Kiireen keskellä

Tämä viikko on tuntunut erityisen mukavalta kenties siksi, että pelkäsin etukäteen ehtisinkö tehdä kaiken mitä kalenteriin oli merkitty. Ehdin, ja kokea paljon mukavaa siinä sivussa. Niistä kohta lisää. Taiteen vakuutusarvojen laatimisen lisäksi erinäiset taidebudjettiasiat ovat työllistäneet. Olin jumissa erään kilpailutuksen kanssa, josta mainitsin ohimennen kahvihuoneessa. Yksi työkavereistani otti asian saman tien käsittelyyn sanomalla (itsestäänselvällä äänensävyllä): "Eikö sinun kannattaisi tehdä näin....", ja antoi suoran ratkaisun ongelmaani. Olin hämmästynyt, sillä ratkaisu oli nerokas, enkä olisi koskaan itse osannut kyseisestä näkökulmasta asiaa lähestyä. Oli jälleen myönnettävä ääneen, että olin kiitollinen insinöörin taulukkomaisesta tavasta lähestyä asioita.

KYSin Instagram-tilillä (@kys_sairaala) on ollut mielenkiintoista seurata eri ammattialojen arkea sairaalassa. Työtänsä ovat esitelleet jo mm. fysioterapeutit, heräämössä työskentelevät, valokuvaaja ja videokuvaaja sekä sairaalaoptikko. Tämän inspiroimana ajattelin, että tekisin tänne blogiin jonkinlaisen taideasiantuntijan "my dayn". Joka itse asiassa sisältää yllättävän vähän esimerkiksi taiteen katselua tai taideteosten käsittelyä. Minun on välillä hankala itsekin kertoa ja tiivistää, että mitä minä konkreettisesti siellä sairaalassa taideasiantuntijana teen, joten olen pitänyt eräänlaista päiväkirjaa, jonka pääsette jossain vaiheessa lukemaan. 

Se, mitä työstäni ulospäin tavallisesti näkyy on vaihtuvien taidenäyttelyiden järjestäminen. Se, että käyn tasaisin väliajoin seisomassa askeljakkaralla ja ripustamassa näytteilleasettajien kanssa teoksia seinille. Tämä vääristää työnkuvaani melkoisesti, sillä näyttelytoiminta kuuluu itse asiassa KYSin kulttuurihyvinvointitoimintaan, jossa minä kyllä satun organisoimaan näyttelytoimintaa, mutta se ei ole varsinainen asiantuntijatehtävä miksi minut on sairaalaan palkattu. Taideasiantuntijan tehtävä koostuu pääasiassa useiden pienten ja suurten taiteeseen liittyvien asioiden suunnittelusta ja koordinoinnista. Mutta näistä tarkemmin lisää myöhemmin.

Mari Arvinen: Yhdessä, 2017, akryyliseinämaalaus.

Tämän viikon tapaisten "katastrofiviikkojen" keskellä tuntuu hyvältä, jos voi ja osaa työn lomassa iloita pienistä asioista. Kahvihuoneessa saatu insinöörivinkki asian hoitamiseen ilahdutti useita päiviä, koska se helpotti ja nopeutti työtäni, mutta olen tällä viikolla hymyillyt sisäisesti ja ulkoisesti myös näille:

• Olen löytänyt Projektiuutiset (rakennusalan asiantuntijoiden) -lehdestä jo monta hyvää artikkelia, vaikka kieltäydyin aluksi lukemasta kyseistä julkaisua kun ajattelin, ettei siinä ole minulle mitään.
• Ensimmäinen joulupuuro. Ruokalassa oli tunnelmallinen jouluvalaistus.
• Yhden työkaverin kauniisti kiharretut hiukset innostivat minutkin kihartamaan kutreja.
• Toisella työkaverilla oli tyylikkäät kengät. [Kiinnitän huomiota toisten pukeutumiseen ja pieniin yksityiskohtiin, mutta aina en uskalla kommentoida, etten anna ymmärtää itseäni väärin. Lähtökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikki hyvää mieltä tuovat asiat pitäisi sanoa ääneen, koska ne levittävät hyvää.]
• Kolmas työkaveri hemmotteli työyhteisöä kahvihuoneessa itsetekemillään sienipiirasilla.
• Neljäs työkaveri kertoi nähneensä minusta unta, jossa pohtivat mm. erään toisen työkaverin kanssa älykkyysosamäärääni ja ammattitaitoani (positiivisessa mielessä). Tämä unitarina nauratti (ja naurattaa vähän vieläkin) ääneen, mutta samalla olin liikuttunut, että hän jakoi asian kanssani.
• Viidennellä työkaverilla oli niin pehmoisen näköinen neulepaita, että olisi tehnyt mieli mennä silittelemään (en mennyt).
• Kuudennelle työkaverille ilmoitin, että "[henkilön nimi], tarvitsen sinun apua". Henkilö ilahtui sanomalla: "Tähän pitäisi iloisen hennamaisesti sanoa, että 'Ihanaa, kun joku tarvitsee minua'." :D
• Ilahduin, kun seitsemäs työkaveri oli keittämässä aamukahvia juuri oikeaan aikaan, että sain tuoretta kahvia.
• Kahdeksas työkaveri tiedusteli, että eihän minua kiusata negatiivisessa mielessä. [Miettikää nyt, kuinka herttaista!] Hän on todistanut useampia hyväntahtoisia "huumorin kädenvääntötilanteita", joissa olen ollut osallisena. Sanoin kyllä ilmoittavani ääneen, jos huumori menee yli rajojeni. Tai pyytäväni hänet apuun, jos tarvitsen "kädenvääntöön taustatukea".  
• Kahvihuonekeskustelu liittyen miesten toistensa halaamiseen.

