Vaahtofantasia

Timo Kokko: Vaahtofantasia, 2021, yksityiskohta.

Tänään julkistettiin Kuopion taidemuseon uusin teoshankinta, joka sijoittuu melko yllätyksellisesti taidemuseon asiakkaiden wc-tilaan. Teoksen tilaus kuuluu osaksi museon aulan visuaalista uudistamista. ”Annoimme taiteilijalle vapaat kädet toteuttaa teos. Emme halunneet perinteistä julkista teosta, jossa on määritelty asiakkaan toiveet vaan itsenäisen taideteoksen, joka on toteutettu taidemuseon asiakasvessaan”, kertoo Kuopion taidemuseon johtaja Anna Vilkuna.

Pääsin tutustumaan teokseen jo ennakkoon, enkä etukäteen tiennyt mistä olisi kysymys. Minut ohjeistettiin kurkistamaan vessaan: ”Mene sinne teokseen”. Avasin oven ja UV-valossa hohtava maali sai välittömästi hymyilemään ja hyvälle tuulelle. Tuntui kuin olisin astunut johonkin vedenalaiseen maailmaan.

Timo Kokko on tunnettu moniaistillisista teoksistaan, joissa yhdistyy kokeellisuus sekä tutkimuksellinen näkökulma. Teokset käsittelevät usein ekologisia arvoja ja ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä. Ihminen, luonto, aika, hetki ja hetkellisyys ovat hänen teostensa toistuvia teemoja. Vaahtofantasia on kuitenkin enemmän visuaalinen ja esteettinen kokonaisuus kuin Timo Kokon teokset yleensä. Tämä on leikkisä, mutta kokeellisuudessaan edelleen Kokon käsialaksi tunnistettava. Hän on hyödyntänyt paljon UV-valoa installaatioissaan, kuten Momentary Appearance -sarjassa.

Kuva: Timo Kokko.

Vaahtofantasia on toteutettu nestesaippuasta, fluoresoivista nesteistä ja UV-valosta. Timo Kokko kertoi saaneensa idean teokseen tutkimalla tilaa ja sen funktiota: 

”Tein empiiristä tutkimusta ja kävin vessassa, johon teos oli tilattu. Vedin pöntön, laskin vettä hanasta, pesin kädet saippualla - vaahtoa pöntössä, käsissä ja lavuaarissa. Hyvin pian hahmottui idea teoksesta. Käyttäisin teoksen materiaaleina vettä ja saippuaa. Olen hyödyntänyt aikaisemmissa teoksissa vettä ja käyttänyt fluoresoivia aineita, jotka reagoivat ultraviolettivalossa ja päätin käyttää samanlaista tekniikkaa tässä teoksessa. Lisäksi WC:n sai täysin pimennettyä, joten mahdollisuudet valoteokselle olivat hyvät. Päätin valmistaa fluoresoivaa vaahtoa ja maalata sillä. Pienen kehittelyn ja testauksen tuloksena sain valmistettua nestettä, josta voi puhaltaa saippuakuplia, se vaahtoaa ja fluoresoi. Aluksi teos näyttää punaisilta roiskeilta ja värialueilta seinillä, kunnes silmä alkaa havainnoida pienen pieniä yksityiskohtia. Aivan kuin katsoisi mikroskoopilla mikrobeja, paitsi nyt kohde onkin katsojaa suurempi.”

Timo Kokko sai kehitettyä nesteestä tarpeeksi vahvaa ja paksua, että vaahto pysyi seinällä eikä lähtenyt valumaan. Kuivuminen vei oman aikansa, jonka vuoksi koko tilaa ei voinut maalata kerralla. Vaahtoa ei myöskään voinut täysin kontrolloida, joten lopputuloksessa on säilynyt yllätyksellisyys.

Silmien tottuessa hämärään UV-valosta alkaa löytyä upeita yksityiskohtia. Poksahdelleita saippuakuplia, paksuja ja ohuita värikerroksia, juovia, kuplarykelmiä. ”Siinä voi nähdä mikro- tai makrokosmoksen, yhtä lailla mikrobeita tai avaruuden”, taidemuseon johtaja Anna Vilkuna kuvailee. Vaahtofantasia on ehdottomasti parhaimmillaan läheltä tutkittuna.

Timo Kokko pohti teosta suunnitellessaan sitä, kuinka taidemuseoiden wc-tilat ovat usein ”vain vessoja”. Ne eivät kerro instituutiosta juuri mitään, vaikka museoympäristössä niissä olisi hieno mahdollisuus rikkoa kaavaa. Kokko ei halunnut hyödyntää kauppakeskuksista tuttua ajatusta luonto-wc:stä, jossa äänimaailmalla ja muovipintaisilla maisematapeteilla tuodaan ”luonto sisälle”. Hän halusi jotain uutta. Hän kertoi esimerkkinä Berliinissä sijaitsevasta Urban Nation -museosta, jonka wc-tila on täynnä katutaiteesta tuttuja tageja. Se kuvastaa siis täydellisesti katutaidetta esittelevää museota.

