Hymyn salaisuus

"Jotkut kuolee upeasti", hän sanoi. Hätkähdin. Mitä ihmettä se tarkoittaa, kysyin. "Se on sitä, ettei lähde itseltään salaa, vaan hyväksyy faktat ja ihan viimeisenä vielä hymyilee."

Helsinkiläinen kuvataiteilija, taideterapeutti ja tietokirjailija Krista Launonen (s.1973) on kirjoittanut kirjan Hymyn salaisuus - Miten taide auttoi minua löytämään elämänilon? (Avain, 2020) Hymyn salaisuus on eräänlainen Launosen selviytymistarina, joka olisi saattanut jäädä valmistumatta. Launoselta kuoli läheinen isosisko 2016, jonka myötä suru liittyi hänen elämäänsä. Hänellä itsellään todettiin krooninen syöpä 2019, jonka jälkeen Launonen alkoi pakonomaisesti kaivata iloa elämäänsä:

"Minun on kirjoitettava ilosta. (---) Kaipaan elämäniloa ja kuvauksia siitä. Koko maailma taitaa kaivata. Olen tavannut työssäni paljon ihmisiä, joiden ilo on hukassa. Yhteys itseen ja toisiin on katkennut. (---) Lähden etsimään iloa taiteesta, koska uskon sen voimaan ja viisauteen. Taide on auttanut minua aiemminkin ja on järisyttävän kiinnostavaa ja monitahoista. En voi millään ymmärtää, etteivät kaikki koe samoin. Kuvat ja taide ovat olleet yli 20 vuotta erottamaton osa minua, työtäni ja työvälineeni. Päätän ottaa hymyn ilon symboliksi, etsiä taiteesta aidot elämänilon kuvaukset ja selvittää, miten riemullista elämää voi elää."

Etruskit. Pariskunnan sarkofagi, n. 500 eaa. Villa Giulia, Rooma. Kuva Wikipedia.

Buddhan pää, n. 300-400 jaa. Victoria and Albert Museum, Lontoo. Kuva Wikipedia.

Hymytön taidehistoria?

Tate Britain -taidemuseota kiertäessään Launonen havahtui huomioon, ettei nähnyt maalauksissa hymyjä:
"Taideteosten joukosta on äärimmäisen työlästä löytää suurta tai edes pientä iloa tai riemua. Taide nyt vaan on pääosin vakavaa, itse asiassa se on kamalan vakavaa, turhan vakavaa. Eikä vain historiallista, vaan myös nykytaidetta vaivaa ilottomuus. Sarkasmiin saattaa törmätä, mutta ilo liitetään viihteeseen eli kepeyteen ja pinnallisuuteen. (---) Totta kai tiedän ne muutamat iloiset taideteokset: elämäniloiset etruskit, hymyilevät Buddhat, barokin riehakkaat humalaiset kansanihmiset ja erään hurjan Elisabeth-nimisen [Vigée Le Brun] naisen aikaansaaman 'hymyvallankumouksen' 1700-luvulla."

Launonen on etsinyt taide- ja kulttuurihistoriasta selityksiä kuvataiteen hymyttömyydelle. Tämä matka hymyjen (ja hymyttömyyden) maailmaan on kirjan mielenkiintoisin osuus:

"Hymy on yksi tärkeimmistä, ehkä tärkein, sosiaalisen kontaktin muodoista ja viestimisen tavoista. Sillä haetaan hyväksyntää, näytetään omat hyvät aikeet, hyvä olo, ilo, tyytyväisyys, ystävällisyys ja vieraanvaraisuus. Hymyilemme, kun haluamme rohkaista ja kiittää. Hymyilemällä puramme jännitystiloja, tyynnyttelemme itseämme ja sitoudumme toisiimme. Hymy on iholle päästämistä; se on kutsu ja selkeä kontaktin signaali. Ja kuitenkin psykologi Paul Ekman on kirjoittanut, että hymy on maailman aliarvostetuin ilme. (---) Jos haluaa lujittaa ihmissuhteitaan, kannattaa nauraa yhdessä, sillä se lisää halua tehdä yhteistyötä ja olla avoin. Aivotutkimuksen professori Steven Pinkerin mukaan nauru on sosiaalista liimaa."

Leonardo da Vinci: Mona Lisa, 1503-07. Louvre, Pariisi. Kuva: Wikipedia.

"Se, ettei hymyjä ole tallennettu taiteeseen, ei tarkoita, etteivätkö ihmiset olisi hymyilleet tuhansia vuosia. (---) Valokuvassa tai maalauksessa hymy saattaa vaikuttaa jäätyneeltä tekohymyltä, koska todellisuudessa kasvojen ilmeet muuttuvat nopeasti ja ovat ylipäätään koko ajan liikkeessä. (---) Hymy on ollut tuhansia vuosia osoitus kontrollin puutteesta tai sen menetyksestä, jopa hulluudesta. Naurava ja hampaitaan esittelevä ihminen on päästänyt itsensä ilon hurmaan ja hirnuu ja antaa samalla ruumiinsa ohjata itseään. Itsekontrolli on ollut hyvän käytöksen ydin."