Kiireen tunne on töissä yleistä, mutta onneksi riittämättömyyden tunnetta en ole juurikaan havainnut. Välillä vaatii enemmän ponnisteluja, että pysähtyy ja keskittyy priorisoimaan asioita ja siirtämään vähemmän kiireellisiä jonoon, vaikka se tuntuisi ikävältä. Mutta usein auttaa myös se, että käy istumassa hetken työkavereiden kanssa kahvihuoneessa. Ja jatkaa sitten töitä. Yhteisöllisyydestä on ollut paljon iloa ja apua, vaikka työnkuvani on itsenäistä.

Unisexiä ja väriteeveetä

Ruokapöytä ja tuolit, 1960-69, muovi, teollinen sarjavalmiste. Museokeskus Vapriikki.

Jyväskylän taidemuseon Yrjö Saarisen Värinäkyjä -näyttelyn jälkeen ehdin vierailemaan vielä Keski-Suomen museossa. Värikäs teema jatkui näyttelyllä Unisexiä ja väriteeveetä - Värien kertomaa 1960-1970-luvuilta. Vaikka olen itse eniten kallellaan kaikkiin 1950-luvun asioihin, 1960- ja 70-luvuilta viehättävät nimenomaan voimakkaat värit ja kuosit.

En ole itse kokenut 1960- ja 70-lukuja, mutta nostalgiaa tuon aikakauden esineistö silti herättää. Näyttelyssä on paljon tuttuja esineitä lapsuudesta ja mummoloista. Löytyypä jotain esineitä edelleen omastakin kodista. 

1960-luku: Värikkään muovin aikakausi

1960-luvulle tullessa säännöstely ja pula-aika olivat Suomessa ohitse. Suuret ikäluokat tulivat työmarkkinoille ja nuoria oli paljon. Hillityn musta-valkoisen värimaailman rinnalle nousivat erilaiset vihreät, oranssi ja punaiset. Ensimmäinen ohjelmallinen väritelevision lähetys nähtiin Suomessa 1969.

Suomalaisilla oli enemmän rahaa käytettävänään ja tuloja käytettiin virkistäytymisen lisäksi populaarikulttuuriin ja muotiin. Kulutusyhteiskunnan  kehittymisen myötä markkinoilla olevien esineiden kirjo laajeni 1960-luvulla nopeasti. Kokeileva vuosikymmen tuotti runsaasti uudenlaista muotokieltä edustavia arkiesineitä koteihin hankittaviksi. Muovin käyttö huonekaluissa ja muissa kodin tarvikkeissa yleistyi, mikä mahdollisti myös esineiden kirkkaat ja voimakkaat värit. Teollisen muotoilun merkitys ja asema vahvistuivat. Uusia tuotetyyppejä, kuten erilaisia talouskoneita, ilmestyi muotoilun pariin.

Eero Aarnio: Pallotuoli, valmistettu 1968-1979. Lahden museot. Taustakuva: Hotelli Laajavuoren aula. Seppo Turpeinen, 1969-72. Keski-Suomen museo. 

Jos minun pitäisi tiivistää 60-luvun muotoilu johonkin, se olisi Eero Aarnion Pallotuoli. Se esiteltiin maailmalle Kölnin messuilla 1966, mutta Aarnio oli suunnitellut tuolin jo vuonna 1963. Pallotuoli oli messujen kuvatuin esine ja samanlainen filmitähti tuoli taitaa olla edelleen. Tuolia myytiin viikossa yli kolmeenkymmeneen maahan. Huomiota herättivät tuolin materiaali, uusi tekotapa sekä värit. Suunnittelun lähtökohtana oli suuren lepotuolin tarve. Siinä tuli olla tarpeeksi syvä istuin ja siihen sopiva selkänoja. Lopulta muoto alkoi muistuttaa palloa.

