Taideasiantuntijan työpäivä

Vojnich Erzsébet: Janogary, ajoittamaton. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Lupailin kertoa "my day" -tyyppisesti taideasiantuntijan työstäni. Pidin loppuvuodesta muutaman päivän ajan päiväkirjaa työtehtävistäni. Minulla ei ole 100%:n työaika, mikä mahdollistaa päivätyön ohessa paljon muutakin mukavaa, mistä olen todella kiitollinen. Tosin samasta syystä arkityöhön ilmaantuvien tehtävien organisointi ja aikatauluttaminen vaatii reipasta asennetta, jotta ehtii olemassa olevalla työajalla tehdä kaiken mitä täytyy.

Olavi Rysä: Pax Mare, 1959, öljy kankaalle. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Yksikään taideasiantuntijan työpäivä ei ole samanlainen, ja tästä piirteestä pidin jo edellisessä museoamanuenssin tehtävässäni. Molemmat ovat asiantuntijatehtäviä, mutta työtahdissa on eroa kuin yöllä ja päivällä. Museoamanuenssina sain keskittyä pidempiä aikoja johonkin tiettyyn aiheeseen (esimerkiksi artikkelin kirjoittamiseen), mutta KYSin taideasiantuntijana koordinoin tavalla tai toisella kaikkea taiteisiin liittyviä asioita sairaalassa. Minulla ei ole enää aikaa käyttää samanlaisia tunteja yhden asian hoitamiseen, tosin tehtävänkuvakaan ei ole enää samanlainen. 

Työtahtien eroa kuvaa mielestäni hyvin se, että ensimmäisellä viikolla taideasiantuntijana sain enemmän sähköpostia kuin aiemmassa työssäni koko kuukauden aikana. Työni on itsenäistä, mutta taideasiat linkittyvät etenkin nyt uudisrakennushankkeiden myötä monen muun työntekijän työhön ja moneen rakennukseen, rakennusosaan ja yksikköön.

Seppo Väänänen: Pojat puussa, 1981, öljy kankaalle. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Väinö Lätti: Paluumuutto, 1985, teräsreliefi. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma. Kirjoitin lisätietoja teoksesta täällä.

Suurin osa työstäni on "näkymätöntä" työtä tietokoneen ääressä, kuten kaikilla Kiinteistöhallinnon asiantuntijoilla. Se, mitä työstäni ulospäin tavallisesti näkyy on vaihtuvien taidenäyttelyiden järjestäminen. Se, että käyn tasaisin väliajoin seisomassa askeljakkaralla ja ripustamassa näytteilleasettajan kanssa teoksia seinille. Tämä vääristää työnkuvaani melkoisesti, sillä näyttelytoiminta kuuluu itse asiassa KYSin kulttuurihyvinvointitoimintaan, jossa minä kyllä satun organisoimaan näyttelytoimintaa, mutta se ei ole varsinainen asiantuntijatehtävä miksi minut on sairaalaan palkattu. Taideasiantuntijan tehtävä koostuu pääasiassa useiden pienten ja suurten taiteeseen liittyvien asioiden suunnittelusta ja koordinoinnista.

Marlena Luukkonen: Lumetta-näyttely esillä G1-näyttelykäytävällä 4.1.-31.3.2022.

Marlena Luukkonen: Starbeing, 2021, öljy kankaalle.

Toinen ulospäin näkyvä tehtävä, joka kuuluu virallisesti taideasiantuntijan tehtävänkuvaan, on sairaanhoitopiirin omaan taidekokoelmaan kuuluvien teosten sijoittaminen eri puolille sairaalaa. Taidetta halutaan esille. Tulevana keväänä taidetta liikkuu ympäri sairaalaa todella paljon, sillä osastojen muuttojen myötä taide liikkuu osastoilta väliaikaissäilytykseen ja takaisin. Nämä ovat niitä hetkiä, kun sairaalan henkilökuntakin näkee pilkahduksen siitä, kuka niitä taideasioita hoitaa.

Wäinö Aaltonen: Juhannuskeinu, 1934, kipsi. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Antti Linnovaara: Opas ympyrään, 1987, akryyli ja pastelli paperille. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Vaikka kaikki päivät ovat erilaisia, tämä valottanee työtehtäviäni paremmin ja syvällisemmin kuin pelkkä mielikuva taideasiantuntijan tittelistä:

Päivä 1.

• Kiinteistöhallinnon yhteinen kuukausipalaveri klo 8-9.
• Sähköpostien läpikäymistä. Minulle kertyy päivästä riippuen postia tavallisesti noin 20-40 kpl. Asioita hoidetaan ja edistetään paljon sähköpostien välityksellä, jotta asioista jää muistijälki.
• Näyttelyjulisteen ja teosluettelon tulostaminen.
• KYS Uudistuu -taidetyöryhmän kokousmuistion kirjoittamista. Näiden erilaisten taiteeseen liittyvien muistioiden kirjoittaminen on suhteellisen hidasta, sillä sisällytän niihin aina jonkinlaista kuvien käsittelyä. Toki pelkkien asioiden kirjaaminen muistioon riittäisi varmaan jollekin, mutta itse haluan, että jos/kun joku ulkopuolinen lukee asiakirjaa, siitä tulee käydä välittömästi ilmi, mistä asioista on päätetty ja millaista taidetta käsitelty. Kuvat ovat näissä tapauksissa oleellinen asia. Taiteesta ei voi mielestäni kertoa ilman kuvia.
• Taiteilijoiden kanssa soittelua + sähköposteja.
• Laskutusasioiden hoitamista. Laskutustietojen lähettämistä ja budjetin tarkastamista.
• Kokoelmateosten pakkaamista ja kuljettamista.
• Näyttelyripustuksen ohjeistusta näytteilleasettajalle.
• Osastojen muuttoaikataulujen selvittämistä työkaverilta ja muuttoihin sisältyvän taiteen siirron suunnittelua.
• Taideteoksiin liittyvien kokoelmatietojen selvittämistä ja eteenpäin välittämistä. 
• Näyttelysopimuksen valmistelua.
• Näyttelykiskon siirrosta toimenpidepyynnön lähettäminen.