"1600-luvulla Hollannissa iloinen nainen  oli sinänsä hyväksytty, koska naurun ajateltiin estävän melankoliaa. Joten pieni nauru oli terveellistä, mutta liikaa ei saanut hohotella, eikä hampaita sopinut tietenkään näyttää. Vallalla oli tiukka moraalikoodisto. (---) Englannissa 1800-luvulla eläneet viktoriaanit pitivät suunsa kiinni, koska hampaat paljastava ilme näytti heidän silmissään rumalta, säädyttömältä tai jopa uhkaavan aggressiiviselta."

Elisabeth Vigée Le Brun: Omakuva, 1790. Uffizi, Firenze. Kuva: Wikipedia.

Hymyilevän taiteen opetus

Krista Launonen on valinnut kirjan "hymymatkalleen" viisi teosta, joiden avulla hän tulkitsee teosten hymyjä ja taiteilijoiden tarkoitusperiä. Teosten hymyt ovat nykykatsojan silmin varsin hillittyjä, mutta jokainen teos kertoo ajastaan. Hymyn vangitseminen taiteeseen on haastteellista, sillä katsoja tulkitsee teosta usein ilman taustatietoja. Näin ollen voin ymmärtää, miksi hammashymy on ollut pitkään uhkaava tai arveluttava.

Jokaisen taideosion loppuun Launonen on kirjannut listan siitä, mitä hän oppi taiteilijoilta heidän teostensa kautta. Hän peilaa tunteitaan ja ajatuksiaan syöpähoitojen keskellä:

• Etruskit opettivat "tekemään työtä ja elämään arkea hymyssä suin, luonnon ehdoilla ja sitä kunnioittaen."
• Buddha opetti "toimimaan ihmissuhteissa niin, ettei ole mitään anteeksi annettavaa eikä anteeksi pyydettävää, kun ikuisen eron hetki koittaa."
• Leonardo da Vinci opetti, että "ihmisestä tulee todella kiinnostava, kun hän uskaltaa näyttää ja hyödyntää syvimmät haavansa. Täydellisyys on tylsää, ikuinen keskeneräisyys kiinnostavaa, sillä se mahdollistaa kasvun ja oppimisen ja tekee ihmisestä uskottavan ja samaistuttavan."
• Elisabeth Vigée Le Brun opetti, kuinka "paratiisissa on erityinen paikka naisille, jotka auttavat toisiaan." Vigée Le Brun opetti myös olemaan "rehellinen ja avoin, sillä siten saat rokokoomaisen keveyden tunteen elämääsi."
• John Singer Sargent opetti, että "jos oma elämä tuntuu raskaalta tai olet luonteeltasi synkkämielinen tai introvertti, hakeudu elämäniloisten ekstroverttien seuraan, tarkkaile heitä ja ime heistä elämäniloa." Sargent kertoi elämänilon syntyvän myös intohimoisesta tekemisestä: "Löydä oma intohimosi ja täytä sillä sydämesi ja mielesi."

John Singer Sargent: Ena and Betty, 1901. Tate Britain, Lontoo. Kuva: Wikipedia.

Merkityksetöntä hymyä ei ole

Kirja oli ajoittain melko surullista luettavaa, sillä Launonen kirjoittaa kaunistelematta syöpähoitojen sivuvaikutuksista ja sen myötä tulleesta epätoivon tunteesta. Hän kuitenkin selvisi hoitojen läpi ja myöntää olevansa iloinen, että sai kirjoittaa Hymyn salaisuuden itse alusta loppuun.

Aihe on itselleni todella kiehtova ja omakohtainen, sillä kommunikoin hymyllä paljon. "Puhun" hymyllä sanattomasti ja sen eri sävyillä päivittäin. Minulle on luontevaa hymyillä ja allekirjoitan Launosen ajatuksen siitä, että hymy on kenties tärkein sosiaalisen kontaktin muodoista. Taiteen kautta hymyjen tulkitseminen on taidehistorioitsijalle myös mielenkiintoinen näkökulma. Kuinka en ole tullut ajatelleeksi tällaista tutkimusaihetta itse?

Koska hymyilen paljon, luen myös toisten hymyjä arjessa aktiivisesti. Ei ole olemassa vain yhtä hymyä ja aina hymy ei ole hyväntahtoinen. En voi itse sietää teeskenneltyä hymyä, omahyväistä tai toista halventavaa ivallista hymyä. Hymyjen monet tasot ja merkitykset kirjoitti kirjassaan auki myös Krista Launonen:

"Kuten nauru myös hymyileminen vähentää stressihormoneja ja lisää hyvänolon hormonien tuotantoa. (---) Hymy on vahvimmin positiivisia tunteita herättävä ilme ihmisessä. Hymyn tärkeydestä kertoo sekin, että se tunnistetaan kymmenessä millisekunnissa, nopeammin kuin mikään muu ilme tai tunne. Pystymme myös helposti erottamaan aidon hymyn teennäisestä."