Vaahtofantasia levittäytyy pääosin kahdelle seinälle ja kattoon. Peili- ja paperitelineseinä ovat puhtaat, mutta peilin kautta teos ottaa kävijän ikään kuin sisäänsä. Peili laajentaa teoksen suuremmaksi. Tilallinen kokemus on siis aistittavissa voimakkaasti, mikä on tuttua Kokon teosten äärellä. Minua viehättää ajatus, että jostain näin arkisesta tilasta on syntynyt jotain, jonka näkemistä ja kokemista odottaa. Toivon, että tämä on taidemuseomaailmassa suunta, jonka mahdollisuutta osattaisiin hyödyntää laajemminkin. Tällaiset yksityiskohdat (teokset) tiloissa ovat sellaisia, joilla luodaan kävijöille unohtumaton muistijälki. Erottaudutaan joukosta.

Yle Areenassa Timo Kokon haastattelu teoksesta.

Vuosi taideasiantuntijana

Tänään 7.12. tulee tasan vuosi täyteen siitä, kun astelin tuolla oranssilla mekolla ensimmäistä kertaa KYSin Kiinteistöhallintoon. Tosin mustilla sukkahousuilla, ilman rusettia ja maltillisilla korviksilla, sillä yritin olla "järkyttämättä" uusia työkavereita pukeutumisellani liikaa. Epävarmuuksista pukeutumisen (ja oman persoonan) suhteen kirjoitin maaliskuussa otsikolla "Uskallatko olla aito itsesi töissä?" Sittemmin työkaverit ovat jo tottuneet mekkoihini, rusetteihini ja korviksiini.

Tuntuu, että vuosi on mennyt todella nopeasti, ja samalla tuntuu siltä kuin olisin ollut Kiinteistöhallinnossa pidempäänkin. Meni melko tarkalleen puoli vuotta ennen kuin löysin oikeanlaisen itsevarmuuden tekemiseen. Tuolloin tuntui, että olin jollain lailla oppinut työympäristön, työkaverit ja kaiken sen mitä työnkuvaani kuuluu. Itsevarmuuden löytymiseen tarvittiin myös yksi kehityskeskustelunomainen tilanne, ennen kuin uskalsin täysillä luottaa tekemiseeni. Tiesin, että osaan asiani, mutta uusi ympäristö toi mukanaan niin paljon uutta, että sen opetteleminen ja sisäistäminen tuntui välillä haasteelliselta. En myöskään aluksi tuntenut omakseni taideasiantuntija-titteliä, kun olo ei ollut asiantuntija.

Ensimmäinen "mullistus" oli jo se, että enää minulla ei ollutkaan omaa työhuonetta, vaan olin avotoimistossa muiden kanssa.  Luovuin myös paperisesta kalenterista ja siirryin suoraan sähköiseen Outlookin kalenteriin. Tämä kuulostaa ehkä pieneltä, mutta minulla oli aina ollut paperinen kalenteri viikkonäkymällä, johon olin merkinnyt kynällä kaikki tapahtumat ja muut muistiinpanoni. Siitä luopuminen tuntui vaikealta mutta tiesin, etten pystyisi ylläpitämään sekä paperista että sähköistä kalenteria. Outlookin kautta näemme toistemme kalenterit ja voimme varata kokoustiloja. Niinpä ajattelin heittäytyä avoimin mielin tähänkin uuteen asiaan.

Uusia asioita alkoi ensimmäisten kuukausien aikana tulla melkoisesti: uusi sähköinen kokoelmanhallintaohjelma, hallinnollisten asioiden asiankäsittelyjärjestelmä, kiinteistöjohtamisen ohjelmisto, projektipankki, henkilötietojärjestelmä jne.... Uskokaa tai älkää, mutta hyödynnän noita kaikkia ohjelmia työssäni enemmän tai vähemmän. Teams-maailma vaati myös nopeaa opettelua, kun koronan vuoksi kokoukset olivat siirtyneet sinne. En ollut ennen nykyistä työtäni käyttänyt sähköistä kalenteria tai Teamsia lainkaan. Näiden lisäksi koko sairaalaympäristö oli itselleni täysin vieras, saati siten kaikki kiinteistöjen ylläpito- ja rakentamisasiat, joiden kanssa muut työkaverit työskentelivät. Loikkaaminen kaikkeen sähköiseen maailmaan tuntui aluksi hengästyttävältä. Ainut tuttu ja turvallinen asia oli aihepiiri, taidekokoelma ja sen hoitaminen, joka siirtyi minun vastuulleni.

Työkaverit olivat alusta alken kannustavia ja ymmärtäväisiä. Kukaan ei vaatinut tai odottanut, että osaisin välittömästi kaiken. Huomasin itse olevani enemmän kärsimätön, sillä olisin halunnut päästä nopeasti kiinni työntekoon. Taideasiantuntijan ensiaskelista kirjoitinkin helmikuussa, kun  työtä oli takana pari kuukautta. Tuolloin kerroin, että ensimmäisiä opeteltavia asioita työkavereiden nimien lisäksi olivat erilaiset lyhenteet.