Eero Aarnio: Pastilli-tuoli, valmistettu 1968-73. Askon museon kokoelma, Lahden museot. Taustakuva: Roswita Heikkilä. Kuva: Kari Rainer Pukkinen, 1973. JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Kari Pulkkisen kokoelma/Museovirasto.

Pallotuolin jälkimainingeissa mainetta keräsi myös Pastilli. Eero Aarnio kehitti idean lasikuidusta valmistettuun Pastilli-tuoliin Pallotuolin maailmanvalloituksen aikana. Tuolin suunnitelma valmistui 1967. Ideana oli "täyttää" Pallotuolin sisätilan tyhjiö. Pastillin koko onkin sama kuin kuin Pallotuolin pehmustettu sisus. Useissa väreissä valmistetun Pastillin pohja on suoraan maata vasten, mikä oli täysin uutta tuolien muotoilussa. Pastilli myös keinuu.

1970-luku: Löhöilyä ja plyysiromantiikkaa

1960-luvun myötä olohuone vakiintui osaksi suomalaista elintapaa. Olohuoneen keskeiseksi kalusteeksi alkoi television yleistymisen myötä muodostua sohvaryhmä. Televisio vaikutti myös sohvien muotoiluun. Puolimakaava asento eli löhöily tuli kotioloissa mahdolliseksi, kun yksilöllisyys ja auktoriteettien kyseenalaistaminen alkoi näkyä myös kehon kielessä. Harvoin tätä tulee pohtineeksi, mutta jos mietitte sirojen ja ryhdikkäiden 1950-luvun sohvien muotoilua, ei niitä ole tehty löhöilyyn vaan istumiseen. Näin yhteiskunnallinen ja kulttuurin muutos näkyvät myös arkiesineissä.

1970-luvulle tultaessa sohvien lisäksi olohuoneen muutkin istuimet alkoivat muuttua matalammiksi ja pehmeämmiksi. Sohvissa alkoi näkyä brittiläisvaikuteinen plyysiromantiikka. Vuonna 1971 markkinoille tullut plyysinen Kensington on yksi Asko Oy:n kautta aikojen myydyimpiä sohvaryhmiä (kyllä, mielikuvat ja muistot tästä plyysikalusteesta elävät vahvoina).

Minulla on edelleen käytössä tismalleen samanlainen oranssi muovivaaka. Ja toimiipa muuten hyvin verrattuna nykyaikaiseen digitaalivaakaan, josta tuntuu aina olevan paristot loppu...

Kuluttamisesta tuli 70-luvulla arkinen itsestäänselvyys. Sisustuslehdet tarjosivat rentoutta, huolettomuutta ja vaurautta. Kuluttajaa ohjattiin materiaalien muotokielen monimuotoisuuteen: painokankaiden, tapettien ja uusien muovimateriaalien värikirjo oli ennennäkemätön. Itse tekeminen nousi myös suosioon. Ihmiset sisustivat kotiaan kuitenkin jokainen oman makunsa mukaan, kuten nykyisinkin. Kuten Me Naiset -lehdessä (13/1971) kirjoitettiin: "Kotihan on niitä harvoja alueita, joilla nykyihminen voi vielä toteuttaa itsenäisyyttään. Ellei hän muuta elämässään pystykään muokkaamaan, kotinsa hän voi kuitenkin järjestää oman makunsa mukaan." 

Arkkitehtuurin mustavalkoinen asketismi

Vasemmalla: Kuhmoisten siunauskappelin Keski-Suomessa on suunnitellut arkkitehti Olli Kuusi, 1966. Kuva: Virpi Myllykoski, 2012, Keski-Suomen museo. Oikealla: Jyväskylän Laajavuoren hotellirakennuksen on suunnitellut Arkkitehtitoimisto Hartikainen & Kantonen (I-vaihe). Kuva: Ulla Pohjamo, 2012, Keski-Suomen museo. 

Asumalähiöt ostoskeskuksineen olivat 1960-1970-luvun ilmiö. Värien vuosikymmeninä arkkitehtuurissa elettiin niin sanotun mustavalkoisen asketismin aikaa. Käsittelemättömästä betonista oli tullut kaupungistuvan Suomen keskeisin rakennusmateriaali. Lähiöiden lisäksi siitä tehtiin muun muassa 1960-luvun hienoimmat niin sanotut brutalistiset kirkot.

Alavan kirkko, Kuopio. Suunnitellut arkkitehti André Schütz, 1969.

Alavan kirkko, Kuopio. Suunnitellut arkkitehti André Schütz, 1969.

Alavan kirkko, Kuopio. Suunnitellut arkkitehti André Schütz, 1969.

Yksilöllistä muotia

1960-luvulla nuorisokulttuuri alkoi ohjata muotia ja siihen alettiin suhtautua entistä rennommin. Nuoruus ja nuorekkuus nähtiin arvoina, joita tuotiin esiin erilaisella pukeutumisella. Ajatus yhdestä kaikki ikäryhmät yhdistävästä muodista alkoi hävitä. Siirryttiin yksilöllisempään ja persoonallisempaan pukeutumiseen, jossa korostuivat myös värit.