"Uskon, ettei merkityksetöntä hymyä ole. Merkitykset tosin voivat vaihdella. Hymy ei ole todiste siitä, että on onnellinen, koska ei ole vain yhdenlaista hymyä. On irvistyksiä, virnistyksiä, tekohymyjä, kieroa ja ivallista hymyä. On peittelevää, omahyväistä ja häijyä hymyä, hämmentynyttä, hermostunutta, häpeä-, pettymys- ja nolohymyä ja tietysti flirttihymyä. Hymyllä voidaan johtaa harhaan, kiusata tai kiusoitella. On hymynaamioita, joilla piilotetaan tunteita ja ollaan kohteliaita."

Minulle on joskus ihmetelty ääneen, kuinka jaksan hymyillä, olla niin iloinen. (Uskokaa pois, tälläkin kolikolla on kääntöpuolensa.) Allekirjoitan Launosen sanat: hymyileminen vähentää stressihormoneja ja lisää hyvänolon tunnetta. Hymyilemällä "lääkitsen" tai "huumaan" itseäni. Olen koukussa siihen hyvänolon tunteeseen, jonka hymyileminen tuottaa. Hymyn tai naurun jakaminen toisen kanssa on minulle maailman ihanin tunne. Samalla tavalla kuin etsin elämyksiä taiteesta kiertämällä näyttelyissä, etsin hymyn kautta hyvänolon tunnetta arjessa.

Joku on joskus sanonut, että keskittymällä hyvään näet hyviä asioita, mutta keskittymällä negatiiviseen alat vaipua ikäviin tunteisiin. Uskon tähän näkökulmaan. Tämä ei tarkoita, että kaikki asiat pitäisi kääntää hyväksi. Ikävillä, negatiivisilla ja surullisilla tunteilla on oma tarkoituksensa, ne pitää käsitellä, mutta niihin ei pidä jäädä makaamaan. Ilo tuntuu surun jälkeen entistä paremmalta.

Sain hetki sitten erääseen hymyilevään kuvaani kommentin: "Sun nauru kuuluu tästä kuvasta". Kommentti läpäisi monet mieleni tunnekerrokset, ja oli yksi kauneimmista lauseista, mitä minulle on pitkään aikaan sanottu. Tuntui, että joku luki hiljaisesta kuvastani koko luonteeni. Sen hyvänolon tarpeen, jota arjessa metsästän.

"Nauru on väkevä sielullinen ilmiö.
Se tyhjentää mielen, buuttaa koneen.
Naurun valtaan joutunut ihminen unohtaa hetkeksi kaiken muun."

- Juhana Torkki -

Myötätunnosta

Tänään oli taas työkavereilla naurussa pidättelemistä, kun valmistauduimme työmaakierrokselle. Minulle nämä ovat erikoiskivoja päiviä, sillä ne eivät kuulu varsinaiseen työnkuvaani. Silloin kun pääsen mukaan, olo on kuin häntäänsä heiluttavalla koiralla, joka odottaa ulos pääsyä. (Näin työkaverit todennäköisesti tilannetta kuvailisivat... "Henna pääsee retkelle.") En mahda sille mitään, mutta riemu kasvaa sisällä aina sellaiseksi, että se pitää purkaa. Nämä uudetkin työkaverit ovat päässeet/joutuneet vuoden sisällä todistamaan minuuteeni liittyviä ilon hetkiä. Myönnän, että asiantuntijuus ehkä hieman kärsii noissa tilanteissa, mutta silloin elän hetkessä ja tunteella. Turvakengät, kypärä, suojalasit ja etenkin se neonkeltainen takki liittää minut työmaakierroksia tekevien työkavereideni joukkoon. Silloin koen olevani osa työkavereitani myös ulkoisesti - olemme yhtä joukkoa.

Se on jännä tunne, kun pohjapiirrosten tuijottelun jälkeen pääsee työmaakierrokselle ja hahmottaa tilan fyysisenä kokonaisuutena. Vaikka kuinka olisi 3D- ja virtuaalimallinnuksia, varsinainen tilakokemus on aina erilainen. Nyt sain esimerkiksi paljon paremman kokonaiskuvan erään odotusaulan seinästä, jolle olen koordinoimassa taidetta.

Joulu näkyy sairaalassakin jo monin tavoin. On ulkovaloja ja sisällä jouluasetelmia. Päätimme työmaakierroksen täydelliseen ajankohtaan, sillä pääsimme kohtaamaan lapsia tervehtimään tulleen joulupukin. Viime vuoden joulupukin koronaturvallisen sairaalavierailun voitte katsoa tästä:

Tällä viikolla vietetiin KYSissä myös pienimuotoista joulujuhlaa. Johtajaylilääkäri Heikki Miettinen ja piispa Jari Jolkkonen kiittivät molemmat puheenvuoroissaan etenkin sairaalan hoitohenkilökuntaa, muuta henkilökuntaa ja työntekijöitä unohtamatta. Piispa Jolkkonen puhui jouluun liittyen erityisesti myötätunnosta ja kiitollisuudesta.