Päivä 2.

• Taidemuseopäivillä pitämäni sairaalataiteesta kertovan esitelmän välittäminen muiden sairaanhoitopiirien taidevastaaville. (Taidemuseopäivistä pitäisi kertoa terveisiä tekstin muodossa blogiinkin.)
• Näyttelysopimuksen allekirjoitus ja asiakirjojen skannaaminen.
• Laskun asiatarkastus.
• Näytteilleasettajan kanssa viestittelyä.
• Taideteoksen sijoittaminen osastolle. Tämä kuulostaa yksinkertaisemmalta toimenpiteeltä kuin todellisuudessa onkaan. Taideteoksen sijoittaminen osastojen sisälle tarkoittaa sitä, että saan ensin puhelimitse tai sähköpostilla pyynnön saada taidetta johonkin. Tämän jälkeen käyn yleensä tutustumassa tilaan, jotta näen millaisesta tilasta on kysymys ja minkä kokoinen seinä teokselle on varattu, onko kyseessä ikkunaton vai ikkunallinen tila, ja onko tilassa vaaratekijöitä taiteen sijoittamiselle.
  Tämän jälkeen tutustun kokoelman teoksiin, teen kuvalistan tarjolla olevista teoksista, joista osasto valitsee yhden teoksen sijoitettavaksi tilaan. Valinnan jälkeen käyn pakkaamassa teoksen ja toimitan sen (koosta riippuen joko itse tai yhteistyökumppanin kanssa) osastolle ripustettavaksi.
  Taideteoksen siirtotoimenpide tulee aina kirjata sähköiseen kokoelmanhallintaohjelmaan, jotta pysyn ajanatasalla siitä, mitkä teokset ovat milloin missäkin. (Tulevan kevään muuttorumba taideteosten osalta kauhistuttaa jo nyt etukäteen.)
  Siihen hetkeen, kun saan varsinaisen taideteoksen sijoitettua jonnekin saattaa kulua useampi kuukausi, sillä sijoituspyyntöjä on jonossa, kaikkien selvitykseen menee oma aikansa ja arkityön ympärillä on paljon muitakin selvitettäviä ja edistettäviä asioita. Vaikka haluaisin hoitaa näitä asioita nopeammin, se ei ole käytännössä mahdollista. Yritän aina lohduttautua lauseella, että "sairaalan toiminta pyörii ja kukaan ei kuole, vaikka en ehtisi toimittaa teosta haluamassani ajassa".  
• KYS Uudistuu -taidetyöryhmän kokousmuistion kirjoittamista.
• (Tämän kyseisen päivän tahti tiivistyi mielestäni iltapäivällä siihen hetkeen, kun yritin leimata itseni ulos töistä bussikortilla....)

Päivä 3.

• KYS Uudistuu -taidetyöryhmän kokousmuistio valmistui ja välitin sen tarkastettavaksi puheenjohtajalle, ennen kuin välitin sen eteenpäin muille ryhmän jäsenille.
• Sydäntoimenpideyksikön toimenpidehuoneen kattoon asennettuihin näyttöihin tutustuminen.
• Käyttölupien selvittämistä valokuviin liittyen.
• Arkiviestejä yksikön sisällä. Tämä kuulostaa ehkä hassulta, mutta asioita hoidetaan myös Kiinteistöhallinnon sisällä/kesken sähköpostitse. Etätyösuositusten myötä kaikki eivät ole toimistolla yhtä aikaa, ja vaikka olisivatkin, kaikilla on omat kiireensä kokousten ym. myötä. Asioita ei voi aina kysäistä ohimennen vain kävelemällä työkaverin työpisteelle, vaikka se tuntuisi nopeimmalta keinolta. Aina toista ei saa myöskään puhelimella kiinni, jos  kokous on kesken, joten asioita kysellään sähköpostitse.
• Kulttuurihyvinvointityöryhmän toimintaan liittyvien asioiden edistämistä.
• Työharjoittelijan haastattelu.
• Muistion kirjoittamista.
• Tiedotteen kirjoittamista
• Asiakirjan kommentointia.
• Olin asettanut kyseisen viikon tavoitteekseni kirjoittaa esihenkilölle tilanneraportin eräästä projektista, jotta hän saa omalta osaltaan vietyä asiaa eteenpäin ylemmälle taholle päätettäväksi. Pääsin aloittamaan raportin kirjoittamisen vasta kolmantena päivänä, vaikka tiesin ettei asian kirjoittamiseen menisi pitkään. Muut asiat vain ajoivat tämän tehtävän ohitse.
  Useiden eri asioiden priorisointi ja tärkeysjärjestyksen uudelleen organisointi on hyvin yleistä. Tätä tekevät Kiinteistöhallinnossa varmasti kaikki. Etukäteen ei voi aina tietää mikä asia asettuukin tärkeysjärjestyksessä toisen edelle. Tämä on ollut yksi asia, jonka olen joutunut opettelemaan ja hyväksymään. Vaikka kuinka haluaisin olla järjestelmällinen, päiviä ei valitettavasti saa tehtyä aina siten kuin ne on itse etukäteen suunnitellut.
  Hyvää tässä oli se, että esihenkilöni sai raporttini luvatussa ajassa.

Elin Danielson-Gambogi: Ruissalon silta, 1891, öljy kankaalle, 29x46cm. Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria/Hannu Aaltonen. Tästä taideprojektista voitte lukea lisää täältä. 

Näiden kolmen päivän esimerkkien myötä saanette jo kiinni taideasiantuntijan monipuolisesta tehtävänkuvasta joka sisältää, kuten huomaatte, yllättävän vähän varsinaista taiteen käsittelyä tai katsomista. Toimin asiantuntijana erilaisissa työryhmissä ja yhteistyössä eri toimijoiden kanssa, joista kirjoitan varmasti myöhemmin myös lisää.

Pauno Pohjolainen: Aivoitus, 2010, ruostumaton teräs. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Terho Sakki: Primavera - Purot kalliossa, 1983. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Kaarisairaalan aulaan näkyvä kalliomaisema on syksyllä kuin taideteos.

