Kirppislöytöjä

Oli jälleen innostuksessa pidättelemistä, kun löysin kirpparilta käyttämättömät Högl-merkkiset avokkaat! Olen valehtelematta hipelöinyt näitä tismalleen samanlaisia nuden värisiä versioita useamman kerran eri kauppojen kenkäosastoilla, sovitellut jalkaan ja todennut, että onhan ne nätit, mutta hinta on pysäytellyt ostohaluja. Lähtöhinnaltaan 160 euroa tuntui liian suurelta sijoitukselta, vaikka tiedän, että korkokengissä laadusta kannattaa maksaa, jos haluaa oikeasti mukavan tuntuiset korkokengät. Kaupan alennushinta 80 euroa sai jo hieman pohtimaan, että joko nyt? Kengät ovat aitoa nahkaa, pinta kiiltävää lakeria ja päkiän alla olevan platopohjan ansiosta jalka on sopivassa kulmassa, vaikka korkoa on 8cm.

En kuitenkaan koskaan ostanut kenkiä, sillä ajattelin, että minulla on jo kolmet hyvät luottokorkkarit. Ja missä sitä nykyisin voi korkokenkiä käyttää?! Tämä oli muuten asia, jonka havahduin huomaamaan vasta nyt. Työpaikkaa vaihtamalla olen joutunut luopumaan näyttelyn avajaisista, tilaisuuksista, joissa olen tavallisesti saanut korkokenkiä ulkoiluttaa. Ei  tule ihan heti mieleen tilannetta, jossa saisin nykyisen työni yhteydessä näitä käyttää. Kiinteistöhallinnon kuukausipalaveritkaan eivät ehkä ole ihan oikea paikka....

Ja mitäkö maksoin? Seitsemän euroa! Kiiltävät, naarmuttomat, pohjastaan kulumattomat - ihan uudenveroiset.

Jokin kenkäonni oli kierroksella mukana, sillä löysin myös Michael Korsin mustat lyhytvartiset kumpparit 8 eurolla. Minulla on arkikäyttössä keltaiset lyhytvartiset Hai-saappaat, joista pidän todella paljon, mutta ajattelin, että on hyvä omistaa myös yhdet ns. "edustuskumpparit". Mekkokumppareina minulla on puolestaan jo vuosia ollut Julia Lundstenin Nokialle suunnittelemat kiilakorkoiset kumpparit. Kumpparisuunnittelun helmi jos minulta kysytään. Ostovuosi taisi olla 2013 ja toivon, että ne kestävät käytössä ikuisesti.

Tämä viimeinen löytö näkyikin jokin aika sitten jo Instagramin puolella, mutta nostetaan tännekin. Vanhasta pyöreästä vintagepöytäliinasta tehty essu 5 euroa. Olisin ollut valmis maksamaan tästä vaikka 20 euroa, sillä kangas on kestävä ja ompelujälki laadukasta ja viimeisteltyä.

Money well spent.

Mistä ammatillisuus kasvaa?

Puolentoista vuoden aikana on ehtinyt muutama työkaveri vaihtua. Tämä lienee isohkossa työyhteisössä ja töiden projektiluonteen vuoksi ihan ymmärrettävää. Silti minun on ollut vaikea hyväksyä heidän lähtöään. Työkaverit kiinnittävät minut työyhteisöön ja yhteisön sisällä tapahtuvat muutokset vaikuttavat aina jollain lailla henkilökemioiden uudelleen järjestelyyn. Muutokset tekevät aina hetkellisesti olon vähän turvattomaksi, kun pitää "opetella uutta" myös sosiaalisesti. Minua neuvottiin ottamaan jokainen uusi ihminen mahdollisuutena, eikä uhkana. Tämä oli hyvä neuvo, mutta suhtaudun muutoksiin silti aina varauksella. Lähteviä henkilöitä on helpompi ikävöidä, kuin miettiä tulevia henkilöitä, joista en tiedä vielä mitään.

Enkä tarkoita, etteivätkö ihmiset saisi ottaa vastaan uusia ammatillisia haasteita. (Olen tosin ilmoittanut enemmän tai vähemmän tosissani ääneen, ettei kukaan saa lähteä.) On vain ollut yllättävää huomata, kuinka paljon olen lyhyessä ajassa kiintynyt ihmisiin, joiden ajattelin etukäteen olevan minulle monin tavoin täysin vieraita. 