Vuokko Eskolin-Nurmesniemen (Marimekolla 1953-60) suunnittelema Jokapoika-paita on ollut yhtäjakoisesti tuotannossa vuodesta 1956. Siitä tuli unisexiä puolivahingossa. Jokapoika oli nimensä mukaisesti Marimekon ensimmäinen miehille suunnattu vaatekappale. Sitä alettiin kutsua kuitenkin myös "maripaidaksi", jolloin sille luotiin feminiininen puoli. Käytössä siitä muodostui miesten, naisten ja lasten vaate.  

Sodan jälkeinen harmaus alkoi kadota, kun 1950-luvulla perustetun Marimekon painokankaat ja vaatteet toivat värikkyyden jokaisen ulottuville. 1960-1970-lukujen kulttuurisen ilmapiirin tavoitteena oli edistää sukupuolten ja yksilöiden välistä tasa-arvoa. Marimekon unisex-mallisto pyrki tarjoamaan samanlaisia vaatteita lapsille ja aikuisille.

Annika Rimala (Marimekolla 1960-82) suunnitteli Marimekolle mm. kuosit Tasaraita (1968), Petrooli (1963), Hedelmäkori (1964), Raide (1966), Raita (1966) ja Pallo (1971). 

Värikkäistä astioista vaikeuksiin

1960-luvulle tultaessa esimerkiksi Arabian astiatuotannossa koristeet alkoivat muuttua värikkäämmiksi ja suuremmiksi. Myös lasin tuotannossa käytettiin runsaasti värejä ja rönsyileviä muotoja. Astioiden ensisijaiseksi lähtökohdaksi oli suunnittelussa kuitenkin asetettu käytettävyys ja toimivuus - monikäyttöisyys ja pinottavuus.

1970-luvulle siirryttäessä sekä aatteellinen että taloudellinen murros aiheuttivat niin lasi- kuin keramiikkatehtaille vaikeuksia. Öljykriisin myötä myös muovin kulutus laski, kun raaka-aineen hinnat nousivat. Lasien tuotannossa värit katosivat niiden sulatusprosessin kalleuden vuoksi. Muotoilijoiden rönsyileviä ideoita karsittiin valmistuskustannusten vähentämiseksi.

Unisexiä ja väriteeveetä oli mukava nostalgiamatka 1960- ja 1970-luvuille. Värikkäitä esineitä teki mieli katsella ja tutkia, sillä näyttelystä löytyi paljon tuttuja esineitä. Tekstit avasivat ymmärrystä aikakauden kulttuurista ja yhteiskunnallisista muutoksista, ja niiden vaikutuksista muotiin ja muotoiluun, joita ei tullut ajatelleeksi. 

Uskon, että näyttely on mielenkiintoinen myös nuoremmalle sukupolvelle, vaikka heillä ei olisi minkäänlaista kosketuspintaa kyseiseen aikakauteen. Värit, esine- ja tekstiilimuotoilu oli asetettu esille niin houkuttelevasti, että näyttelysalissa oli miellyttävää kierrellä. Aiheina muoti ja muotoilu ovat mielestäni aina ajankohtaisia ja helposti lähestyttäviä. Katselee aihetta ja aikakautta sitten ihastellen, huvittuneesti naureskellen tai kauhistellen, iästä riippumatta näyttely herättää varmasti keskustelua.

Unisexiä ja väriteeveetä - Värien kertomaa 1960-1970-luvuilta -näyttely

on esillä Keski-Suomen museon ylimmässä kerroksessa 9.1.2022 saakka.

Lähde: Keski-Suomen museon näyttelytekstit

Drink & Draw

Kuopion kuvataiteilijat ry Ars Libera järjesti Drink & Draw -tapahtuman Muikkuravintola Sampossa. Tapahtuma oli järjestyksessään kuudes. Itselleni tapahtuman luonne oli tuttu jo Jyväskylän taidehistorian vuosilta, jolloin ainejärjestömme järjesti Drink & Draw -tapahtumia harva se kuukausi. Te, joille tapahtuman luonne ei ole tuttu kerrottakoon, että kyseessä on elävän mallin piirtämistä, joka tapahtuu matalalla kynnyksellä baariympäristössä, jossa voi samalla halutessaan nauttia virvokkeita.

Tapahtumiin on tervetullut kuka tahansa eikä piirustustaito ole pääasia, vaan yhdessä oleminen piirtämisen lomassa. Tapahtumia järjestetään ympäri Suomea. Yhtä asentoa piirretään etukäteen sovitusti tietty aika. Sampossa piirsimme kymmenen, viiden, kolmen ja kahden minuutin asentoja.