Niiden lyhenteiden opettelu ei ole kadonnut vuoden aikana mihinkään. On uskomatonta, miten paljon työkaverini käyttävät erilaisia lyhenteitä.... Olen kuitenkin ylpeä itsestäni, sillä olen rakennusosien lyhenteiden (1C1, 1C2, 1C3, Peko A2) lisäksi lisännyt vuoden aikana "kiinteistöhallinnon sanakirjaani*" mm. nämä:

• kujo = kuntayhtymän johtoryhmä
• sajo = sairaalan johtoryhmä
• ksl = kiinteät sairaalalaitteet
• rau = rakennusautomaatio
• "a" = lyhenteiden perään lisätty "a" tarkoittaa usein automaatiotekniikkaa, esim. LVIA
• spr = sprinkleri (muussa ympäristössä ymmärrettäisiin kenties Suomen Punaisena Ristinä...)
• apr = allianssin projektiryhmä
• ryl = rakennustöiden yleiset laatuvaatimukset
• tate-ryl = talotekniikka-alan yleiset laatuvaatimukset
• virve = viranomaisverkko
• aly-kaava = asuin-, liike- ja toimistorakennusten sekä yleisten rakennusten korttelialue (asemakaavamerkintä)
• "piparkakkureunainen merkintä pohjakuvassa" = muutospilvi, jolla merkitään tilaan tulevat muutokset
• "naamakuva" = kohtisuoraan piirretty luonnoskuva tilasta

*Pidätän oikeuden muutoksiin.

Joku ihmetteli minulle aluksi ääneen, että miksi kirjaan lyhenteitä ylös. En tarvitse niitä itse, mutta se auttoi minua ryhmäytymään. Olo oli aluksi ulkopuolinen, kun en ymmärtänyt yhtään mistä työkaverini puhuivat. (En ymmärrä ihan aina vieläkään.) Muistan, että ensimmäinen viikkopalaveri oli omalta osaltani melko kamala. Se oli ensimmäinen työpäiväni ja tuntui kuin olisin kuunnellut vierasta kieltä, josta ymmärrän sanan sieltä toisen täältä, mutta sisältö jäi vieraaksi.  Kun aloin oppia lyhenteitä, tiesin mistä he puhuivat, vaikka asia ei olisikaan koskettanut minua. "Yhteisen kielen" opetteleminen on kasvattanut minusta Kiinteistöhallinnon taideasiantuntijan. Ilman sanastoa tuntisin olevani irrallinen osa yksikköä, jossa työskentelen. Haluan, että asiantuntemukseni taiteesta hyödyntää Kiinteistöhallinnon (ja sairaalan) tarpeita yhtä paljon kuin muidenkin työntekijöiden työpanos.

Välillä on tilanteita, että joku kiusaa hyväntahtoisesti minua käyttämällä jotain lyhennettä mitä en tiedä, mutta tavallisesti kysyn suoraan, jos jokin jää epäselväksi. Yksikön yhteisissä kokouksissa puhutaan pääasiassa rakennuttamisesta, laitehallinnasta ja kiinteistöjen ylläpidosta. Minua on huomioitu ajoittain esimerkiksi siten, että joku on osannut lukea jo kasvoiltani, että "tämä asia ei taida olla Hennalle tuttu", ja pyydetty selventämään tilannetta. Tämä on tuntunut ystävälliseltä, vaikka asia ei olisi ollutkaan varsinaisesti minulle kuuluva. Tämä ajatus tiivistää minulle yksikkömme yhteishengen: jaetaan asioita toisillemme, jotta saamme Kiinteistöhallinnon eri osa-alueet toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla; kun kaikki tietävät mitä yksikön sisällä tapahtuu. Tähän sisältyy tietenkin myös minun koordinoimani taideasiat.

Välillä tuntuu vaikealta tiivistää edes itselleni, että mitä kaikkea minä konkreettisesti taideasiantuntijana teen. Tämän vuoksi olen ideoinut, että kirjoittaisin "my day"-tyyppisen postauksen, jossa pääsette lukemaan arkipäivän kulkua. Tällä hetkellä ajankohtaisia asioita ovat mm.:

• Taidekokoelmaohjelman viimeistely. Eli ohjenuora sille, kuinka sairaalan taidekokoelmaa kartutetaan, hoidetaan, otetaan lahjoituksia ja talletuksia vastaan ja tehdään kokoelmapoistoja.
• KYS Uusi Sydän rakennusprojektiin sisältyvien taidehankintojen asennus mm. eri kerrosten  potilashuoneisiin.
• Ensi vuonna käynnistyvän Psykiatriatalon rakennussprojektiin sisältyvät taiteilijavalinnat.
• Itä-Suomen yliopiston Tietojenkäsittelytieteen laitoksen kanssa tehtävä yhteistyö liittyen osallistavaan taidepeliin. Taidepeli toteutetaan Kuntoutuksen päiväosaston käyttöön ja siinä hyödynnetään mm. laskennallista luovuutta.
• Tarinaharjun sairaalamuseon kokoelmanhallinta.
• Osastojen muuttoihin sisältyvät taidemuutot.
• Yksittäisten yksiköiden lahjoitusvarojen hyödyntäminen taidehankintoihin ja niihin liittyvien asioiden koordinointi.
• Erilaiset sopimusasiat ovat jatkuvasti ajankohtaisia.