Olen itse vetänyt tietoisesti rajat työminän, blogiminän ja henkilökohtaisen minän välille. Töissä en juurikaan puhu henkilökohtaisista asioista, mikä saattaa tuntua joistain kummalliselta. Ajattelen siitä huolimatta olevani töissä helposti lähestyttävä. Tunnen myös luottamusta työkavereitani kohtaan ja tunnen olevani luottamuksen arvoinen. Tästä syystä ikävän tunne työkaverin "menettämisestä" sisältyy tosiasiaan, etten olisi tavannut kyseisiä henkilöitä todennäköisesti missään muualla kuin itselleni aluksi vieraassa työympäristössä. Enkä oikein osaa nähdä, että törmäisimme vapaa-ajallakaan missään, sillä jokaisella on omat arkensa, harrastuksensa ja kiireensä.

Huumori on liima joka sitoo yhteen

Viihdyn töissä hyvin ja minusta on mukavaa mennä töihin. Kiireen tunne suhteessa töiden määrään vaivaa ajoittain, mutta päivittäinen ilo ja huumori kumoavat stressaavaa tunnetta. Kahvihuoneessa kuulee usein parhaimmat jutut ja kaikki ovat huomanneet, että tie työkavereiden sydämeen käy vatsan kautta. Tällä viikolla kahvihuoneeseen oli tuotu Hanna Partasen (valtavia) possumunkkeja. Huvittaa, kuinka intensiivisesti herkkuihin työkavereiden keskuudessa suhtaudutaan. Keskustelu meni jotakuinkin näin:

Työkaveri 1: Henna, tule ottamaan kun näitä vielä on.
Minä: Kuka on tuonut munkkeja?
Työkaveri 1: [sanoo nimen].
Minä: Ai ne on noin isoja. Minä otan puolikkaan. [Työkaverin 2 nimi], otatko minun kanssa puolet?
Työkaveri 2: En, kun minä otan kokonaisen.
Työkaveri 3: Munkkeja EI puolitella! Ne syödään kokonaisina!
(Yhteistä naurua.)
Minä: Ai tähänkin on joku määräys? No minä nyt kuitenkin puolitan tämän. 

Puolitan munkkia haarukalla ja veitsellä etten sotkisi itseäni sokeriin, kun kahvihuoneeseen astuu työkaveri 4 ja sanoo nauraen: "Ai Henna ajattelit syödä sen munkin ihan haarukalla ja veitsellä.... :D "

Tämän jälkeen keskustelu eteni vielä seuraavan työkaverin kanssa kasvot sotkevaan sokeriin, josta ei sen enempää, mutta kerrottakoon, että naureskelin tilanteelle vielä töiden jälkeenkin kaupan hyllyjen välissä. Näytti varmaan vastaantulijoiden mielestä fiksulta.... Kyllä saa työkavereiden vuoksi hävetä omaa käytöstään.

Kuva: T. Haatainen.

Tämä "munkkicase" toi mieleen joulun alla tapahtuneen suklaarasiatapauksen, kun kahvihuoneessa saatiin aikaiseksi isomman porukan "huutoäänestys" siitä, voiko kerrossuklaarasian alempaan kerrokseen siirtyä, jos ylätaso ei ole vielä syöty (No ei tietenkään!). Jotenkin kummallisesti tämäkin keskustelu kulminoitui muka minuun:

"Henna, milloin sinusta on muka tullut noin insinöörintarkka? Eikö sinun taideasiantuntijana ja LUOVANA ihmisenä pitäisi nimenomaan hyväksyä tällainen kerrosten välillä siirtyily?"

On välillä ihan hämmästyttävää, millä kaikilla aasinsilloilla he saavat käännettyä keskustelun minun työnkuvaan...

Tämä on asenteeni töissä. Kun muut saavat oloni iloiseksi, yritän jakaa sitä hyvää oloa myös heille takaisin. Kuva täältä.