Yksityiskohta Kaarisairaalan julkisivuteoksesta Jaana Partanen&Heikki Lamusuo: Evoluutio, 2015, digipainatus lasille, 1500m2. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Kirjoitin taideasiantuntijan vuosikatsauksessa, että "Parasta työssäni ovat ne tilanteet, kun taide linkittyy tavalla tai toisella jonkun toisen työhön. Nuo ovat niitä hetkiä, kun taide tulee osaksi rakentamista, kiinteistöjen ylläpitoa, sairaalatoimintaa. Se muuttuu tilassa merkitykselliseksi ja siihen kiinnitetään huomiota. Ja ajatelkaa, saan olla edistämässä noita tilanteita!" 

Mitäpä tuohon enää lisäämään.

Synttäripohdintoja

Näin sitä saa jälleen aloittaa uuden vuoden syntymäpäivää viettämällä. En tiedä johtuuko se synttäreistä, mutta olen aina pitänyt tästä alkuvuoden talvesta. Talvi on vielä oikea talvi, on lunta, aurinkoa ja pakkasta. Valkoisena kimalteleva luonto on kaunis. Valoa on jo selvästi enemmän kuin ennen vuodenvaihdetta.

Vilkuilin aiempien vuosien synttäripostauksia taaksepäin ja hymyilytti; samojen asioiden kanssa tasapainoilen edelleen. Kirjoitin jo pari vuotta sitten, että pitäisi opetella hahmottamaan oman jaksamisen rajoja paremmin, ja kuinka "kieltäytymisen ilmaiseminen tuntuu edelleen äärimmäisen vaikealta". Olen miettinyt syitä tälle olotilalle. Varhaisempina vuosina siihen liittyi ajatus siitä, ettei haluaisi kieltäytymisellä loukata tai pahoittaa toisen mieltä. Tai aiheuttaa harmia tai ongelmia sille toiselle, minkä oma kieltäytyminen kenties aiheuttaa. Olen onneksi osannut kieltäytyä sellaisista asioista, jotka ovat olleet täysin oman tahtoni vastaisia. Toisaalta tiedostan, että tätä kilteyttä on välillä käytetty röyhkeästi hyväksi.

Nykyisin kieltäytymisen vaikeus liittyy enemmän siihen, että olisi paljon kivoja juttuja, joihin minun olisi mahdollisuus, ja haluaisin, osallistua. Ajattelen, että kieltäytyminen tällaisista jutuista on jotenkin lopullista. Jos kieltäydyn tästä, kysyykö kukaan minua enää mihinkään? 

Toki tiedostan jossain mieleni sopukassa, että eihän se niin ole. Ei voi olettaa, että aikataulullisista tai mistä tahansa syystä kaikki asiat onnistuisivat aina siten kuin ne suunnittelee. Tuo ensimmäinen esimerkki kieltäytymisen vaikeudesta piilee minussa valitettavasti edelleen, vaikka tiedostan sen lapselliseksi. Työkaverit ovat olleet tässä onneksi hyvinä kouluttajina. 

Tiedän, että tämä on hölmöä, mutta olen juuri se henkilö, jonka on vaikea päästä puhelimessa irti esimerkiksi lehtimyyjistä, kun ei vaan saa sanottua tarpeeksi suoraan Ei kiitos! (Hekin tekevät vain työtään.) Tämän vuoksi minua huvittaa edelleen tilanne, kun töissä ilmaisin työkaverille eräästä työhön liittyvästä markkinamiehestä, joka oli soitellut jo pariin otteeseen ja lähettänyt vielä "kilometrin mittaisen" sähköpostinkin tarjoamistaan palveluista. Työkaverini antoi minulle yhden esimerkkilauseen kirjoitettavaksi. Siis yhden lauseen. En minä ole yhden lauseen viestittelijä. Tässä törmää taas insinöörin tehokkuusajattelu humanistin kuvailevaan ja keskustelevaan kielimaailmaan...

Minä: En minä voi sanoa noin, kun se kuulostaa epäystävälliseltä.

Hän: Eikä kuulosta, kun sanot niin kuin asia on.

Minä: No jos minä vähän lisään siihen... (en ehtinyt sanoa lausettani loppuun).

Hän: Jos sinä nyt alat runoilla liian pitkästi, sinä saat siitä tyypistä itsellesi kirjekaverin.

Minua nauratti ääneen tuo kirjekaveri-vertauskuva. Ärsyttävää, kun he ovat oikeassa... Jämäkästä runoilukiellosta huolimatta lisäsin vähän "lihaa" sen lauseen ympärille, mutta pidin sisällön tavalliseen nähden erittäin lyhyenä ja ytimekkäänä.

Tiedostan, että tänä vuonna eri asioiden aikatauluttaminen tulee olemaan yksi haaste. Tai en haluaisi puhua haasteesta, ehkä pikemminkin tavoite, joka mahdollistaa sellaisten asioiden onnistumisen, mitkä tuovat iloa elämään. Omaa jaksamista unohtamatta. Tiedän selviytyväni monenlaisesta ja olen innoissani kaikesta tulevasta. Toivon vain, että kaikki kiva ei putoaisi syliini kerralla.

30+ ikävuosissa parasta on ollut ammatillisen itsevarmuuden löytyminen. Se vaikuttaa positiivisesti kaikkeen muuhunkin olemiseen. Tiedän osaavani paljon asioita, mutta oppimisen halu ja ilo eivät ole kadonneet mihinkään. Uteliaisuus on kantanut pitkälle opintovuosista alkaen. Henkistä vahvuutta on tullut sen asian tiedostamisen myötä, että kukaan ei voi koskaan tietää kaikkea ja kysyvä ei tieltä eksy.

Mukavalta tuntuu myös se, että vuosien myötä ne temperamentin terävimmät reunat ovat hieman taittuneet. Tasaisuuden opettelu on tuonut arkeen rauhaa, kun kaikkeen ei tarvitse reagoida sata lasissa. Innostus ja nauru tosin kuplivat yli ihan yhtä herkästi kuin ennenkin, minkä te jo tiedättekin.