Haasteellisinta työssäni on ajanhallinta ja kymmenien yksittäisten, pienten ja isojen asioiden organisointi. Erilaisia projekteja on paljon ja kaikkia pitää edistää samanaikaisesti, jotta asiat menevät eteenpäin. Muistan, että paineensietokyvystä kysyttiin jo työhaastattelussa, ja sitä tässä vuoden aikana on testattu. Mielestäni omaan hyvän paineensietokyvyn, vaikka eihän se kiireen ja tekemättömien asioiden jono hyvältä tunnu. On pitänyt opetella ottamaan päivä ja asia kerrallaan, eikä miettiä sitä kaikkea mikä on vielä tekemättä. Niin ne asiat saa parhaiten hoidettua.

Eikä se arki onneksi ole jatkuvaa kiirettä. Joukossa on hitaampiakin päiviä, ja niille on pitänyt opetella antamaan oma arvonsa. Mieli soimaa välillä, etten muka olisi tehokas työntekijä, kun jonakin päivänä kahvitauko venyy tai jään juttelemaan työkavereiden kanssa. Nuo ovat kuitenkin niitä tärkeitä hetkiä, joilla ylläpidetään työhyvinvointia. Eikä yksikään asia ole niiden vuoksi myöhästynyt tai jäänyt tekemättä. Armollisuutta omaa tekemistä kohtaan on vielä opeteltava.

Parasta työssäni ovat ne tilanteet, kun taide linkittyy tavalla tai toisella jonkun toisen työhön. Nuo ovat niitä hetkiä, kun taide tulee osaksi rakentamista, kiinteistöjen ylläpitoa, sairaalatoimintaa. Se muuttuu tilassa merkitykselliseksi ja siihen kiinnitetään huomiota. Ja ajatelkaa, saan olla edistämässä noita tilanteita. Vaikka osa työkavereistani välillä kuittailee minun taideasioilleni tiedän, että ammattitaitoani ja tietämystäni arvostetaan.  Nyt vuoden jälkeen tunnen, että olen ansainnut tittelini myös itselleni. On hauska katsoa taaksepäin ja huomata, mitkä tilanteet ja hetket ovat kasvattaneet ammatillista itseluottamusta. Oppimisen iloa (ja vähän myös kauhua) tämä vuosi on ollut.  

Älkääkä pelätkö, Hurmioituneesta ei ole tulossa muotiblogia. Jutut saattaisivat muuten loppua melko nopeasti kesken. Koska asuistani on tullut aika ajoin kommentteja ja toiveita sekä kasvotusten että sosiaalisessa mediassa ajattelin, että kokoan teille samalla tämän jutun yhteyteen katsauksen mekkotytön vaatekaapista. Ehkä tämä kuvasarja havainnollistaa myös sitä, miksi yksi työkavereistani muistaa ystävällisesti muistuttaa minulle, että "Henna, sinne työmaalle ei sitten voi lähteä ilman housuja".

Ensimmäinen vuosi taideasiantuntijana on ollut melkoinen matka.

Itsenäisyyspäivänä

Itsenäisyyspäivä tuntuu merkityksellisemmältä mitä enemmän tulee ikää. Se on aina ollut merkityksellinen, sillä minulle on välitetty isovanhempien myötä kokemustietoa mitä itsenäisyyden säilyttäminen toisessa maailmansodassa on käytännössä tarkoittanut. Mistä on jouduttu luopumaan, mitä on jouduttu kokemaan, jotta minä saan elää itsenäisessä Suomessa. Aina yhteiskunnassa on korjattavaa ja parannettavaa, ja niiden eteen pitää tehdä työtä, mutta asioiden parantamiseen on Suomessa mielestäni hyvät mahdollisuudet moneen muuhun maahan verrattuna.

Suomi 100v 6.12.2017.