Psykologinen turvallisuus tarkoittaa myös toisista huolehtimista

Huumori ja sen myötä tuleva luottamus luovat minulle myös psykologisen turvallisuuden ilmapiiriä. Työelämän kehittämisen erikoislehdessä (Telma 4/2021) Rauno Hanhela sanoitti pääkirjoituksessa:

"Psykologinen turvallisuus on jaettu käsitys siitä, että ryhmä on turvallinen henkilökohtaiselle riskinotolle ja jokainen voi olla oma itsensä ilman, että joutuu naurunalaiseksi. (---) Työntekijöiden välinen avoin vuorovaikutus on jopa yksilöiden kykyä tärkeämpi tekijä tiimin suoriutumisessa. Niinpä psykologinen turvallisuus on mitä suuremmassa määrin myös organisaation tuottavuuteen vaikuttava tekijä.

Avoimen keskustelun ja dialogin tukeminen on kaikkien yhteinen asia. On uskallettava kertoa myös virheistä ja pohtia yhdessä, miten niitä voisi välttää.

(---) Myös valmistelun läpinäkyvyys ruokkii psykologista turvallisuutta. Jos johto uskaltaa tuoda esille keskeneräisiä asioita, kaikkien työyhteisön jäsenten on helpompi tuoda ideoitaan yhteiseen keskusteluun.

Muuttuvassa työelämässä myös tehtävänkuvat muuttuvat koko ajan. Ketään ei pidä heittää suoraan uusiin tehtäviin huolehtimatta siitä, että jokaisella on valmius ja työkalut annettujen tehtävien tekemiseen. Työntekijällä pitää olla tunne siitä, että minä osaan tämän ja onnistun tässä.

Psykologinen turvallisuus tarkoittaa myös toisista huolehtimista. Uskallamme toimia rohkeammin, kun tiedämme, että työyhteisö on tukena. Turvallisuuden tunteeseen vaikutetaan johtamisella ja esihenkilötyöllä, mutta yhtä tärkeää on koko työyhteisön keskinäinen arvostus ja luottamus."

Sain tukea työni alkutaipaleelle ja puolen vuoden jälkeen alkoi olla tunne, että "minä osaan tämän ja onnistun tässä". Puolitoista vuotta meni kuitenkin siihen, että ensimmäinen varsinainen moka sattui omalle kohdalleni. Tilanne lähti vyörymään useamman toimijan väärinymmärryksistä ja katkonaisesta kommunikoinnista. Tilanne kulminoitui kuitenkin minuun, koska minulla oli lopulta kaikki langat käsissäni. Oli myönnettävä ääneen, että mokasin. Eihän se kivalta tuntunut, mutta onneksi tilanne ei ollut peruuttamaton ja asian ääneen pohtiminen toi tilanteeseen lopulta ratkaisun työkavereiden avustuksella.

Tämä ei onneksi jättänyt tunnetta, että olisin epäonnistunut työntekijänä. Epäonnistuin tehtävässä, mutta koen edelleen olevani ammatillisesti pätevä ja osaava.

Ammatillisia haasteita

Pääasiassa koen olevani nykyisin työnkuvani päällä siten, että tiedän mitä teen, mihin olen asioita viemässä, miten ja miksi. Myönnän, että ammattillista epävarmuutta aiheuttaa välillä esimerkiksi Tarinan sairaalamuseon pakkaamisprojekti, ja senkin olen sanonut ääneen. 

Kun ensimmäisen kerran ilmaisin, että en tunne olevani sinut esineistön kanssa, työkaverini kommentoi pilke silmäkulmassa:

"Mutta Henna, sinähän olet taidehistorioitsija. Eikös sinut ole koulutettu nimenomaan noihin museojuttuihin? Omanlaisiaan taide-esineitähän ne sairaalavälineetkin tavallaan on."

-Kyllä, minä olen TAIDEhistorioitsija, mutta huomautan, että minä olen kouluttautunut kristilliseen taiteeseen ja sakraaliesineisiin, en sairaalavälineisiin ja laitteisiin....

Muovitasku ja kertakäyttöiset kumihanskat. Kaksi esimerkkiä siitä, miksi muovia ja kumia ei ole tehty museoitaviksi ja aiheuttavat museoammattilaisille ongelmia. Kumihanskat murenevat käsiin jos ne nostaa tasolta. Voitte samalla pohtia, mitä muovitasku on tehnyt sen sisällä olleelle paperille. 