Nopeaa luonnospiirtämistä kutsutaan myös croquis (krokii)-piirtämiseksi. Termi tulee ranskan sanasta croquer = piirtää pikaisesti. Croquis-piirroksia tehdään useita peräkkäin, joissa sama malli vaihtaa asentoa. Wikipedia tiivistää tilanteen hyvin: "Koska malli on havainnoitava ja piirrettävä lyhyessä ajassa, tärkeintä on nopea havainnointikyky. Elävää mallia piirretään tavallisesti pitkään, jopa kuukausia, joten työn viimeistelyyn on aikaa. Croquis-piirustuksessa taas ihanteena on piirtää mikä on asennon ja kokonaisuuden kannalta luonteenomaista, myös liikkeen tuntu asennossa on hyvä saada mukaan. Myös viitteenomaisuus on eduksi croquis-piirustukselle."

Minulla on taustallani kuva-artesaanin koulutus, mutta en edes vihjaile omaavani itsessäni kuvataiteilijuutta. Koulutusohjelmasta on sen sijaan ollut hyötyä taidehistorian opinnoissa ja kuvataiteen tulkinnassa, kun eri tekniikoista on jonkinlaista omakohtaista kokemusta. Tuolloin piirsimme sekä croquis-piirroksia että pidempiä jaksoja elävää mallia. 

En ole vuosiin pitänyt kynää kädessä piirtämistarkoituksessa. Edellinen kerta taisi olla vuonna 2014, kun yliopistossa järjestettiin erikoiskurssi, jossa perehdyttiin sight size-piirtämismetodiin. Joten en valehtele yhtään jos sanon, että taidot tuntuivat olevan ruosteessa. Vaikka tiedostin, että piirustustaidoilla ei olisi väliä, en voinut mitään sille, että ympärillä piirtävät kuvataiteilijat loivat aluksi pienoisia suorituspaineita... Lopulta ajat menivät niin nopeasti, ettei siinä ehtinyt muiden papereita miettiä saati katsella. Jokainen keskittyi omaan tekemiseensä.

Kahden tunnin piirtämisen aikana viimeinen puoli tuntia alkoi tuntua vasta siltä, että silmä ja käsi alkavat jollain lailla löytää yhteisen sävelen. Olen aina pitänyt eniten istuvista asennoista tai sellaisista, joissa malli on kyykyssä, kyyryssä tai kumarassa. Seisovissa asennoissa mittasuhteiden määrittäminen paperille on hankalaa, kun pituutta on vaikea hahmottaa. "Matalammissa asennoissa" on helpompi määritellä nopeammin jalkojen suhdetta käsiin ja toisiinsa, sekä jalkojen ja käsien alle ja ympärille jääviä "tyhjiä tiloja".

Ilta oli todella mukava, vaikka huomasin kamppailevani oman mieleni kanssa: "Olen kyllä joskus saanut tässä ajassa paljon enemmän viivoja paperille..." Tällaisissa tilaisuuksissa pitäisi käydä useammin, jotta löytäisi taas piirtämisen flown. Se tunne on upea, kun silmä käskee kädessä olevaa kynää niin nopeasti, ettei paperia tarvitse juurikaan tuijottaa. Sampossa en valitettavasti päässyt flow-tilaan saakka.

Jotkut ovat kysyneet, kun olen kertonut elävän mallin piirtämisestä, että eikö se tunnu omituiselta tai kiusaannuttavalta tuijottaa tuntematonta ja alastonta ihmistä? Tämä kuulostaa ehkä pahemmalta kuin onkaan, mutta itse olen huomannut, että piirtämistilanteissa kohdehenkilö on "vain ääriviivoja, pintaa ja varjoja". Siinä tietyllä tavalla "esineellistää" kohteen. En ajattele piirtäessäni kohdehenkilöä persoonana, vaan "tallennettavana kohteena". Inhimillisyys ja yksilölliset piirteet toki tulevat enemmän esille mitä pidempiä asentoja piirretään, mutta croquis-piirroksissa keskitytään usein vain ääriviivoihin ja varjostuksiin. Taidekouluissa piirustustunneilla piirretään samalla tavalla kipsimalleja ja elävää mallia. Elävä malli on tietenkin aina mukavampi, koska asentoja saa vaihdella. Anatomian ja liikkeen tutkiminen on runsaampaa. Ei ole väliä onko malli mies vai nainen, nuori vai vanha, pitkä vai lyhyt. Mitä erilaisempia malleja saa piirtää, sen parempi.

Ilta oli onnistunut ja piirtäjiä oli iladuttavan paljon. Kiitos Ars Libera ja Sampo tilaisuuden mahdollistamisesta. Näin pitkän piirtämistauon jälkeen olin positiivisesti yllättynyt, että sain näinkin tunnistettavia asentoja aikaiseksi. Ja kiitos kanssapiirtäjille - oli kivaa, kuten kuvasta näkyy! ;)

Värinäkyjä - Yrjö Saarinen

Yrjö Saarinen ja värien voima, kuvakaappaus digitaalisesta installaatiosta. Käsikirjoitus: Teuvo Ahokas, Kimmo Karjunen, Ville-Matti Rautjoki. Tuotanto: Hyvinkään taidemuseo, 2019.