Mieleeni muistui vanha postaus otsikolla "Savolainen maisema". Tuo teksti syntyi 2016 kahvihuonekeskustelua kuunnellessani. Keskustelussa ihasteltiin ulkomaiden kauniita vuoristo-, meri- ja muita henkeäsalpaavia maisemia. Olin samaa mieltä, että ulkomailla maisemat ovat kauniita ja niiden katselu tuottaa valtavaa mielihyvää.  Samalla kuitenkin ajattelin, että olen aina kokenut olevani noista maisemista jollain lailla irrallinen. Ne ovat kauniita, mutta en pysty sanomaan niistä juurikaan muuta. Suomalainen, ja etenkin savolainen, maisema on minulle tärkeä. Samaistun vuodenaikoihin, niiden vaihteluun maisemassa, ja pystyn sanomaan maisemia omakseni, koska olen kasvanut niiden keskellä. Maisema tuntuu turvalliselta, koska se on osa minua. Järvet ja lammet, metsien ja peltojen rytmitys, mäkiset maisemat, kalliot. Tuntuu myös etuoikeutetulta sanoa, että omistan osan tuota maisemaa, vaikkakin vain tontin verran. 

"Isänmaani on lippu ja laulu, itku ja nauru,

rukous ja kirous, syntyminen ja kuoleminen,

työnteko, viha ja rakkaus.

Se on Sibeliuksen sinfonia ja Porilaisten marssi,

mutta se on myös suvivirsi ja Monosen Satumaa-tango

haikeasti haitarilla soitettuna.

Isänmaani on suomalainen kansa,

minun kansani,

kaikki suomalaiset ikään, ammattiin, asuinpaikkaan katsomatta,

puoluekannasta riippumatta,

työläinen ja talonpoika, palkansaaja ja johtaja,

maalainen ja kaupunkilainen, nuori ja vanha."

- Raili Malmberg: Rakkaudentunnustus isänmaalle -

Onnea 104-vuotias Suomi!

Kiireen keskellä

Tämä viikko on tuntunut erityisen mukavalta kenties siksi, että pelkäsin etukäteen ehtisinkö tehdä kaiken mitä kalenteriin oli merkitty. Ehdin, ja kokea paljon mukavaa siinä sivussa. Niistä kohta lisää. Taiteen vakuutusarvojen laatimisen lisäksi erinäiset taidebudjettiasiat ovat työllistäneet. Olin jumissa erään kilpailutuksen kanssa, josta mainitsin ohimennen kahvihuoneessa. Yksi työkavereistani otti asian saman tien käsittelyyn sanomalla (itsestäänselvällä äänensävyllä): "Eikö sinun kannattaisi tehdä näin....", ja antoi suoran ratkaisun ongelmaani. Olin hämmästynyt, sillä ratkaisu oli nerokas, enkä olisi koskaan itse osannut kyseisestä näkökulmasta asiaa lähestyä. Oli jälleen myönnettävä ääneen, että olin kiitollinen insinöörin taulukkomaisesta tavasta lähestyä asioita.

KYSin Instagram-tilillä (@kys_sairaala) on ollut mielenkiintoista seurata eri ammattialojen arkea sairaalassa. Työtänsä ovat esitelleet jo mm. fysioterapeutit, heräämössä työskentelevät, valokuvaaja ja videokuvaaja sekä sairaalaoptikko. Tämän inspiroimana ajattelin, että tekisin tänne blogiin jonkinlaisen taideasiantuntijan "my dayn". Joka itse asiassa sisältää yllättävän vähän esimerkiksi taiteen katselua tai taideteosten käsittelyä. Minun on välillä hankala itsekin kertoa ja tiivistää, että mitä minä konkreettisesti siellä sairaalassa taideasiantuntijana teen, joten olen pitänyt eräänlaista päiväkirjaa, jonka pääsette jossain vaiheessa lukemaan. 

Se, mitä työstäni ulospäin tavallisesti näkyy on vaihtuvien taidenäyttelyiden järjestäminen. Se, että käyn tasaisin väliajoin seisomassa askeljakkaralla ja ripustamassa näytteilleasettajien kanssa teoksia seinille. Tämä vääristää työnkuvaani melkoisesti, sillä näyttelytoiminta kuuluu itse asiassa KYSin kulttuurihyvinvointitoimintaan, jossa minä kyllä satun organisoimaan näyttelytoimintaa, mutta se ei ole varsinainen asiantuntijatehtävä miksi minut on sairaalaan palkattu. Taideasiantuntijan tehtävä koostuu pääasiassa useiden pienten ja suurten taiteeseen liittyvien asioiden suunnittelusta ja koordinoinnista. Mutta näistä tarkemmin lisää myöhemmin.

Mari Arvinen: Yhdessä, 2017, akryyliseinämaalaus.