Sen suurempia uudenvuodenlupauksia tekemättä toivoisin,

että saisin jatkaa tällä samalla tiellä, samalla mielellä.

Onnellista alkanutta vuotta 2022! 

Alas taikavirtaa

Mietin etukäteen, että kuinkahan sitä osaa heittäytyä lomalle, kun nämä joulun ja uudenvuoden välipäivät ovat ensimmäinen lomani vuoteen. Osaako sitä rentoutua ja lomailla tekemättä sen suurempia? Kirjat ovat olleet avuksi. Olen suorittanut syksystä alkaen hitaasti etenevää projektia "kirjahyllyn tyhjennys lukemalla ja laittamalla kiertoon". Useampi kirja on vielä kesken, koska ne vaativat erilaisia mielentiloja lukemiselle.

Joel Haahtela kuuluu tämän hetken suosikkikirjailijoihin viimeisimmillä kirjoillaan (Mistä maailmat alkavat, Adèlen kysymys, Hengittämisen taito). Luin kirjahyllystäni Haahtelan toisena ilmestyneen romaanin Naiset katsovat vastavaloon (2000). Pidin tutusta kuvailevasta kielestä, mutta kirjan sisältö ei lopulta sykähdyttänyt samalla tavalla kuin odotin. Joten kirja siirtyi poistopinoon. 

Kirjahyllyyn tuli puolestaan yksi lisäys, kun sain vinkin Eduard Uspenskin lastenkirjasta Alas taikavirtaa (Otava, 1980). Pidän mm. Tove Janssonin Muumi-kirjoista, Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttärestä ja Veljeni Leijonamielestä, F.H. Burnettin Salaisesta puutarhasta, Elsa Beskowin ja Rudolf Koivun saduista. Venäläiset sadut ovat vieraampia, vaikka minua viehättää esimerkiksi Ivan Bilibinin (1876-1942) kuvitukset. Lastenkirjoja on maailmassa niin paljon, että umpimähkään etsiminen tuntuu työläältä. Sen vuoksi tämä täsmävinkki tuntui kivalta. 

Vierastan, ehkä vähän turhaan, nykyisiä lastenkirjoja, sillä nautin enemmän menneen maailman tunnelmasta. Iloinen poikkeus oli kuitenkin Anja Portinin Radio Popov (Kustantamo S&S, 2020). Tämä kertoi lindgrenmäiseen tapaan lasten yksinäisyydestä ja yllättävästä ystävyydestä. Historiaa oli kiedottu mukaan sopivalla tavalla. Kirjan luettuani en ihmettele, että teos palkittiin Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnolla 2020.

Kuvitus: Viktor Tšižikov.

Alas taikavirtaa kertoo puolestaan moskovalaisesta Mitja-pojasta, joka matkustaa maalle mummonsa Siiri Sofian luokse viettämään kesälomaa. Mummo kertoo Mitjalle jännittäviä tarinoita "Vasilisa Viisaasta, prinsseistä ja hirmuisesta Kuolemattomasta Kassheista. Kertoi Satakieli-ryöväristä, joka vihellyksellään tainnutti ja surmasi ihmisiä, kunnes Ilja Muromalainen hänet nujersi. Kertoi Aa-aa-kissasta ja Iivari Pahasilmästä. Yhtenä aamuna mummo sanoi pojalle: -Kuulehan. Ota vähän viemisiä koriin ja mene käymään Emilia-mummon, minun äitini tädin luona. Olet siellä hänen vieraanaan, auttelet sen verran kuin osaat. Hän asuu yksin ja on nyt jo ikivanha. Katsokin vain ettei hän olisi muuttunut jo noita-akaksi."

Tästä alkaa Mitjan seikkailut lumottua polkua pitkin Emilia-mummon luo, joka asuu kananjalkaisessa, kävelevässä mökissä. Mökissä Mitja näkee lisää kummia: 

"Pöydällä oli laakea vati, johon vanhukset tuon tuostakin heittivät silmäyksen. Ja vadilla pyöriskeli omena, aivan omia aikojaan.
-Mikä tuo on? poika kysyi.
-Se on Omena Vadilla Vaeltava, vastasi noita-akka. -Lahja Vasilisa Viisaalta. Hän kävi täällä vierailulla ja antoi tämän minulle. Hän aina keksii kaikenlaista.
-Miksi te koko ajan katsotte siihen?
-Siitä voi nähdä mitä ikinä haluaa, Kikimora sanoi. -Me tässä katselemme mitä keisarikunnassa tapahtuu.
-Istu sinäkin vähän lähemmäksi ja katso, kehotti noita-akka ja veti Mitjaa varten jakkaran pöydän viereen.
Mitja kurkisti vatiin....ja kas tällaista hän näki:"

Kuvitus: Viktor Tšižikov.

Omena Vadilla Vaeltava näyttää Mitjalle tarinoita taikamaan keisarikunnasta, jonne hän pääsee lopulta myös itse mukaan. Tarina alkaa siitä, kun keisari Makar ei saa tehdä mitään vaikka haluaisi, koska hän on keisari. Eihän hänen arvolleen sopinut työn tekeminen:

"Pthyi olkoon! keisari puhahti. -Ja mitä elämää tämä tällainen on? Halkoja ei saa hakata - varomatonta. Lattiaa ei saa luututa - sopimatonta. Sano Gavrila, onko minulla tointa ja sijaa tässä talossa, sano?
-Ei, teidän korkeutenne, vastasi Gavrila. -Ei ole teillä tointa eikä sijaa tässä talossa."

Kirjassa on paljon huumoria ja ajattomia aiheita, jotka sopivat myös aikuisille. Itse asiassa näin aikuisena luettuna rivien välistä löytää huumoria ja linkkejä yhteiskunnallisiinkin aiheisiin todennäköisesti paljon enemmän mitä lapset näkevät. Palvelijat ovat surkuhupaisia miellyttäessään keisaria kommenteillaan ja muokatessaan mielipiteitä hänen ajatustensa mukaan. Diktatuurivaltioissa asiat lienevät hyvin samanlaisia tänäkin päivänä...

Kuvitus: Viktor Tšižikov.