Mutta huumorin takana hän oli oikeassa. (Niin kuin he usein tuppaavat olemaan.) Olipa museo keskittynyt mihin aihealueeseen tahansa, samalla tavalla kaikkialla toimitaan. Vaikka en ymmärrä mitä niillä laitteilla ja välineillä tehdään tai mitä ne ovat nimiltään, valtaosa on inventointu ja järjestetty kategorioittain. Noudatan siis pakkausoperaatiossa samaa järjestystä ja kuljetan esineiden mukana inventaarinumeroita. Numeroiden avulla esineet tullaan löytämään jatkossakin. Jos ihan rehellisiä ollaan, on parempi etten tunne välineitä, sillä heti kun aletaan puhua esineiden kautta esimerkiksi verensiirrosta, luiden sahaamisesta tai mistä tahansa poraamisesta, leikkaamisesta, venyttämisestä tai viiltämisestä, alkaa heikottaa.

Taidehistorioitsija on välillä sairaalalaitteiden keskellä kummissaan.

Voiko ammatillisuus kasvaa siitä, että nauttii työstään? Minä uskon niin, sillä niin minusta on aina tuntunut. Kun pitää työstään ja siitä mitä tekee (pahoinakin päivinä), sitä haluaa oppia ja kehittyä koko ajan. Sitten kun on vielä huumorin lisäksi huomaavaiset työkaverit (villasukat löysin joulun tienoilla rusettiin käärittynä sydänviestin kera työpisteeltäni), töihin on kiva mennä:

Kiitos työkavereille, jotka kasvatatte ammatillisuuttani tuomalla ympärilleni naurua. Ja mikäli joku entisistä työkavereistani lukee näitä rivejä, en ole unohtanut teitäkään. Vaikka joku saattoi niin valheellisesti väittääkin. Jokainen teistä on jättänyt minuun jälkensä.

Pääsiäismuna - Ylösnousemisen symboli

Monet ajattelevat pääsiäisen loppuvan 2. pääsiäispäivään, vaikka tästähän se varsinainen pääsiäiskausi vasta alkaa. Pääsiäistä juhlitaan 40 päivää, jolloin helatorstaita vietetään Kristuksen taivaaseenastumisen muistoksi (26.5.2022). 

RIISAssa avautui näyttely, jossa pääsiäisiloa voi jatkaa vaikka vuoden ympäri. Pääsiäismuna - Ylösnousemisen symboli  -näyttelyyn on koottu pääsiäismunia oman kokoelman lisäksi arkkipiispa Leon, keräilijä Risto Vilhusen ja sisar Theresa Jetzl'n lahjoittamista pääsiäismunakokoelmista.

Pääsiäismunien historia alkaa jo varhaiskristilliseltä ajalta. Perimätiedon mukaan Magdalan Maria lahjoitti ensimmäisen pääsiäismunan Rooman keisari Tiberiukselle Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen. Tuolloin oli tapana viedä keisarille arvokkaita lahjoja. Köyhät antoivat vain sitä mitä heillä oli antaa. Marian rikkaus oli hänen uskonsa Kristukseen, jonka vertauksena hän antoi keisarille kananmunan ja tervehti häntä sanoen: "Kristus nousi kuolleista! Katso, tämä muna on nyt kuollut, mutta sen sisällä on uusi elämä!"

Keisari epäili kuulemaansa toteamalla, ettei kukaan voi nousta kuolleista. Hänen mukaansa sitä oli yhtä vaikea uskoa kuin sitä, että valkoinen kananmuna muuttuisi punaiseksi. Marian lahjoittama muna kuitenkin muuttui kirkkaan punaiseksi, jonka jälkeen nimenomaan punainen muna on symboloinut kristityille Kristuksen ylösnousemusta.

Pääsiäismunien materiaalit ja koristelutekniikat ovat lähes rajattomat. Pohjana on käytetty aidon munankuoren lisäksi mm. puuta, posliinia, paperimassaa, styroxia, vahaa ja lasia. Koristelutekniikoissa hyödynnetään mm. maalaamista, kaivertamista, helmiä, emalia, kirjontaa ja huovuttamista. Värien, materiaalien ja tekniikoiden kirjo on laaja myös RIISAn näyttelyssä.