Erityisopettaja Kaisa Vuorinen tiivistää myötätunnon määritelmän näin: "Myötätunnossa korostuu yhteys toisiin, se on mukana elämistä, aitoa kohtaamista ja tunteiden jakamista. Myötätunto on ennen kaikkea tekoja toisten hyväksi, joka voi näkyä halauksena, rinnalla kulkemisena ja kuunteluna. Myötätuntoisen käyttäytymisen myötä voimme vaikuttaa toisten ihmisten hyvinvointiin ja onnellisuuteen." 

Olen useaan kertaan kirjoittanut, että minulla oli epäilykseni ja ennakkoluuloni Kiinteistöhallinnosta. Vääristyneet ennakkomielikuvat siitä, millaisia työntekijöitä yksikkö pitää sisällään. (Ne insinöörit pelottivat etukäteen eniten.) Tässä myönnän olleeni väärässä. Luulen, että jokainen on joskus yrittänyt valmistella itseään uusiin tilanteisiin luomalla mielikuvia, jotta asiat olisi helpompi ottaa vastaan. Jaksan kerta toisensa jälkeen hämmästellä sitä myötätuntoa, jota tunnen yksiköltäni saavani.

Tämä päivä oli huumorin rinnalla hyvä esimerkki. Työmaakierroksen lomassa otimme kuvan tiedotusta varten. Halusin, että ottaisimme ryhmäkuvan myös blogiani varten, jonka vuoksi sanoin, että ne ketkä haluavat saavat poistua kuvasta. Kukaan ei liikkunut. Yllätyin. Tuo oli minulle vertauskuvallisesti tärkeä hetki. Kukaan ei liikkunut. He seisoivat minun rinnallani. Tuollainen tunne minulla on: vaikka minulla olisi millainen päivä, tilanne tai hetki tahansa, joku auttaa minua aina kun tarvitsen.

Kuva: R. Pyy.

Hurmioitunut kertoo minusta, mutta olen ilmaissut työkavereilleni, että he saattavat joutua ajoittain blogitekstieni rivien väliin. Olen kysynyt luvan, jos jokin tekstisisältö käsittelee tiettyä henkilöä tarkemmin, jolloin heillä on oikeus valita julkaisenko vai poistanko sisällön. Jokainen pysyy kuitenkin nimettömänä. Olen tehnyt itse tietoisen rajauksen henkilökohtaisen minän, työminän ja blogiminän välille, jonka vuoksi haluan ylläpitää myös työkavereideni yksityisyyttä. En olisi otattanut ryhmäkuvaa ilman maskeja ja suojavarusteita, enkä olisi julkaissut sitä blogissa. Tähän kuvaan sain työkavereiltani julkaisuluvan.

Kuvitelkaa tuohon kuvaan taustalle vielä loput vajaa parikymmentä työkaveriani, niin näette käytössä olevat supervoimani töissä. Kukaan ei loista yksin. He saavat minut loistamaan, olemaan ammattilainen ja asiantuntija, koska he jakavat minulle tietämystään ja osaamistaan siinä missä minäkin heille.

"Älä mene töihin, jotta voisit tehdä töitä.

Mene töihin, jotta voisit olla erinomainen urallasi

ja välittää ihmisistä ympärilläsi."

- Horst Schulze -

Myötätunnolla on vahva vaikutus. Aina sen ei tarvitse olla sanoja tai tekoja. Välillä riittää pelkkä läsnäolo tai katse, kun syntyy tunne siitä, että tuo toinen välittää minulle hyvinvointia. Kiireenkin keskellä. Toisaalta tuntuu hyvältä myös se, että liian tunnolliselle ladataan faktat pöytään toteamalla, että "Henna, tämä maailma ei ole jouluksi valmis, vaikka kuinka yrität." Ärsyttävää myöntää, mutta tottahan se on. Kiitos, kun saan rakentaa tätä maailmaa teidän kanssa.

Vaahtofantasia

Timo Kokko: Vaahtofantasia, 2021, yksityiskohta.

Tänään julkistettiin Kuopion taidemuseon uusin teoshankinta, joka sijoittuu melko yllätyksellisesti taidemuseon asiakkaiden wc-tilaan. Teoksen tilaus kuuluu osaksi museon aulan visuaalista uudistamista. ”Annoimme taiteilijalle vapaat kädet toteuttaa teos. Emme halunneet perinteistä julkista teosta, jossa on määritelty asiakkaan toiveet vaan itsenäisen taideteoksen, joka on toteutettu taidemuseon asiakasvessaan”, kertoo Kuopion taidemuseon johtaja Anna Vilkuna.

Pääsin tutustumaan teokseen jo ennakkoon, enkä etukäteen tiennyt mistä olisi kysymys. Minut ohjeistettiin kurkistamaan vessaan: ”Mene sinne teokseen”. Avasin oven ja UV-valossa hohtava maali sai välittömästi hymyilemään ja hyvälle tuulelle. Tuntui kuin olisin astunut johonkin vedenalaiseen maailmaan.