Mitä kaipaa pimeän marraskuun keskellä kaikkein eniten? Valoa ja värejä. Kävin tankkaamassa näyttelyn täydeltä voimakkaita värejä Jyväskylän taidemuseossa. Esillä on Värinäkyjä -näyttely, joka esittelee Yrjö Saarisen (1899-1958) taiteen lisäksi kourallisen nykytaidetta.

Luonnoksia Kuopiosta, 1929. Yrjö Saarinen ja värien voima, kuvakaappaus digitaalisesta installaatiosta. Käsikirjoitus: Teuvo Ahokas, Kimmo Karjunen, Ville-Matti Rautjoki. Tuotanto: Hyvinkään taidemuseo, 2019.

"Yrjö Saarinen syntyi Jyväskylän Taulumäellä ja oli itseoppinut kuvataiteilija, joka tunnetaan ekspressionistisesta taiteestaan. Hän opiskeli iltalinjalla piirtämistä, mutta oppi tuntemaan värit ja väriaineiden käsittelyn kilpimaalariksi kouluttautuessaan. Saarinen teki mielellään pätkätöitä, koska näin jäi aikaa muuhunkin elämään. Hän maalasi talon seiniä, teatterikulisseja, sommitteli mainoskylttejä ja mainosjulisteita. Omana aikanaan hänet tunnettiin myös juomisestaan ja holtittomasta rahankäytöstään. Säästämisen käsite oli Saariselle vieras ja hän joutui usein lainaamaan rahaa muilta, mutta maksoi yleensä takaisin ennemmin tai myöhemmin. Hän muutti Hyvinkäälle 1929, mutta kävi edelleen aika ajoin maalaamassa Jyväskylässä. Saarinen maalasi etenkin rakkaita Tourujoen ja Taulumäen maisemiaan.  Taide sekä ihastutti että närkästytti taideyleisöä ja kriitikoita 1930–1950-luvulla."

Yrjö Saarinen ja värien voima, kuvakaappaus digitaalisesta installaatiosta. Käsikirjoitus: Teuvo Ahokas, Kimmo Karjunen, Ville-Matti Rautjoki. Tuotanto: Hyvinkään taidemuseo, 2019.

Yrjö Saarinen: Tourujoki, 1945, öljy kankaalle. Jyväskylän taidemuseo, Jyväskylän kaupungin kokoelma, Kalle Heinosen kokoelma.

"Saarinen tarjosi maalauksiaan Helsingin Taidehallissa pidettyihin näyttelyihin vuodesta 1934 alkaen. Maalaukset eivät kuitenkaan miellyttäneet varsinkaan taidehistorioitsija ja -kriitikko Onni Okkosta, joka oli usein näyttelyraadin jäsen. Okkonen arvosteli Saarisen brutaaliutta ja akateemisista säännöistä piittaamattomuutta."

Yrjö Saarinen: Kivenhakkaajia 1937, öljy kankaalle. Kansallisgalleria, Ateneumin taidemuseo.

"Saarisen varhaiset työt olivat 1930-luvun puoliväliin saakka realistisia, hillittyjä ja tummasävyisiä. Väripaletilla oli harmaata, mustaa ja ruskeaa. Kivenhakkaajiin (1937) Saarinen sai aiheen seuratessaan heidän työskentelyään 1933 hyvinkääläisellä kiviveistämöllä, jossa hän oli lyhyen aikaa suunnittelemassa hautakivien tekstejä ja koristeita. Saarinen tarjosi maalausta Taidehallin näyttelyyn 1937. Työ sai hyvät arvostelut esimerkiksi Suomen Suosiaalidemokraatti -lehden Antero Rinteeltä. Rinne oli harvoja kriitikoita, jotka ymmärsivät jo varhain Saarisen taiteellisen lahjakkuuden. Myös Taidehallin intendentti Bertel Hintze oli Saarisen taiteen kannattaja. Pari vuotta myöhemmin Ateneumin taidemuseo hankki Kivenhakkaajia -teoksen kokoelmaansa."

Yrjö Saarinen: Uudenvuodenyö Snellmaninpuistossa, 1929, öljy kankaalle. Hyvinkään taidemuseo, Sonckin taidekokoelma.