Ortodoksiseen pääsiäismunaan kirjoitetaan tavallisesti pääsiäistervehdys XB, mikä on lyhennys slaavin kielen sanoista Hristós voskrése (Христос Воскрес!) eli Kristus nousi kuolleista! Tervehdykseen vastataan Voistinu voskrése (Воистину Воскресе!) eli Totisesti nousi! Koristeaiheina käytetään usein kasvikuvioita ja ornamentiikkaa. Uskonnolliset kuva-aiheet yleistyivät 1800-luvun puolivälissä. Tästä alkaen pääsiäismunissa alkoi näkyä mm. ikoniaiheita, enkeleitä ja kirkkoja.

Ensimmäinen kirjallinen maininta pääsiäisenä maalatuista kananmunista löytyy 900-luvulle ajoittuvasta käsikirjoituksesta, joka sijaitsee pyhän Anastasioksen luostarin kirjastossa lähellä Tessalonikaa. Käsikirjoitus kuvaa jumalanpalvelusjärjestystä, jonka loppuun on liitetty rukous juuston ja kananmunien siunaamiseksi.

Uskonnolliseen käyttöön pääsiäismunia on koristeltu Länsi-Euroopassa tiettävästi 1200-luvulta lähtien. Lasi- ja posliinimunien valmistus alkoi lännessä 1600-luvulla ja koristelu kehittyi omaksi kansantaiteen haaraksi erityisesti Keski- ja Itä-Euroopassa. Suomessa munia värjättiin sipulinkuorilla ja punajuuren mehulla 1800-luvulla.

Vuokko Nissinen tiivisti Savon Sanomien artikkelissa (27.3.2016) pääsiäismunan merkityksen näin: "Miten yksi muna voikin olla kaikki, oikeastaan koko elämä. Se on luomisen, hedelmällisyyden ja kasvun symboli. Koristeltu pääsiäismuna kuvastaa uuden elämän syntymisen ihmettä, iloa ja riemua, onhan pääsiäinen ilon ja kiitoksen juhla."

Näyttely herättää käsillätekijöissä varmasti innostuksen kokeilla koristelua myös itse. Näyttelyn sisältöä voi täydentää lisäksi näiden lähdelinkkien takaa:

• Aineeton kulttuuriperintö: Pääsiäismunien koristelu.
• YLE/Puoli seitsemän. Alexandra Kral-Leszczynski: Muna on pääsiäisen ja uuden elämän symboli.
• Savon Sanomat/Vuokko Nissinen: Ortodoksien suurin juhla on pääsiäinen, johon valmistaudutaan koristelemalla munia.
• Yle Areena: Munamummo. Aulikki Leinonen halusi keräillä koristemunia, mutta korkean hinnan takia päätyikin tekemään niitä itse.

Hyvää pääsiäistä!

Taiteilijan työhuoneella: Kirsi Neuvonen

Kirsi Neuvonen (s.1960) tunnetaan suomalaisen taidegrafiikan uranuurtajana. Hän on vuosikymmenten aikana luonut persoonallisen ja tunnistettavan tyylin. Metalligrafiikan rinnalle on viime vuosina noussut myös maalauksellisia monotypia-tekniikalla toteutettuja teoksia.

Kirsi Neuvosen Pajagalleria sijaitsee Jyväskylän keskustan tuntumassa, jossa vierailin haastattelemassa häntä. Neuvonen oli ensimmäisiä kotimaisia taiteilijoita, jonka kädenjäljen opin tunnistamaan ilman että minun piti lukea teostietoja. Hänen teostensa taidehistorialliset viittaukset upposivat silloisen taidehistorian opiskelijan mielenmaisemaan nopeasti. Olen kirjoittanut Neuvosen näyttelyistä aiemmin mm. otsikoilla: Luonnon helmassa ja Tarve koskettaa ja tulla kosketetuksi.

Millaista taidegraafikon arki työhuoneella on?