Timo Kokko on tunnettu moniaistillisista teoksistaan, joissa yhdistyy kokeellisuus sekä tutkimuksellinen näkökulma. Teokset käsittelevät usein ekologisia arvoja ja ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä. Ihminen, luonto, aika, hetki ja hetkellisyys ovat hänen teostensa toistuvia teemoja. Vaahtofantasia on kuitenkin enemmän visuaalinen ja esteettinen kokonaisuus kuin Timo Kokon teokset yleensä. Tämä on leikkisä, mutta kokeellisuudessaan edelleen Kokon käsialaksi tunnistettava. Hän on hyödyntänyt paljon UV-valoa installaatioissaan, kuten Momentary Appearance -sarjassa.

Kuva: Timo Kokko.

Vaahtofantasia on toteutettu nestesaippuasta, fluoresoivista nesteistä ja UV-valosta. Timo Kokko kertoi saaneensa idean teokseen tutkimalla tilaa ja sen funktiota: 

”Tein empiiristä tutkimusta ja kävin vessassa, johon teos oli tilattu. Vedin pöntön, laskin vettä hanasta, pesin kädet saippualla - vaahtoa pöntössä, käsissä ja lavuaarissa. Hyvin pian hahmottui idea teoksesta. Käyttäisin teoksen materiaaleina vettä ja saippuaa. Olen hyödyntänyt aikaisemmissa teoksissa vettä ja käyttänyt fluoresoivia aineita, jotka reagoivat ultraviolettivalossa ja päätin käyttää samanlaista tekniikkaa tässä teoksessa. Lisäksi WC:n sai täysin pimennettyä, joten mahdollisuudet valoteokselle olivat hyvät. Päätin valmistaa fluoresoivaa vaahtoa ja maalata sillä. Pienen kehittelyn ja testauksen tuloksena sain valmistettua nestettä, josta voi puhaltaa saippuakuplia, se vaahtoaa ja fluoresoi. Aluksi teos näyttää punaisilta roiskeilta ja värialueilta seinillä, kunnes silmä alkaa havainnoida pienen pieniä yksityiskohtia. Aivan kuin katsoisi mikroskoopilla mikrobeja, paitsi nyt kohde onkin katsojaa suurempi.”

Timo Kokko sai kehitettyä nesteestä tarpeeksi vahvaa ja paksua, että vaahto pysyi seinällä eikä lähtenyt valumaan. Kuivuminen vei oman aikansa, jonka vuoksi koko tilaa ei voinut maalata kerralla. Vaahtoa ei myöskään voinut täysin kontrolloida, joten lopputuloksessa on säilynyt yllätyksellisyys.

Silmien tottuessa hämärään UV-valosta alkaa löytyä upeita yksityiskohtia. Poksahdelleita saippuakuplia, paksuja ja ohuita värikerroksia, juovia, kuplarykelmiä. ”Siinä voi nähdä mikro- tai makrokosmoksen, yhtä lailla mikrobeita tai avaruuden”, taidemuseon johtaja Anna Vilkuna kuvailee. Vaahtofantasia on ehdottomasti parhaimmillaan läheltä tutkittuna.

Timo Kokko pohti teosta suunnitellessaan sitä, kuinka taidemuseoiden wc-tilat ovat usein ”vain vessoja”. Ne eivät kerro instituutiosta juuri mitään, vaikka museoympäristössä niissä olisi hieno mahdollisuus rikkoa kaavaa. Kokko ei halunnut hyödyntää kauppakeskuksista tuttua ajatusta luonto-wc:stä, jossa äänimaailmalla ja muovipintaisilla maisematapeteilla tuodaan ”luonto sisälle”. Hän halusi jotain uutta. Hän kertoi esimerkkinä Berliinissä sijaitsevasta Urban Nation -museosta, jonka wc-tila on täynnä katutaiteesta tuttuja tageja. Se kuvastaa siis täydellisesti katutaidetta esittelevää museota.

Vaahtofantasia levittäytyy pääosin kahdelle seinälle ja kattoon. Peili- ja paperitelineseinä ovat puhtaat, mutta peilin kautta teos ottaa kävijän ikään kuin sisäänsä. Peili laajentaa teoksen suuremmaksi. Tilallinen kokemus on siis aistittavissa voimakkaasti, mikä on tuttua Kokon teosten äärellä. Minua viehättää ajatus, että jostain näin arkisesta tilasta on syntynyt jotain, jonka näkemistä ja kokemista odottaa. Toivon, että tämä on taidemuseomaailmassa suunta, jonka mahdollisuutta osattaisiin hyödyntää laajemminkin. Tällaiset yksityiskohdat (teokset) tiloissa ovat sellaisia, joilla luodaan kävijöille unohtumaton muistijälki. Erottaudutaan joukosta.

Yle Areenassa Timo Kokon haastattelu teoksesta.