"1930-luvun lama koetteli myös Yrjö Saarista ja hänen tuoretta vaimoaan Meeriä. Rahat eivät tahtoneet riittää elämiseen. Kieltolaista (1919-1932) huolimatta elämä oli viinanhuuruista. Meeri oli vakituisessa työssä Hyvinkään villatehtaalla, joten pariskunta sai vähän rahaa. Kilpimaalarin töitä ei ollut tarpeeksi ja elättääkseen itseään Yrjö teki tilapäistöitä. Taloudelliset vaikeudet ahdistivat taiteilijaperhettä koko vuosikymmen vaihteen ajan: milloin ei saanut maalauksiin pellavakangasta, milloin rahat eivät riittäneet edes lämmitykseen eli halkojen ostoon. Juuri kun Saarinen alkoi saada nimeä taiteilijana ja elämä monien ahdinkovuosien jälkeen kirkastui, alkoi Suomen poliittinen tilanne näyttää synkältä. Kun perhe palasi Jyväskylästä kotiin Hyvinkäälle, oli sinne tullut sotilaspiiristä liikekannallepanomääräys."

Yrjö Saarinen: Omakuva inspiraatiopaidassa, 1947, öljy kankaalle. Hyvinkään taidemuseo, Sonckin taidekokoelma.

"Saarinen siirrettiin ikänsä (39-vuotta) vuoksi varareserviin. Hän vietti talvisodan ajan (30.11.1939–13.3.1940) aluksi koulutuskeskuksessa Järvenpäässä. Myöhemmin hän sai siirron sotilaskotiin, mutta oli välillä myös sairaalassa. Talvisodan aikana Yrjö sai lomaa näyttelyjärjestelyjä varten. Hän kävi hakemassa kotoaan Hyvinkäältä sekä Alvar Aallon luo säilytykseen jättämänsä maalaukset toimittaakseen ne ehdolle Norjaan ja Ruotsiin lähetettävään Suomen taiteen kiertonäyttelyyn. Kahdeksasta maalauksesta mukaan valittiin viisi teosta. Oslon näyttely muodostui kotimaassaan yhä verrattain tuntemattomalle Saariselle suureksi menestykseksi. Kaksi työtä ostettiin Norjaan, toinen Kansallisgalleriaan heti avajaispäivänä. Näyttelystä myytiin yhteensä neljä Saarisen maalausta.

Jatkosodan (25.6.1941–19.9.1944) alkaminen oli Saariselle, kuten muillekin, kova isku. Yrjö määrättiin rintamalle rajantakaiseen Karjalaan. Saarinen sai Karjalankannakselta komennuksen Itä-Karjalaan, Pohjois-Aunuksen suurimpaan asutuskeskukseen Paateneseen, jossa hän oli 28.10.–19.12.1941. Paatene sijaitsee Laatokan ja Äänisjärven välissä, noin Joensuun korkeudella. Lähes heti saavuttuaan Saarinen joutui selkävaivojen ja paiseiden leikkaamisen vuoksi Paatenessa kenttäsairaalaan. Sairaalassa ollessaan hän sai lääkärien luvalla kuljeskella sotatoimista vapaana ja keskittyä maalaamiseen ja piirtämiseen. Syntyi useita öljyväri- ja akvarellitöitä hirsirakennuksista, kirkoista ja rantamaisemista sekä paljon luonnoksia. Osan teoksista hän myi lääkäreille ja hoitajille saadakseen rahaa.

Saarinen kierteli Paatenen taajamassa ja tutustui paikalliseen väestöön. Hän kirjoitti käyneensä myös tansseissa: 'Voi herra sitä tanssia ja niitä pukuja. Huopatossut, kaikenlaisia pomppatakkeja, kirjavia, kukikkaita pumpulipukuja ja villaiset y.m. kirjavat ja kukikkaat huivit sidottu päähän ja kaulaan ympäri solmuun, että pää on kuin nyytti. Se on hyvä maalausaihe.' Häntä kiehtoi värikkäiden vaatteiden lisäksi myös naisten arkiaskareet, kuten polttopuiden sahaus. Moni kyläläinen suostui maalarin malliksi."

Yrjö Saarinen: Paatenen akat eli Puunsahaajat, 1943, öljy kankaalle. Hyvinkään taidemuseo, Sonckin taidekokoelma.  

"Itä-Karjalan kokemuksista syntyi myöhemmin kotona Hyvinkäällä luonnosten pohjalta useita Saarisen parhaimpiin kuuluvia henkilökuvia, kuten Paatenen akat (1942). Saarinen maalasi Paatene-aiheisia maalauksia vielä 1950-luvullakin. Hän, kuten monet muut suomalaistaiteilijat jo vuosikymmeniä aikaisemmin, lumoutui Karjalan eksotiikasta ja luonnosta. Paatene-aiheissa eivät näy konkreettiset sodan hirvittävyydet.