Eniten nautin kohtauksista, joissa käsiteltiin Vasilisa Viisasta. Naisen asema puhututti lastenkirjassakin, mutta Uspenski on uskaltanut käsitellä aihetta ihailtavan ironisesti (venäjänkielinen alkuteos ilmestyi ensimmäisen kerran 1971). Keisari kutsuu koolle "mahtimiesten neuvoston", jonka on tarkoitus keksiä mitä tehdään keisarikuntaan palanneelle Satakieli-ryövärille:

"Mahtimiesten neuvosto pörisi kuin mehiläispesä. Parrakkaat pajarit eivät aikoihin olleet nähneet toisiaan ja kertoivat nyt kilvan kuulumisia. (---)
-Mitä me teemme tälle asialle? kysyi keisari.
-Olisi syytä panna sotilaat liikkeelle, ehdotti Fläkki. -He saisivat vangita sen rosvon.
(---) -Totta mikä totta, myönteli keisari, -mutta kalliiksi se käy. Aina kuluu rahaa, kun sotilaat pannaan liikkeelle. Ja sotilaat tarvitsevat hevosia, ja nyt ovat juuri peltotyöt käynnissä.
-No mutta mitä sitten tehdään? huudahti kirjuri.
-Kysykäämme neuvoa Vasilisa Viisaalta.
-Miksi me häneltä kysyisimme? Onko hänellä muka ymmärrystä enemmän kuin meillä? huusi Yölintu.
-Varmasti on! sanoi Makar tuimasti. -Onhan hänelle annettu nimeksi Viisas. Hei, lähetti tänne!
Saliin kipitti poika jolla oli jalassa uudet punaiset saapikkaat.
-Kuulehan poikaseni, juokse Vasilisa Viisaan luokse ja kysy häneltä mitä meidän pitää tehdä Satakieli-ryövärille.

(---) -Mutta teidän korkeutenne, setä hyvä! Miksi minä juoksen koko ajan Vasilisa Viisaan luokse ja takaisin? Eikö Vasilisaa voi kutsua tänne?
-Että nainen päästettäisiin keisarin neuvostoon. Onko mokomaa missään nähty? huolestui kirjuri.
-Ei käy! huusivat mahtimiehet kuorossa. -Ei naisen sovi istua neuvostossa. Istukoon kotona ja neuvokoon!
(---) Ja poika pinkaisi tiehensä. Viiden minuutin kuluttua hän palasi ja ilmoitti keisarille:
-Näin sanoo Vasilisa: kauppiaalta on perittävä sakko, puoli tynnyriä hopeaa. Heti se kauppias viisastuu.
-Hyvä! Tämä nainen puhuu asiaa, huusi pajari Lumiviitta. Ja hopean me voimme antaa sille joka saa kiinni Satakieli-ryövärin.
-Kas kas! hämmästeli Fläkki. -Kyllä se Vasilisa keksii. Harmillista että hänen pitää olla nainen."

Kuvitus: Viktor Tšižikov.

Keisari Makar kyllästyy hallitsemiseen ja lähtee maalle isoäitinsä luokse. Tämä aiheuttaa sekasortoa neuvoston jäsenissä: Miten käy keisarikunnan ja kuka nyt hallitsee? Mitä mahtimiesten neuvoston jäsenet tekevät, jos keisaria ei enää ole? Kuinka selvitä lohikäärmeestä ja Kassheista, jota kutsutaan kuolemattomaksi?

Tarinaan on kirjoitettu myös yllättävän ajankohtaisesti nyky-yhteiskuntaan nähden androgyyni Iivari Pahasilmä:

"Tietä pitkin kulkea kahnusti kummallisen näköinen olento. Sillä oli yllään sekä mekko että housut, pitkät harmaat suortuvat valuivat hartioille asti - ei se ollut ukko eikä akkakaan.

-Hei kuulkaa, ottakaa minut kyytiin! olento sanoi ohuella kirkuvalla äänellä. Äänestäkään ei voinut sanoa kuuluiko se miehelle vai naiselle."

Tarinan lopussa käydään taistelu Summanmutikan sillalla, johon osallistuvat kaikki kirjan päähenkilöt. Kirjassa on maltilliset 133 sivua, joista osa on kuvitettu, toisinaan jopa aukeamat. Teksti ja tarinan juoni kulkee siis nopeasti eikä kirjaa malttaisi laskea kädestään. Pidän Martti Anhavan suomennoksen kielestä ja paikoitellen kipakastakin puhetyylistä. Ainut vanhahtava sana, jota en ymmärtänyt (ja jonka näin kuvituskuvasta vasta kaksi aukeamaa myöhemmin) oli karttu. Mikä on karttu?

"Kirjuri kiersi huoneessa, katseli, kosketteli ja käänteli kaikkea, ihmetteli. Ja esineet käyttäytyivät aivan siivosti. Mutta hädin tuskin kirjuri ehti saada arkun kannen auki, kun sieltä lennähti tukeva karttu, joka alkoi suomia kirjurin päätä ja kylkiä."

Googlailu osoitti kartun tarkoittavan nuijaa, keppiä tai kapulaa. Aikoinaan karttua on käytetty esimerkiksi pyykin pesussa: "Karttua käytettiin vaatteiden puhdistuksessa, liotettuja vaatteita hakattiin pyykkikartulla." Lähde: Finna.

Kirjassa on huumoria, jännitystä, hieno kuvitus ja opettavaisia kappaleita. Teos on ajaton, sopivasti ironinen ja juuri oikealla tavalla satumainen Maitovirtoineen, lohikäärmeineen ja kävelevine mökkeineen.

Alas taikavirtaa nousi yhdeksi parhaimmista lastenkirjoista, jonka olen lukenut.

Onko kirja tuttu?
Otan mielelläni vastaan myös lisää lasten/nuortenkirjavinkkejä.
Mitkä ovat teidän suosikkejanne?

Meeri Koutaniemi, irti kuvasta

Outi Pieski ja Meeri Koutaniemi. Kuvakaappaus Irti kuvasta -jaksosta 8. Kieli jota vieras ei ymmärrä.