Tämän viikon tapaisten "katastrofiviikkojen" keskellä tuntuu hyvältä, jos voi ja osaa työn lomassa iloita pienistä asioista. Kahvihuoneessa saatu insinöörivinkki asian hoitamiseen ilahdutti useita päiviä, koska se helpotti ja nopeutti työtäni, mutta olen tällä viikolla hymyillyt sisäisesti ja ulkoisesti myös näille:

• Olen löytänyt Projektiuutiset (rakennusalan asiantuntijoiden) -lehdestä jo monta hyvää artikkelia, vaikka kieltäydyin aluksi lukemasta kyseistä julkaisua kun ajattelin, ettei siinä ole minulle mitään.
• Ensimmäinen joulupuuro. Ruokalassa oli tunnelmallinen jouluvalaistus.
• Yhden työkaverin kauniisti kiharretut hiukset innostivat minutkin kihartamaan kutreja.
• Toisella työkaverilla oli tyylikkäät kengät. [Kiinnitän huomiota toisten pukeutumiseen ja pieniin yksityiskohtiin, mutta aina en uskalla kommentoida, etten anna ymmärtää itseäni väärin. Lähtökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikki hyvää mieltä tuovat asiat pitäisi sanoa ääneen, koska ne levittävät hyvää.]
• Kolmas työkaveri hemmotteli työyhteisöä kahvihuoneessa itsetekemillään sienipiirasilla.
• Neljäs työkaveri kertoi nähneensä minusta unta, jossa pohtivat mm. erään toisen työkaverin kanssa älykkyysosamäärääni ja ammattitaitoani (positiivisessa mielessä). Tämä unitarina nauratti (ja naurattaa vähän vieläkin) ääneen, mutta samalla olin liikuttunut, että hän jakoi asian kanssani.
• Viidennellä työkaverilla oli niin pehmoisen näköinen neulepaita, että olisi tehnyt mieli mennä silittelemään (en mennyt).
• Kuudennelle työkaverille ilmoitin, että "[henkilön nimi], tarvitsen sinun apua". Henkilö ilahtui sanomalla: "Tähän pitäisi iloisen hennamaisesti sanoa, että 'Ihanaa, kun joku tarvitsee minua'." :D
• Ilahduin, kun seitsemäs työkaveri oli keittämässä aamukahvia juuri oikeaan aikaan, että sain tuoretta kahvia.
• Kahdeksas työkaveri tiedusteli, että eihän minua kiusata negatiivisessa mielessä. [Miettikää nyt, kuinka herttaista!] Hän on todistanut useampia hyväntahtoisia "huumorin kädenvääntötilanteita", joissa olen ollut osallisena. Sanoin kyllä ilmoittavani ääneen, jos huumori menee yli rajojeni. Tai pyytäväni hänet apuun, jos tarvitsen "kädenvääntöön taustatukea".  
• Kahvihuonekeskustelu liittyen miesten toistensa halaamiseen.

Kiireen tunne on töissä yleistä, mutta onneksi riittämättömyyden tunnetta en ole juurikaan havainnut. Välillä vaatii enemmän ponnisteluja, että pysähtyy ja keskittyy priorisoimaan asioita ja siirtämään vähemmän kiireellisiä jonoon, vaikka se tuntuisi ikävältä. Mutta usein auttaa myös se, että käy istumassa hetken työkavereiden kanssa kahvihuoneessa. Ja jatkaa sitten töitä. Yhteisöllisyydestä on ollut paljon iloa ja apua, vaikka työnkuvani on itsenäistä.

Unisexiä ja väriteeveetä

Ruokapöytä ja tuolit, 1960-69, muovi, teollinen sarjavalmiste. Museokeskus Vapriikki.

Jyväskylän taidemuseon Yrjö Saarisen Värinäkyjä -näyttelyn jälkeen ehdin vierailemaan vielä Keski-Suomen museossa. Värikäs teema jatkui näyttelyllä Unisexiä ja väriteeveetä - Värien kertomaa 1960-1970-luvuilta. Vaikka olen itse eniten kallellaan kaikkiin 1950-luvun asioihin, 1960- ja 70-luvuilta viehättävät nimenomaan voimakkaat värit ja kuosit.

En ole itse kokenut 1960- ja 70-lukuja, mutta nostalgiaa tuon aikakauden esineistö silti herättää. Näyttelyssä on paljon tuttuja esineitä lapsuudesta ja mummoloista. Löytyypä jotain esineitä edelleen omastakin kodista. 

1960-luku: Värikkään muovin aikakausi

1960-luvulle tullessa säännöstely ja pula-aika olivat Suomessa ohitse. Suuret ikäluokat tulivat työmarkkinoille ja nuoria oli paljon. Hillityn musta-valkoisen värimaailman rinnalle nousivat erilaiset vihreät, oranssi ja punaiset. Ensimmäinen ohjelmallinen väritelevision lähetys nähtiin Suomessa 1969.

Suomalaisilla oli enemmän rahaa käytettävänään ja tuloja käytettiin virkistäytymisen lisäksi populaarikulttuuriin ja muotiin. Kulutusyhteiskunnan  kehittymisen myötä markkinoilla olevien esineiden kirjo laajeni 1960-luvulla nopeasti. Kokeileva vuosikymmen tuotti runsaasti uudenlaista muotokieltä edustavia arkiesineitä koteihin hankittaviksi. Muovin käyttö huonekaluissa ja muissa kodin tarvikkeissa yleistyi, mikä mahdollisti myös esineiden kirkkaat ja voimakkaat värit. Teollisen muotoilun merkitys ja asema vahvistuivat. Uusia tuotetyyppejä, kuten erilaisia talouskoneita, ilmestyi muotoilun pariin.