Vuosi taideasiantuntijana

Tänään 7.12. tulee tasan vuosi täyteen siitä, kun astelin tuolla oranssilla mekolla ensimmäistä kertaa KYSin Kiinteistöhallintoon. Tosin mustilla sukkahousuilla, ilman rusettia ja maltillisilla korviksilla, sillä yritin olla "järkyttämättä" uusia työkavereita pukeutumisellani liikaa. Epävarmuuksista pukeutumisen (ja oman persoonan) suhteen kirjoitin maaliskuussa otsikolla "Uskallatko olla aito itsesi töissä?" Sittemmin työkaverit ovat jo tottuneet mekkoihini, rusetteihini ja korviksiini.

Tuntuu, että vuosi on mennyt todella nopeasti, ja samalla tuntuu siltä kuin olisin ollut Kiinteistöhallinnossa pidempäänkin. Meni melko tarkalleen puoli vuotta ennen kuin löysin oikeanlaisen itsevarmuuden tekemiseen. Tuolloin tuntui, että olin jollain lailla oppinut työympäristön, työkaverit ja kaiken sen mitä työnkuvaani kuuluu. Itsevarmuuden löytymiseen tarvittiin myös yksi kehityskeskustelunomainen tilanne, ennen kuin uskalsin täysillä luottaa tekemiseeni. Tiesin, että osaan asiani, mutta uusi ympäristö toi mukanaan niin paljon uutta, että sen opetteleminen ja sisäistäminen tuntui välillä haasteelliselta. En myöskään aluksi tuntenut omakseni taideasiantuntija-titteliä, kun olo ei ollut asiantuntija.

Ensimmäinen "mullistus" oli jo se, että enää minulla ei ollutkaan omaa työhuonetta, vaan olin avotoimistossa muiden kanssa.  Luovuin myös paperisesta kalenterista ja siirryin suoraan sähköiseen Outlookin kalenteriin. Tämä kuulostaa ehkä pieneltä, mutta minulla oli aina ollut paperinen kalenteri viikkonäkymällä, johon olin merkinnyt kynällä kaikki tapahtumat ja muut muistiinpanoni. Siitä luopuminen tuntui vaikealta mutta tiesin, etten pystyisi ylläpitämään sekä paperista että sähköistä kalenteria. Outlookin kautta näemme toistemme kalenterit ja voimme varata kokoustiloja. Niinpä ajattelin heittäytyä avoimin mielin tähänkin uuteen asiaan.

Uusia asioita alkoi ensimmäisten kuukausien aikana tulla melkoisesti: uusi sähköinen kokoelmanhallintaohjelma, hallinnollisten asioiden asiankäsittelyjärjestelmä, kiinteistöjohtamisen ohjelmisto, projektipankki, henkilötietojärjestelmä jne.... Uskokaa tai älkää, mutta hyödynnän noita kaikkia ohjelmia työssäni enemmän tai vähemmän. Teams-maailma vaati myös nopeaa opettelua, kun koronan vuoksi kokoukset olivat siirtyneet sinne. En ollut ennen nykyistä työtäni käyttänyt sähköistä kalenteria tai Teamsia lainkaan. Näiden lisäksi koko sairaalaympäristö oli itselleni täysin vieras, saati siten kaikki kiinteistöjen ylläpito- ja rakentamisasiat, joiden kanssa muut työkaverit työskentelivät. Loikkaaminen kaikkeen sähköiseen maailmaan tuntui aluksi hengästyttävältä. Ainut tuttu ja turvallinen asia oli aihepiiri, taidekokoelma ja sen hoitaminen, joka siirtyi minun vastuulleni.

Työkaverit olivat alusta alken kannustavia ja ymmärtäväisiä. Kukaan ei vaatinut tai odottanut, että osaisin välittömästi kaiken. Huomasin itse olevani enemmän kärsimätön, sillä olisin halunnut päästä nopeasti kiinni työntekoon. Taideasiantuntijan ensiaskelista kirjoitinkin helmikuussa, kun  työtä oli takana pari kuukautta. Tuolloin kerroin, että ensimmäisiä opeteltavia asioita työkavereiden nimien lisäksi olivat erilaiset lyhenteet.

Niiden lyhenteiden opettelu ei ole kadonnut vuoden aikana mihinkään. On uskomatonta, miten paljon työkaverini käyttävät erilaisia lyhenteitä.... Olen kuitenkin ylpeä itsestäni, sillä olen rakennusosien lyhenteiden (1C1, 1C2, 1C3, Peko A2) lisäksi lisännyt vuoden aikana "kiinteistöhallinnon sanakirjaani*" mm. nämä:

• kujo = kuntayhtymän johtoryhmä
• sajo = sairaalan johtoryhmä
• ksl = kiinteät sairaalalaitteet
• rau = rakennusautomaatio
• "a" = lyhenteiden perään lisätty "a" tarkoittaa usein automaatiotekniikkaa, esim. LVIA
• spr = sprinkleri (muussa ympäristössä ymmärrettäisiin kenties Suomen Punaisena Ristinä...)
• apr = allianssin projektiryhmä
• ryl = rakennustöiden yleiset laatuvaatimukset
• tate-ryl = talotekniikka-alan yleiset laatuvaatimukset
• virve = viranomaisverkko
• aly-kaava = asuin-, liike- ja toimistorakennusten sekä yleisten rakennusten korttelialue (asemakaavamerkintä)
• "piparkakkureunainen merkintä pohjakuvassa" = muutospilvi, jolla merkitään tilaan tulevat muutokset
• "naamakuva" = kohtisuoraan piirretty luonnoskuva tilasta

*Pidätän oikeuden muutoksiin.