Jos ette ole vielä katsoneet, katsokaa. Yle Areenassa on Meeri Koutaniemen luotsaama sarja Irti kuvasta, joka esittelee kahdeksan taiteilijaa (yhden taiteilijaparin). Mukana ovat: Juhana Moisander, Antti Laitinen, Juliana Hyrri, Teija ja Pekka Isorättyä, Anne Koskinen, Henry Wuorila-Stenberg, Jussi TwoSeven ja Outi Pieski.

Sarjan jaksot ovat tiiviitä puolituntisia, joissa päästään suoraan asiaan. Koutaniemi osaa kysyä oikeita kysymyksiä, joissa mennään pintaa syvemmälle. Hän avasi sarjan ideaa vieraillessaan Puoli seitsemän -ohjelmassa (15.12.2021):

"Sarjan idea lähti siitä, että olis hienoa näyttää ja valottaa sitä ikkunaa taiteen prosessiin. Minkälainen se työskentelyprosessi on alusta loppuun. Me mennään museoihin ja näyttelyihin, saadaan eteemme valmis teos, ja syntyy siitä reaktioita, oivalluksia, tunnetiloja, mutta me saadaan täysin uusi ulottuvuus taiteeseen sillä, että me kuunnellaan taiteilijan mielenmaisemaa. Mistä kaikki on lähtenyt? Miksi ne tekee omaa taidettaan? Vahvana teesinä on myös taiteen filosofia."

Meeri Koutaniemi ja Antti Laitinen. Kuvakaappaus Irti kuvasta -jaksosta 2. Mies joka rakensi itselleen saaren.

Koutaniemi tiivisti Puoli seitsemän -ohjelman haastattelussa taiteilijoiden yhteisen tarpeen taiteen tekemiseen:

"Kaikkia heitä [Irti kuvasta-sarjan taiteilijoita], meitä, yhdistää se pakonomainen intohimo. On asioita, ideoita, tunteita, joita ei voi jättää elämättä tai luomatta. Silloin se ei ole edes niin rationaalinen päätös, että mitä teen ja miten teen. Henry Wuorila-Stenberg kiteytti sen hienosti omassa jaksossaan, että 'En minä voi mennä maalaamaan jotain tiettyä tunnetilaa, vaan mun pitää saada antautua sille prosessille niin vilpittömästi kuin vain mahdollista. Sieltä tulee mitä tulee ja hän on siinä välineenä'."

Törmään itse edelleen puheeseen siitä, että taidetta on vaikea ymmärtää. Meeri Koutaniemi sanoitti hienosti omatkin ajatukseni:

"Meillä on sellainen harhaluulo, että taiteen ymmärtämiseen on jonkinlainen kynnys. Tai että se ei kuulu just mulle. Sarja ja nämä tekijät osoittaa, että taide on kaunein ja autenttisin samaistumispinta ihmisyyteen. Ei tarvitse puhua enää edes taiteesta, vaan ihmisyydestä ja sen luomista ulottuvuuksista. Ehkä taide onkin tie sinne ihmisyyteen, eikä ihmisyys tie taiteeseen ja sen ymmärtämiseen." 

Aihetta sivuten linkitän tähän aiemman blogitekstini, mikä käsitteli kulttuurin merkityksellisyyttä otsikolla: Kuinka mitata kulttuuria? Taiteen ja kulttuurin ajatellaan usein olevan jotain "ylimääräistä". Unesco (United Nations Educational, Scientific and Cultural Organization) määrittelee kulttuurin kuitenkin tyhjentävästi: "Kulttuuri on yhteiskunnan tai ihmisryhmän henkisten, aineellisten, älyllisten ja emotionaalisten ominaisuuksien koostumus, ja se sisältää taiteiden ja kirjallisuuden lisäksi elintavat, yhteiselämän, arvojärjestelmät, traditiot ja uskomukset."

Juhana Moisander ja Meeri Koutaniemi. Kuvakaappaus Irti kuvasta -jaksosta 1. Papit ja pirut huussin seiniltä museoihin.

Ihmisen taipumiskohdat ja murtumapisteet

Meeri Koutaniemi saa välittömällä ja vilpittömällä olemuksellaan taiteilijoista esiin kiehtovia puolia ja ohjaa mielenkiintoisiin keskustelunaiheisiin. Juhana Moisander kertoi sarjan ensimmäisessä osassa (Papit ja pirut huussin seiniltä museoihin) ihmisen eri puolista:

"[Ihmisessä kiehtovat eniten] Ongelmalliset ja pimeät puolet, sellaset taipumiskohdat ja murtumispisteet, että missä sä menetät - on se sitten oman yksilösi tai kontrollin - tai petät tai petyt itseesi. Joka ei ole sitä kulttuurista ideaalia myötäilevää. Miksi me mielletään se hyvä ihminen? Ne taitekohdat kiinnostaa."

Koutaniemi pohtii samaisen jakson lopussa: "Jäin miettimään Juhanan sanoja siitä, missä on ihmisen taitekohdat ja missä murtumapisteet tapahtuu. Ihminen on venyvyydessään soljuva olento, jonka vallanhimo ja hierarkian pelko vääntävät yhtäaikaisesti kättä. Ovatko hyvä ja paha keskenään vihollisia vai yhteenkasvaneita kaksosia? Taiteen tehtävänä on luoda tarttumapintoja, jotka osoittavat hyvän ja pahan samanaikaisen olemassaolon. (---) Taide voi läpinäkyvyydessään olla portti, joka kutsuu tarkastelemaan ihmisen omaa ristiriitaisuutta."

Juliana Hyrri ja Meeri Koutaniemi. Kuvakaappaus Irti kuvasta -jaksosta 3. Muistijälkiä sarjakuvan ruuduilla.