-Arkirytmi vaihtelee moodin mukaan. Tulen työhuoneelle klo 10-11 välillä ja saatan lähteä kotiin klo 18-19 maissa. Kivääritehtaalla [vanhassa tehdasrakennuksessa sijaitseva taiteilijoiden työhuonekeskittymä] minulla on metalligrafiikan syövytykseen tarkoitettu työhuone. Metalligrafiikassa työvaiheet noudattavat orjallisemmin työsuunnitelmaa eri vaiheineen kuin monotypia. Olen tehnyt vuodesta 2016 alkaen monotypioita [yksi uniikkiteos maalataan suoraan laatalle ja vedostetaan käsin tai prässillä], joissa ei tarvitse käyttää syövytysaineita ja toteutus on vapaampaa. Monotypioita varten ei tarvita erillistä työtilaa kuten metalligrafiikan laattojen syövytykseen tarvitaan, ja ne ovat fyysisesti kevyempiä toteuttaa kuin metalligrafiikan eri vaiheet.

-Jos on tulossa näyttely, tekeminen on tiivistä. Rytmitän tekemistä ja perjantait on sidottu Pajagalleriaan [perjantaisin Pajagalleria on avoinna yleisölle], jolloin tapaan ihmisiä ja hoidan myös juoksevia asioita, kuten laskutuksia. Vaikeinta tässä ammatissa on toimeentulon hankkimisen lisäksi ajanhallinta; aikataulutus ja tasapainottaminen työn tekemisen ja muun suhteen.

Mitä pidät tärkeänä työhuoneessa?

-Grafiikkaa tehdessä on tarve tilalle ja tilan koko määrittää myös töiden kokoa. Tällä hetkellä pystyn käyttämään paperin maksimikokoa 120x80cm. Nyt on ruhtinaallista, että eri toiminnoille on eri tiloja [tekninen toteutus- ja painopuoli, myymäläpuoli]. Pidän avaruudesta ja tykkään vaellella, siirtyä työhuoneen sisällä eri asioiden pariin. Minulle on myös tärkeää, että työhuoneessa on lepopaikka ja kodinomaisuutta.

-Kiireettömyys on myös tärkeää, sitä olen yrittänyt opetella.

Onko sinulla harjoittelijoita?

-Minulla on ollut vuosien varrella yhteensä 7 vedostajaa. Näistä 4 vakituista vedostajaa, jotka olen kouluttanut, mutta minulla ei ole ollut opiskelijaharjoittelijoita. Nyt minulla on kuudes vuosi, kun ei ole ollut omaa vedostajaa. Osa teoksistani vedostetaan Tampereella Grafiikanpaja Himmelblaussa [Suomen johtava taidegrafiikan vedostuspaja] jossa on ammattivedostajat.

Onko tekemiselläsi jokin alkuajatus tai teema?

-Uralla on tapahtunut monenlaista. Usein taustalla on jokin tekninen asia, joka laukaisee idean, kuten nyt monotypia. Aiemmin minulla on ollut 3-4 toistuvaa teemaa [mm. luonto- ja eläinaiheet, mekot ja asut, taidehistoria]. Jos alan käsitellä jotain teemaa, siihen pitää sitoutua useammaksi vuodeksi ja teemallinen toteutus on verrattavissa tutkimuksen tekemiseen. Suomen kieli on myös tärkeää. Tykkään nimetä töitä.

Onko sinulla taiteellisia esikuvia?

-Alkuaikoina minuun vaikutti David Hockneyn [s. 1937 Englanti] kylpykuvia-sarjan luonnosmaisuus. Ruotsalaisen taidegraafikon Helmtrud Nyströmin [s. 1939] roiskeet ja Outi Heiskasen [s.1937] vapaa käsittely ovat inspiroineet. Taidekoulussa minulle vielä opetettiin kuinka grafiikanvälineitä tuli käsitellä ja pitää käsissä. Tekninen toteutus oli tarkkaan määriteltyä. Minulle oli oivaltavaa ymmärtää vapaan käsittelyn sattumanvaraisuus: se ajatus, että ”Olet itse sen välineen herra” – väline mukautuu siihen mitä minä haluan, ei päinvastoin. Silti tekemiseen liittyy aina sattuma ja yllätys. Luonnosmaisuus on puhuttelevaa. Minulle on ollut töissäni ominaista esimerkiksi se, että en pysy väripinnoilla tarkasti viivojen sisäpuolella.

-Savonlinnan taidelukiolla oli minuun vahva vaikutus. Opettajilla on ollut iso merkitys, ja he tuntuivat näkevän minussa jo varhain jotain, mitä en itse vielä huomannut ja ohjasivat eteenpäin.