Eero Aarnio: Pallotuoli, valmistettu 1968-1979. Lahden museot. Taustakuva: Hotelli Laajavuoren aula. Seppo Turpeinen, 1969-72. Keski-Suomen museo. 

Jos minun pitäisi tiivistää 60-luvun muotoilu johonkin, se olisi Eero Aarnion Pallotuoli. Se esiteltiin maailmalle Kölnin messuilla 1966, mutta Aarnio oli suunnitellut tuolin jo vuonna 1963. Pallotuoli oli messujen kuvatuin esine ja samanlainen filmitähti tuoli taitaa olla edelleen. Tuolia myytiin viikossa yli kolmeenkymmeneen maahan. Huomiota herättivät tuolin materiaali, uusi tekotapa sekä värit. Suunnittelun lähtökohtana oli suuren lepotuolin tarve. Siinä tuli olla tarpeeksi syvä istuin ja siihen sopiva selkänoja. Lopulta muoto alkoi muistuttaa palloa.

Eero Aarnio: Pastilli-tuoli, valmistettu 1968-73. Askon museon kokoelma, Lahden museot. Taustakuva: Roswita Heikkilä. Kuva: Kari Rainer Pukkinen, 1973. JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Kari Pulkkisen kokoelma/Museovirasto.

Pallotuolin jälkimainingeissa mainetta keräsi myös Pastilli. Eero Aarnio kehitti idean lasikuidusta valmistettuun Pastilli-tuoliin Pallotuolin maailmanvalloituksen aikana. Tuolin suunnitelma valmistui 1967. Ideana oli "täyttää" Pallotuolin sisätilan tyhjiö. Pastillin koko onkin sama kuin kuin Pallotuolin pehmustettu sisus. Useissa väreissä valmistetun Pastillin pohja on suoraan maata vasten, mikä oli täysin uutta tuolien muotoilussa. Pastilli myös keinuu.

1970-luku: Löhöilyä ja plyysiromantiikkaa

1960-luvun myötä olohuone vakiintui osaksi suomalaista elintapaa. Olohuoneen keskeiseksi kalusteeksi alkoi television yleistymisen myötä muodostua sohvaryhmä. Televisio vaikutti myös sohvien muotoiluun. Puolimakaava asento eli löhöily tuli kotioloissa mahdolliseksi, kun yksilöllisyys ja auktoriteettien kyseenalaistaminen alkoi näkyä myös kehon kielessä. Harvoin tätä tulee pohtineeksi, mutta jos mietitte sirojen ja ryhdikkäiden 1950-luvun sohvien muotoilua, ei niitä ole tehty löhöilyyn vaan istumiseen. Näin yhteiskunnallinen ja kulttuurin muutos näkyvät myös arkiesineissä.

1970-luvulle tultaessa sohvien lisäksi olohuoneen muutkin istuimet alkoivat muuttua matalammiksi ja pehmeämmiksi. Sohvissa alkoi näkyä brittiläisvaikuteinen plyysiromantiikka. Vuonna 1971 markkinoille tullut plyysinen Kensington on yksi Asko Oy:n kautta aikojen myydyimpiä sohvaryhmiä (kyllä, mielikuvat ja muistot tästä plyysikalusteesta elävät vahvoina).

Minulla on edelleen käytössä tismalleen samanlainen oranssi muovivaaka. Ja toimiipa muuten hyvin verrattuna nykyaikaiseen digitaalivaakaan, josta tuntuu aina olevan paristot loppu...

Kuluttamisesta tuli 70-luvulla arkinen itsestäänselvyys. Sisustuslehdet tarjosivat rentoutta, huolettomuutta ja vaurautta. Kuluttajaa ohjattiin materiaalien muotokielen monimuotoisuuteen: painokankaiden, tapettien ja uusien muovimateriaalien värikirjo oli ennennäkemätön. Itse tekeminen nousi myös suosioon. Ihmiset sisustivat kotiaan kuitenkin jokainen oman makunsa mukaan, kuten nykyisinkin. Kuten Me Naiset -lehdessä (13/1971) kirjoitettiin: "Kotihan on niitä harvoja alueita, joilla nykyihminen voi vielä toteuttaa itsenäisyyttään. Ellei hän muuta elämässään pystykään muokkaamaan, kotinsa hän voi kuitenkin järjestää oman makunsa mukaan." 

Arkkitehtuurin mustavalkoinen asketismi

Vasemmalla: Kuhmoisten siunauskappelin Keski-Suomessa on suunnitellut arkkitehti Olli Kuusi, 1966. Kuva: Virpi Myllykoski, 2012, Keski-Suomen museo. Oikealla: Jyväskylän Laajavuoren hotellirakennuksen on suunnitellut Arkkitehtitoimisto Hartikainen & Kantonen (I-vaihe). Kuva: Ulla Pohjamo, 2012, Keski-Suomen museo. 