Identiteettiä määrittelee menneisyys

Sarjan kolmannessa osassa (Muistijälkiä sarjakuvan ruuduilla) Koutaniemi haastattelee sarjakuvataiteilija Juliana Hyrriä, jonka jaksossa keskiössä ovat muistot ja muistaminen. Hyrri käsittelee taiteessaan mm. kuolemaa ja lapsen seksuaalisuutta. Koutaniemi kuvailee muistin merkitystä jakson alussa:

"Muistijälki, eletty tarttumapinta. Häilyväinen, yksityiskohtainen, kirkas, sumea. Muistot luo meidän identiteetin rajapinnat. Se luo meille uria, mihin heijastamme persoonaamme. Mistä tiedämme mitkä muistomme pitävät paikkaansa? Muisti on kyky tallentaa ja palauttaa mieleen menneitä kokemuksia. Muistin toiminnassa on neljä vaihetta: tallentaminen, säilyttäminen, palauttaminen ja tunnistaminen. Osa tiedoista on muistissa vain muutaman sekunnin ajan. Traumat, pelot ja shokit piirtyvät mieleemme varoittamaan meitä psyykettämme vahingoittavista kokemuksistamme. Sanotaan, että ihmisen suurin identiteettiä määrittelevä hetki ei ole nykyhetki, vaan menneisyys."

Meeri Koutaniemi ja Henry Wuorila-Stenberg. Kuvakaappaus Irti kuvasta -jaksosta 6. Häpeä on hyvä opettaja, romahdus vielä parempi.

Ego katoaa maalatessa

Henry Wuorila-Stenberg kertoo Koutaniemelle maalaamisen pakonomaisesta tarpeesta ja kuinka se on osa hänen syvintä olemustaan (Häpeä on hyvä opettaja, romadus vielä parempi): 

"Oli mulla mikä huono mielentila, suru tai ahdistus tai aggressio tai mitä tahansa, niin maalaus, se eheyttää. Semmoset tunteet häviää. Eli toisin sanoen, silloin kun mulla on ollut hyvin vaikeeta elämässä mä olen tosi pitkään työhuoneella, koska se on niin lohdullista. Mutta se ei tarkoita sitä, et mä maalaisin sitä kipua tai hätää tai vihaa, vaan ne muuntautuu maalauksessa tilaks, jossa ei ole tämmöistä. Mun egoa ei ole maalaamisessa. En maalaa sillä ajatuksella, että minä maalaan nyt, tai siitä ei tuu mitään."

Taiteilijan luottamus toiseen

Jokaisen jakson keskustelujen lomassa Koutaniemi ottaa taiteilijoista muotokuvan. Nämä olivat keskusteluaiheiden lisäksi katsojalle, minulle, tärkeitä hetkiä. Taiteilija luottaa itsensä avoimesti toisen taiteilijan (Koutaniemi) kuvattavaksi. Toiset tuntuvat antautuvan tilanteille ennakkoluulottomammin, toiset hieman pidättyvämmin. Hetket, joissa Koutaniemi näyttää ottamiaan kuvia kuvattavilleen ovat lämpimiä. Epäilyjen jälkeen vilpittömät hymyt lopputuloksen herkkyydestä ja kauneudesta, voimasta tai puhuttelevuudesta saavat katsojankin hymyilemään. Sarja tekee hyvää suomalaiselle kuvataiteelle ja taiteilijoille. Näkökulma on raikas ja tervetullut. 

Olen iloinen, että jaksoissa kohtaavat kaksi taiteilijaa; Koutaniemi ja haastateltava. Näin molemmat tuntevat taidekentän, ainakin omasta näkökulmastaan, läpikotaisin. Haastatteluissa ei tarvitse lähteä siitä iänikuisesta kysymyksestä, että miksi taidetta tehdään ja mikä merkitys sillä on? Se on merkityksellistä itsessään. Haastattelija ja haastateltava ovat samalla puolella, tietävät mitä taiteen tekeminen vaatii, vaikka tekniikat olisivatkin erilaisia. Koutaniemi selvittää onnistuneesti taiteilijoiden suhdetta kulttuuriin laajemmin, ja kaivaa esille sen Unesconkin määrittelemän sisällön, jossa kulttuuri on "henkisten, aineellisten, älyllisten ja emotionaalisten ominaisuuksien koostumus, ja se sisältää taiteiden ja kirjallisuuden lisäksi elintavat, yhteiselämän, arvojärjestelmät, traditiot ja uskomukset."

Kiitos Meeri ja Yle! Joko uuden kauden jaksot ovat työn alla? ;) 

Lahjoja itselle

Pilatus-vuoren maiseman olen kuvannut itse, akvarelli on työkaverini maalaama.

Kävin kehystyttämässä itselleni joululahjaksi muutaman teoksen. Nyt kun teokset on saatu seinille, ajattelin esitellä jatkoa aiemmalle Taidetta kotona -postaukselle. Moni teos odottaa edelleen kehystystä ja etsii vapaata seinäpintaa, mutta tässä muutama paikkansa löytänyt. Kuvatekstien linkkien takaa saatte lisätietoa hankituista teoksista.

Tämän akvarellin hankin äskettäin tilaustyönä työkaveriltani (taidetta maalaava insinööri on melko huikea yhdistelmä). Maisema esittää jo kadonnutta mummolani maisemaa. Mummola myytiin jo vuosia sitten ja tuo peltomaiseman reunassa seisova heinälatokin ehti romahtaa. Maisemaa ei siis enää tuollaisena ole, mutta maiseman sisältö on itselleni erityisen merkityksellinen. Tuolla pellolla kiipesimme siskoni kanssa heinäpaalien päälle, teimme tutkimusmatkoja latoon ja metsänreunaan (kun syvemmälle metsään ei uskallettu mennä). Olisin voinut teetättää ottamastani valokuvasta suurennoksen ja kehystää sen, mutta kun sain työkaverini suostuteltua maalaamaan minulle kyseisen maiseman, siitä tuli nyt enemmän kuin valokuva.

Talvimaisemissa on aina ollut itselleni jotain kiehtovaa. Kylmässä ja valkeassa maisemassa katse kiinnittyy usein valoon, kun värejä on niukasti. Tässä kuvassa väri ja lämpö tulevat taivaalta heijastuvista auringonlaskun väreistä. Teoksessa on vähän elementtejä. Joku sanoisi maisemaa kenties tylsäksi. Se on kuitenkin osa minua, minun maisemaani.