Millaisena koet Jyväskylän taidekentän?

-Olen ollut miltei 30 vuotta Jyväskylän taiteilijaseuran jäsenenä. Silloin kun tulin taiteilijaseuran jäseneksi, [kuvanveistäjä] Veikko Hirvimäki [s. 1941] oli hallituksen jäsenenä. Hän oli jättäytymässä pois ja sanoi, että nyt olisi minun vuoroni jatkaa.

-Jyväskylässä on paljon ammattitaiteilijoita, mutta mahdollisuuksia opetustöihin on hyvin rajallisesti. Taiteilijoiden kannalta merkittävässä asemassa on taiteilijaseuran galleria ja taidelainaamo [Becker], johon saamme tuoda näyttelyitä, myydä teoksia ja samalla osallistuminen toimintaan opettaa vastuuta taloudenpidosta. Galleria on myös valtakunnallisesti arvostetussa asemassa. Meillä on myös hyvä yhteys taidemuseoon.

Kirsi Neuvosen haastattelu oli luontevaa ja helppoa. Hän on helposti lähestyttävä ja puheesta välittyy kiinnostus ja intohimo omaa alaa kohtaan. Hän on inspiroiva esimerkki taiteilijasta, joka haluaa kehittyä paitsi taiteellisesti myös ammatillisesti. Hän on kietonut yritysnäkökulman osaksi taiteilijuutta suorittamalla yrittäjyyden ja johtamisen erikoisammattitutkinnot tukemaan taiteilijan ammattia. 

Neuvonen on utelias etsimään uudenlaisia keinoja hyödyntää esimerkiksi kävijätilastoja ja verkkokaupan mahdollisuuksia. Luovan pinnan alla tuntuu olevan insinöörimäistä ongelmanratkaisukykyä. Hänellä on edelleen taiteellisesti tunnistettava kädenjälki, vaikka on vuosien myötä uudistanut itseään taiteilijana. Tämä lienee syynä siihen, miksi Neuvonen on yksi rakastetuimmista taidegraafikoista Suomessa.

Aiemmat Taiteilijan työhuoneella -sarjan tekstin pääsette lukemaan täältä.

Aitoja kohtaamisia

Kävin taas pitkästä aikaa kodin alkuperäisasukkaan luona kylässä. Lupasin mennä käymään jo tammikuussa, mutta koronatilanne paheni, ja olen ollut ekstravarovainen iäkkään (88v) ystävän tapaamisen suhteen. Soitin edellispäivänä, että uskaltaako hän ottaa minut kylään? Hän liikuttui ja sanoi, että "Totta kai uskallan, ihanaa kun tulet!" Lupasin tuoda kahvileivät, jos hän keittäisi kahvit.

Vein suolaisen ja makean tarjottavan lisäksi kahvia ja tulppaaneja. Hän alkoi jo ovella nauraa, kun näki tuliaiseni. Oli kuulema edellisenä päivänä soittanut (heti minun soittoni jälkeen) asioitaan hoitavalle sukulaiselleen arvuutellen:

"Minulle tulee huomenna vieras...." 

"Ahaa, no kukas sieltä on tulossa?"

"Se nuori nainen, joka asuu nykyisin meidän entisessä kodissa."

"Tuoko hän tarjottavia mukanaan? Pitäisikö minun käydä kaupassa?"

"Ei tarvitse käydä. Hän lupasi tuoda kahvileivät."

Hän nauroi, että olin tuonut sitten hieman ennustamaani enemmän tuliaisia; ja vielä lempikahvia! (Olin laittanut merkin muistiin aiemmilla kerroilla.) 

Tietenkin minä vein kahvileivät, jos kutsun itseni noin lyhyellä varoitusajalla kylään. Ja tulppaanit olivat mielestäni kiva kevään odotuksen toivotus. Enkä nyt muutenkaan ajatellut mennä hänen luokseen passattavaksi, vaan juttelemaan.