Asumalähiöt ostoskeskuksineen olivat 1960-1970-luvun ilmiö. Värien vuosikymmeninä arkkitehtuurissa elettiin niin sanotun mustavalkoisen asketismin aikaa. Käsittelemättömästä betonista oli tullut kaupungistuvan Suomen keskeisin rakennusmateriaali. Lähiöiden lisäksi siitä tehtiin muun muassa 1960-luvun hienoimmat niin sanotut brutalistiset kirkot.

Alavan kirkko, Kuopio. Suunnitellut arkkitehti André Schütz, 1969.

Alavan kirkko, Kuopio. Suunnitellut arkkitehti André Schütz, 1969.

Alavan kirkko, Kuopio. Suunnitellut arkkitehti André Schütz, 1969.

Yksilöllistä muotia

1960-luvulla nuorisokulttuuri alkoi ohjata muotia ja siihen alettiin suhtautua entistä rennommin. Nuoruus ja nuorekkuus nähtiin arvoina, joita tuotiin esiin erilaisella pukeutumisella. Ajatus yhdestä kaikki ikäryhmät yhdistävästä muodista alkoi hävitä. Siirryttiin yksilöllisempään ja persoonallisempaan pukeutumiseen, jossa korostuivat myös värit.

Vuokko Eskolin-Nurmesniemen (Marimekolla 1953-60) suunnittelema Jokapoika-paita on ollut yhtäjakoisesti tuotannossa vuodesta 1956. Siitä tuli unisexiä puolivahingossa. Jokapoika oli nimensä mukaisesti Marimekon ensimmäinen miehille suunnattu vaatekappale. Sitä alettiin kutsua kuitenkin myös "maripaidaksi", jolloin sille luotiin feminiininen puoli. Käytössä siitä muodostui miesten, naisten ja lasten vaate.  

Sodan jälkeinen harmaus alkoi kadota, kun 1950-luvulla perustetun Marimekon painokankaat ja vaatteet toivat värikkyyden jokaisen ulottuville. 1960-1970-lukujen kulttuurisen ilmapiirin tavoitteena oli edistää sukupuolten ja yksilöiden välistä tasa-arvoa. Marimekon unisex-mallisto pyrki tarjoamaan samanlaisia vaatteita lapsille ja aikuisille.

Annika Rimala (Marimekolla 1960-82) suunnitteli Marimekolle mm. kuosit Tasaraita (1968), Petrooli (1963), Hedelmäkori (1964), Raide (1966), Raita (1966) ja Pallo (1971). 

Värikkäistä astioista vaikeuksiin

1960-luvulle tultaessa esimerkiksi Arabian astiatuotannossa koristeet alkoivat muuttua värikkäämmiksi ja suuremmiksi. Myös lasin tuotannossa käytettiin runsaasti värejä ja rönsyileviä muotoja. Astioiden ensisijaiseksi lähtökohdaksi oli suunnittelussa kuitenkin asetettu käytettävyys ja toimivuus - monikäyttöisyys ja pinottavuus.

1970-luvulle siirryttäessä sekä aatteellinen että taloudellinen murros aiheuttivat niin lasi- kuin keramiikkatehtaille vaikeuksia. Öljykriisin myötä myös muovin kulutus laski, kun raaka-aineen hinnat nousivat. Lasien tuotannossa värit katosivat niiden sulatusprosessin kalleuden vuoksi. Muotoilijoiden rönsyileviä ideoita karsittiin valmistuskustannusten vähentämiseksi.

Unisexiä ja väriteeveetä oli mukava nostalgiamatka 1960- ja 1970-luvuille. Värikkäitä esineitä teki mieli katsella ja tutkia, sillä näyttelystä löytyi paljon tuttuja esineitä. Tekstit avasivat ymmärrystä aikakauden kulttuurista ja yhteiskunnallisista muutoksista, ja niiden vaikutuksista muotiin ja muotoiluun, joita ei tullut ajatelleeksi. 

Uskon, että näyttely on mielenkiintoinen myös nuoremmalle sukupolvelle, vaikka heillä ei olisi minkäänlaista kosketuspintaa kyseiseen aikakauteen. Värit, esine- ja tekstiilimuotoilu oli asetettu esille niin houkuttelevasti, että näyttelysalissa oli miellyttävää kierrellä. Aiheina muoti ja muotoilu ovat mielestäni aina ajankohtaisia ja helposti lähestyttäviä. Katselee aihetta ja aikakautta sitten ihastellen, huvittuneesti naureskellen tai kauhistellen, iästä riippumatta näyttely herättää varmasti keskustelua.

Unisexiä ja väriteeveetä - Värien kertomaa 1960-1970-luvuilta -näyttely

on esillä Keski-Suomen museon ylimmässä kerroksessa 9.1.2022 saakka.

Lähde: Keski-Suomen museon näyttelytekstit