Rita Vargas: Time, 2015, 6-värinen silkkipaino, uniikkivedos. Hankin teoksen itselleni valmistujaislahjaksi FM-tittelin saavutettuani. Taalainmaanhevonen on tuliaislahja ystäviltä, puinen ankka, keraaminen enkeli, Tatti-valaisin ja Jenni Linnoven Lehti-maljakko ovat lahjoja entisiltä työkavereilta.

Kaisa Törmänen: Huoneentaulu, 2017, tussi. Talvisia tykkylumipuita kuvaava talvimaisema on enoni maalaama.

Maisemat ja ihmiset/ihmisyys ovat pääosassa useimmissa kodin teoksissa. Kaisa Törmäsen kehystetty lausepari sisältää paljon merkityksiä. Teos oli esillä Ars Liberan vuosinäyttelyssä 2017. Kirjoitin tuolloin näyttelyssä syntyneistä ajatuksistani:

"Ensisilmäykseltä vähän mitäänsanomattoman näköinen teos: valkoisissa kehyksissä valkoista paperia, johon on kirjoitettu tussilla lause: Piä luontois luonais, haltijais harteillas. Huoneentaulu oli kuin jatkumo Sanna Nissisen Väkeä-teokselle, tai päinvastoin. Teoksen edessä olevalla tasolla Törmänen oli avannut omia sukujuuriaan:
'Viime sotien myötä alkoi vaikenemisen aikakausi, mikä katkaisi myös henkisen perinnön. Ikiaikaiset juuret, tavat ja uskomukset, joihin esivanhemmat olivat elämänymmärryksensä perustaneet, katosivat.'

Muinaisuskolle oli ominaista, että sekä elollisella että elottomalla oli henki, haltija. Törmäsen Huoneentaulu pohjautuu perimätietoon, jossa hänen isovanhemmillaan oli ns. haltijahuone: ikkunaton ja oveton tila, jonne pääsi kurkistamaan vain talon ylisen eli ullakon kautta. Talo tuhoutui talvisodassa 1939. Törmänen avaa tekstissään, kuinka haltijausko liittyi tiiviisti omistusoikeuteen. Talo-emo on tuttu myös suomensukuisille kansoille. Suhde haltijaan on ollut läheinen, sillä haltija oli kodin ensimmäinen asukki, tulentekijä. Kodinhaltijaa palvottiin sille pyhitetyssä huoneessa, sillä huoneettoman haltijan uskottiin harhailevan rauhattomana. Muinaisuskoa alettiin pyyhkiä pois kristinuskon myötä, mutta osa vanhoista perinteistä sulautui kristillisiin käsityksiin (joulu ja juhannus).

'Ikivanhan perinteen mukaan jokaisella terveellä ihmisellä on suojelushaltija, joka seuraa häntä koko elämän ajan. Haltiattoman ihmisen tila oli säälittävä. Haltijan poistuminen tarkoitti vähäverisyyttä eli verevyyden poistumista. Sairastumista selitettiin, että 'haltija karkas hänestä pois’.'
(Kansatieteellinen lähde: Martti Haavio: Kodinhaltiat) 

Tämän vuoksi: Piä luontois luonais, haltijais harteillas."

Anne Rissanen: Siskot, 2009, etsaus, vedos 5/30. Rakukeraaminen Silja Mustaparran (Silmu-Keramiikka) Mammutti on hankinta Käsityöläisten joulutorilta Jyväskylästä 2011.

Anne Rissasen Siskot-teosta ei tarvinne sen suuremmin selitellä. Kuva kertoo tärkeimmän ihmissuhteeni merkityksen.

Päivi Hintsanen: Vaikea päätös, 2011, vedos 18/30, Irtokuvituksia-sarja.

Grafiikkaa tuli hankittua taidehistorian opintojen aikana silloin tällöin. Jyväskylässä on hyvä taidegraafikoiden keskittymä ja esimerkiksi Suomen Taidegraafikot ry:n taidekokoelma on deponoitu Jyväskylän taidemuseoon.

Päivi Hintsanen: Vaikea päätös, 2011, vedos 18/30, Irtokuvituksia-sarja.

Päivi Hintsanen on jyväskyläläinen kuvataiteilija, joka tunnetaan myös väreihin keskittyvästä Coloria-verkkosivustostaan. Hintsasen tarinalliset työt rakentuvat yhdistelemällä tietokoneella toteutettua grafiikkaa valokuvaan, skannattuihin elementteihin ja maalauksiin. Olen ostanut kolme Hintsasen teosta, jotka nekin odottavat vielä asianmukaista kehystystä. Tämän Vaikean päätöksen sain taiteilijalta itseltään kiitokseksi eräästä palveluksesta.

Timo Kokon Random Lines-näyttelystä 2011 hankitut piirrokset ovat ensimmäinen taideostokseni. H.R.Gigerin juliste on matkamuisto Gruyères'n Giger-museosta.

Tapio Haili: Nimeämätön, 1957, puupiirros, taiteilijavedos.

Tapio Hailin (1927-1986) puupiirros on vuosien takainen kirppislöytö Jyväskylästä. Maksoin teoksesta 38 euroa, mielestäni ok-hinta. Hailin teoksia liikkuu markkinoilla melko paljon, eivätkä hinnat ole päätä huimaavia. Ne tosin riippuvat paljon aiheesta ja tekniikasta millä teos on toteutettu.  Kehykset ja lasi olivat rikki, joten tämäkin teos on odotellut kehystystä milloin missäkin. Ihastuin tässä puupiirrostekniikkaan, vedenalaiseen maailmaan ja liikkeen tunteeseen, mikä vesikasvien ja kalojen viivoista syntyy. Nyt tuntuu kivalta myös se, että 50-luvun koti sai seinälleen oman aikakautensa teoksen.

Tapio Haili: Nimeämätön, 1957, puupiirros, taiteilijavedos.

Taidetta on seinillä jo kiitettävä määrä, mutta paljon olisi vielä teoksia, jotka etsivät paikkaansa ja odottavat kehystystä. Haluaisin kehystyttää esimerkiksi kaksi omaa opiskeluaikaista etsausta. Tällä hetkellä ongelmana on kuitenkin se, etten muista mihin olen kyseiset vedokset säilönyt....