Autoin häntä avaamaan kahvipaketin ja hymyilin, sillä hän näytti niin äärimmäisen iloiselta ja onnelliselta tuoksutellessaan monta kertaa syvään vasta-avattua kahvipakettia. Pieni, mutta merkityksellinen hetki. Juttelimme mm. "yhteisen kotimme" yläkerran vuokralaisista, siitä kuinka hän oli tavannut ja ihastunut edesmenneeseen mieheensä, kuinka miehen evakkomatka ja lapsuus Karjalassa oli mennyt. Luimme yhdessä myös lähettämääni kirjettä, joka saattoi meidän ystävyytemme alkuun. Hän kertoi työurastaan miesvoittoisilla aloilla, josta löysimme yhtymäkohtia toisiimme (minä tosin vasta aloittelen).

Minusta on ihana saada ihmiset nauramaan ja hymyilemään. Tässä tapauksessa se tuntui vielä erityisen hyvältä, sillä hän valitteli - ymmärrettävästi - yksinäisyyttään. Emme puhuneet tai edes sivunneet ikäviä uutisia, koronaa tai Ukrainan sotaa. Kolmen tunnin aikana mitään noista ei ollut olemassa. Minustakin oli rentouttavaa päästä hänen kanssaan hetkeksi pois oman arjen keskeltä. Aika pysähtyi ja tarvitsin sitä. 

Kyselin talosta ja hänen elämästään, puhuimme ruoanlaitosta ja kritisoimme itsekkäitä ja omahyväisiä ihmisiä. Siis ihan tavallisia juttuja, mitä nyt ystävien kanssa muutenkin jutellaan. Vääryyksiä ja epäoikeudenmukaisuuksia ihmissuhteissa sivutessamme huomasin, että molemmat omaamme samanlaisen tarvittaessa tulistuvan temperamentin. Olemme sydämellisiä, mutta ylitsemme ei kävellä, sillä osaamme pitää puolemme.

Olin tekemässä lähtöä ja hänen olemuksensa muuttui vaisummaksi: "Kiitos, kun annoit aikaasi." Vastasin: "Koen, että en ole antanut aikaani, vaan me jaoimme aikaamme. Luulen, että me molemmat saimme tästä kohtaamisesta taas aivan yhtä paljon iloa." Ja hän sai hymynsä taas takaisin. Lupasin tulla taas käymään.

Toinen iloa tuottava hetki tapahtui töissä, kun työkaverini toimitti minulle paksun kirjekuoren. "En ole tilannut mitään....", kunnes huomasin lähetyksen saapuneen sisäisessä postissa. Eräs työntekijä halusi erikseen kiittää, että olin auttanut häntä (= tehnyt työtäni) ja lähetti kortin kyljessä vielä suklaatakin. Minua on siunattu kivoilla lähityökavereilla, mutta en jaksa olla hämmästelemättä, miten sydämellisesti minuun suhtaudutaan myös sairaalan hoitohenkilökunnan keskuudessa. (Jännitän edelleen uusia kohtaamisia sairaalan puolella, mutta ilmeisen turhaan.)

"Sinä kun osasit noilla väreillä leikkiä..."

Kolmas kohtaaminen löi suorastaan ällikällä, sillä tilanne tuli täytenä yllätyksenä. Nousin naapuripaikkakunnalla bussiin, kun itseäni jonkin verran vanhempi mieskuski kysyi välittömästi astuessani kyytiin: 

Kuski: "Asuitko sinä ennen [asuinalueen nimi]?"
Minä: "Asuin! Onpa kiva, että jollain muullakin on yhtä hyvä kasvomuisti kuin minulla."
Kuski: "Sinä kun osasit noilla väreillä leikkiä, niin minä oon miettinyt, että mihinkä sinä oot hävinnyt."
Minä: "Kiitos, olipa kivasti sanottu!" 

Kerroin kuskille missäpäin nykyisin asun, mutta olin edelleen melko hämilläni, sillä olen käyttänyt kyseistä bussilinjaa (ja asunut kyseisessä paikassa) viimeksi lähemmäs neljä vuotta sitten! Vielä kummallisemman tilanteesta teki se, että harvemmin yksikään mies kommentoi noin spontaanisti pukeutumistani. Eikä tilanne ollut mitenkään epämukava; hän tuntui olevan vilpitön kommenteissaan. Kohtaaminen piristi iltapäivän.

Nämä ovat pieni osoitus siitä, miksi rakastan savolaista ihmisläheisyyttä ja keskustelukulttuuria.