Joku ihmetteli minulle aluksi ääneen, että miksi kirjaan lyhenteitä ylös. En tarvitse niitä itse, mutta se auttoi minua ryhmäytymään. Olo oli aluksi ulkopuolinen, kun en ymmärtänyt yhtään mistä työkaverini puhuivat. (En ymmärrä ihan aina vieläkään.) Muistan, että ensimmäinen viikkopalaveri oli omalta osaltani melko kamala. Se oli ensimmäinen työpäiväni ja tuntui kuin olisin kuunnellut vierasta kieltä, josta ymmärrän sanan sieltä toisen täältä, mutta sisältö jäi vieraaksi.  Kun aloin oppia lyhenteitä, tiesin mistä he puhuivat, vaikka asia ei olisikaan koskettanut minua. "Yhteisen kielen" opetteleminen on kasvattanut minusta Kiinteistöhallinnon taideasiantuntijan. Ilman sanastoa tuntisin olevani irrallinen osa yksikköä, jossa työskentelen. Haluan, että asiantuntemukseni taiteesta hyödyntää Kiinteistöhallinnon (ja sairaalan) tarpeita yhtä paljon kuin muidenkin työntekijöiden työpanos.

Välillä on tilanteita, että joku kiusaa hyväntahtoisesti minua käyttämällä jotain lyhennettä mitä en tiedä, mutta tavallisesti kysyn suoraan, jos jokin jää epäselväksi. Yksikön yhteisissä kokouksissa puhutaan pääasiassa rakennuttamisesta, laitehallinnasta ja kiinteistöjen ylläpidosta. Minua on huomioitu ajoittain esimerkiksi siten, että joku on osannut lukea jo kasvoiltani, että "tämä asia ei taida olla Hennalle tuttu", ja pyydetty selventämään tilannetta. Tämä on tuntunut ystävälliseltä, vaikka asia ei olisi ollutkaan varsinaisesti minulle kuuluva. Tämä ajatus tiivistää minulle yksikkömme yhteishengen: jaetaan asioita toisillemme, jotta saamme Kiinteistöhallinnon eri osa-alueet toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla; kun kaikki tietävät mitä yksikön sisällä tapahtuu. Tähän sisältyy tietenkin myös minun koordinoimani taideasiat.

Välillä tuntuu vaikealta tiivistää edes itselleni, että mitä kaikkea minä konkreettisesti taideasiantuntijana teen. Tämän vuoksi olen ideoinut, että kirjoittaisin "my day"-tyyppisen postauksen, jossa pääsette lukemaan arkipäivän kulkua. Tällä hetkellä ajankohtaisia asioita ovat mm.:

• Taidekokoelmaohjelman viimeistely. Eli ohjenuora sille, kuinka sairaalan taidekokoelmaa kartutetaan, hoidetaan, otetaan lahjoituksia ja talletuksia vastaan ja tehdään kokoelmapoistoja.
• KYS Uusi Sydän rakennusprojektiin sisältyvien taidehankintojen asennus mm. eri kerrosten  potilashuoneisiin.
• Ensi vuonna käynnistyvän Psykiatriatalon rakennussprojektiin sisältyvät taiteilijavalinnat.
• Itä-Suomen yliopiston Tietojenkäsittelytieteen laitoksen kanssa tehtävä yhteistyö liittyen osallistavaan taidepeliin. Taidepeli toteutetaan Kuntoutuksen päiväosaston käyttöön ja siinä hyödynnetään mm. laskennallista luovuutta.
• Tarinaharjun sairaalamuseon kokoelmanhallinta.
• Osastojen muuttoihin sisältyvät taidemuutot.
• Yksittäisten yksiköiden lahjoitusvarojen hyödyntäminen taidehankintoihin ja niihin liittyvien asioiden koordinointi.
• Erilaiset sopimusasiat ovat jatkuvasti ajankohtaisia.

Haasteellisinta työssäni on ajanhallinta ja kymmenien yksittäisten, pienten ja isojen asioiden organisointi. Erilaisia projekteja on paljon ja kaikkia pitää edistää samanaikaisesti, jotta asiat menevät eteenpäin. Muistan, että paineensietokyvystä kysyttiin jo työhaastattelussa, ja sitä tässä vuoden aikana on testattu. Mielestäni omaan hyvän paineensietokyvyn, vaikka eihän se kiireen ja tekemättömien asioiden jono hyvältä tunnu. On pitänyt opetella ottamaan päivä ja asia kerrallaan, eikä miettiä sitä kaikkea mikä on vielä tekemättä. Niin ne asiat saa parhaiten hoidettua.

