläni lisääkin. Olen vilpittömästi ylpeä heistä, että ovat saaneet työllistettyä itsensä mitä erilaisimpiin työpaikkoihin, projekteihin ja hankkeisiin. Tiedän heidän olevan sinnikkäitä ja lahjakkaita työelämässä, koska he olivat sitä kasvotusten jo opiskeluaikana. Heidän menestymisensä antaa näköaloja myös minulle, mihin kaikkeen kulttuurialan ammattilaiset voivat työllistyä.
Olen vahvasti työorientoitunut persoona, tykkään tehdä töitä, mutta minulla ei ole koskaan ollut mitään suurta urakehityssuunnitelmaa. (Tämäkin lienee nykyisen työelämähypetyksen keskellä "uhkarohkea" paljastus.) Olen jo opiskelujen rinnalla saanut tehdä erilaisia projekteja ja kesätöitä, jotka vahvistivat ajatusta siitä, että olen oikealla alalla. Ja olen ollut siitä kiitollisessa asemassa, että olen itse saanut vaikuttaa töitteni sisältöihin. Tämä on tuonut töihin sitä toivottua merkityksellisyyttä.
Somevertailu toisten kesken on kaiken kaikkiaan myrkyllistä. Koskaan et voi tietää, mitä se toinen käy pinnan alla läpi, vaikka ulkokuori olisi kuinka kiiltävä tahansa. Kriittistä lukutaitoa median lisäksi myös kaikenlaisiin somepäivityksiin ihmiset. Olen sitä mieltä, että omasta osaamisesta ja ammattitaidosta saa, ja pitää, olla ylpeä. Mutta ei se ammattiylpeys ja tunne osaamisesta ainakaan minulle yhdessä yössä ilmaantunut. Pienin askelin tässä mennään edelleen eteenpäin. Onnistumisista ja halusta kehittyä on mielestäni hyvä jakaa iloa muillekin, mutta tässä pätee sama minkä joku jo aiemmin kommentoikin: teeskentely näkyy somessakin, jos sisältö on ristiriidassa arkisen persoonasi kanssa. Ole oma itsesi!
Minusta senkin voi sanoa ääneen, jos työ ei tuota iloa ja hyvää mieltä. Ei kai sen tarvitsekaan, jos elämän muilla alueilla menee hyvin ja on onnellinen. Eräs kommentoija tiivisti (työ)elämän arkisen näkökulman humoristisesti, mutta totuudenmukaisesti:
"Näkökulma riippuu vähän siitäkin, minkä väristen silmälasien läpi maailmaa katselee. Paskakaan ei välttämättä ole vain paskaa, vaan lannoitetta."
Näillä ajatuksilla uuteen viikkoon.