Eikä se arki onneksi ole jatkuvaa kiirettä. Joukossa on hitaampiakin päiviä, ja niille on pitänyt opetella antamaan oma arvonsa. Mieli soimaa välillä, etten muka olisi tehokas työntekijä, kun jonakin päivänä kahvitauko venyy tai jään juttelemaan työkavereiden kanssa. Nuo ovat kuitenkin niitä tärkeitä hetkiä, joilla ylläpidetään työhyvinvointia. Eikä yksikään asia ole niiden vuoksi myöhästynyt tai jäänyt tekemättä. Armollisuutta omaa tekemistä kohtaan on vielä opeteltava.

Parasta työssäni ovat ne tilanteet, kun taide linkittyy tavalla tai toisella jonkun toisen työhön. Nuo ovat niitä hetkiä, kun taide tulee osaksi rakentamista, kiinteistöjen ylläpitoa, sairaalatoimintaa. Se muuttuu tilassa merkitykselliseksi ja siihen kiinnitetään huomiota. Ja ajatelkaa, saan olla edistämässä noita tilanteita. Vaikka osa työkavereistani välillä kuittailee minun taideasioilleni tiedän, että ammattitaitoani ja tietämystäni arvostetaan.  Nyt vuoden jälkeen tunnen, että olen ansainnut tittelini myös itselleni. On hauska katsoa taaksepäin ja huomata, mitkä tilanteet ja hetket ovat kasvattaneet ammatillista itseluottamusta. Oppimisen iloa (ja vähän myös kauhua) tämä vuosi on ollut.  

Älkääkä pelätkö, Hurmioituneesta ei ole tulossa muotiblogia. Jutut saattaisivat muuten loppua melko nopeasti kesken. Koska asuistani on tullut aika ajoin kommentteja ja toiveita sekä kasvotusten että sosiaalisessa mediassa ajattelin, että kokoan teille samalla tämän jutun yhteyteen katsauksen mekkotytön vaatekaapista. Ehkä tämä kuvasarja havainnollistaa myös sitä, miksi yksi työkavereistani muistaa ystävällisesti muistuttaa minulle, että "Henna, sinne työmaalle ei sitten voi lähteä ilman housuja".

Ensimmäinen vuosi taideasiantuntijana on ollut melkoinen matka.

Itsenäisyyspäivänä

Itsenäisyyspäivä tuntuu merkityksellisemmältä mitä enemmän tulee ikää. Se on aina ollut merkityksellinen, sillä minulle on välitetty isovanhempien myötä kokemustietoa mitä itsenäisyyden säilyttäminen toisessa maailmansodassa on käytännössä tarkoittanut. Mistä on jouduttu luopumaan, mitä on jouduttu kokemaan, jotta minä saan elää itsenäisessä Suomessa. Aina yhteiskunnassa on korjattavaa ja parannettavaa, ja niiden eteen pitää tehdä työtä, mutta asioiden parantamiseen on Suomessa mielestäni hyvät mahdollisuudet moneen muuhun maahan verrattuna.

Suomi 100v 6.12.2017.

Mieleeni muistui vanha postaus otsikolla "Savolainen maisema". Tuo teksti syntyi 2016 kahvihuonekeskustelua kuunnellessani. Keskustelussa ihasteltiin ulkomaiden kauniita vuoristo-, meri- ja muita henkeäsalpaavia maisemia. Olin samaa mieltä, että ulkomailla maisemat ovat kauniita ja niiden katselu tuottaa valtavaa mielihyvää.  Samalla kuitenkin ajattelin, että olen aina kokenut olevani noista maisemista jollain lailla irrallinen. Ne ovat kauniita, mutta en pysty sanomaan niistä juurikaan muuta. Suomalainen, ja etenkin savolainen, maisema on minulle tärkeä. Samaistun vuodenaikoihin, niiden vaihteluun maisemassa, ja pystyn sanomaan maisemia omakseni, koska olen kasvanut niiden keskellä. Maisema tuntuu turvalliselta, koska se on osa minua. Järvet ja lammet, metsien ja peltojen rytmitys, mäkiset maisemat, kalliot. Tuntuu myös etuoikeutetulta sanoa, että omistan osan tuota maisemaa, vaikkakin vain tontin verran. 

"Isänmaani on lippu ja laulu, itku ja nauru,

rukous ja kirous, syntyminen ja kuoleminen,

työnteko, viha ja rakkaus.

Se on Sibeliuksen sinfonia ja Porilaisten marssi,

mutta se on myös suvivirsi ja Monosen Satumaa-tango

haikeasti haitarilla soitettuna.

Isänmaani on suomalainen kansa,

minun kansani,

kaikki suomalaiset ikään, ammattiin, asuinpaikkaan katsomatta,

puoluekannasta riippumatta,

työläinen ja talonpoika, palkansaaja ja johtaja,

maalainen ja kaupunkilainen, nuori ja vanha."

- Raili Malmberg: Rakkaudentunnustus isänmaalle -

Onnea 104-vuotias Suomi!