Maalaustarvikkeista ja varsinkin kankaista oli huutava puute 1940-luvun alkupuolella. Pellavakangasta sai ostaa vain kaksi metriä vuodeksi. Voidakseen maalata Saarinen ryhtyi poistamaan värejä vanhimmista maalauksistaan lipeävedessä. Kun värit oli pesty pois, pingotettiin vanhat kankaat jälleen kiilakehyksiin ja pohjustettiin. Joskus oli pakko maalata vanerille, pahville tai kovalevylle. Kankaiden puutteessa hän maalasi myös maalauksen kääntöpuolelle. 

Ensimmäinen yksityisnäyttely järjestettiin Bäcksbackan Taidesalongissa Helsingissä 1942. Sota-ajasta huolimatta Saarisen näyttelyssä kävi paljon katsojia. Maalausten poikkeuksellinen väriloisto teki moneen katsojaan vaikutuksen. Useiden taidekriitikoiden lausunnot näyttelystä olivat kiittäviä, mutta joidenkin oli vaikea sulattaa Saarisen rohkeaa värien käyttöä ja lennokasta maalausjälkeä. Helsingin Sanomien taidekriitikon, Edvard Richterin kerrotaan palanneen useita kertoja näyttelyyn ja poistuneen joka kerta yhtä vihaisena."

Yrjö Saarinen: Puro, 1942, öljy kankaalle. Hyvinkään taidemuseo, Sonckin taidekokoelma.

Yrjö Saarinen: yksityiskohta teoksesta Puro, 1942, öljy kankaalle. Hyvinkään taidemuseo, Sonckin taidekokoelma.

Yrjö Saarinen: Nainen aamutakissa, 1942, öljy kankaalle. Yksityiskokoelma.

"Yrjö Saarisen terveys alkoi horjua 1940-luvun lopussa. Vuoden 1950 tienoilla huomattiin verta ysköksissä. Sairaus tuhosi vähitellen maalarin keuhkoja, koska hän laiminlöi kaiken hoidon. Saariselle myönnettiin taiteilijaeläke 1956 ja samana vuonna hän sai myös Pro Finlandia mitalin, josta hän oli hyvin otettu. Sairastelu oli hidasta riutumista. Saarinen menehtyi 9.1.1958."

Yrjö Saarinen: Maisema (Tourujoelta), 1948, öljy kankaalle. Jyväskylän taidemuseo, Jyväskylän kaupungin taidekokoelma.

Näyttely avasi Saarisen taiteilijauraa hyvin, mutta suosittelen perehtymään myös Värinäkyjä-verkkosivustoon. Taiteellisen- ja värikehityksen näkee kokonaisuudesta hienosti, sillä värit hehkuvat maalauksissa voimakkaammin mitä lähemmäs 1950-lukua saavutaan. Erityismaininnan ansaitsee näyttelyn värisuunnittelun tehnyt kuvataiteilija Pertti Karjalainen. Kokonaisuus olisi ollut lattea ilman värikkäitä taustaseiniä. Suoraan sanoen yllätyin joidenkin seinien värivalinnoista, mutta ne toimivat. Yhdistelmät ärsyttivät katsetta positiivisella tavalla. Huomasin kuinka vahva vaikutus seinien väreillä oli omaan vierailuuni. Huomasin jääväni katsomaan paljon pidemmäksi aikaa teoksia, jotka oli ripustettu värikkäille seinille kuin valkoisille seinille asetettuja teoksia. Värit vetivät puoleensa. Valkoisilla seinillä teosten värit eivät nousseet yhtä voimakkaasti esille. Ehdottomin suosikkinäkymäni oli vaaleanpunaisen ja sinivioletin seinän risteyskohta.

Ulla Virta: Syksy, 1979, öljy kankaalle. Keski-Suomen museon kokoelma.

Emmi Kallio: Ruukkualttari, 2020, akryyli kankaalle. Taiteilijan omistuksessa. Yrjö Saarinen: Kelo Tourujoen rannalla, 1945, öljy kankaalle. Jyväskylän taidemuseo, Jyväskylän kaupungin taidekokoelma, Kalle Heinosen kokoelma.

Pidin myös tavasta yhdistää Saarisen teosten joukkoon nykytaiteilijoiden töitä. Saarisen yltiövärikkäät työt aiheuttivat kriittistä keskustelua 1930-40-luvuilla, mutta nykykatsojan on kenties hankala asettua silloisen katsojan ajatusmaailmaan. Saarisen työt voisivat mennä nykytaiteesta. Ilmaisulliset värit ovat nykytaidekentällä arkipäivää. Yrjö Saarisen maalaukset sitovat näyttelyssä olevien muiden taiteilijoiden teokset osaksi taidehistorian jatkumoa, ja toisaalta nykytaiteilijoiden maalaukset tekevät Saarisen maalauksista ajankohtaisempia. Näyttely on upea kokonaisuus tutkia väriä, niiden käyttöä ja ilmaisuvoimaa.

Teemu Mäki: Self-Portrait (with the Vilho Lampi attitude), 2002, vesiväri paperille. Taiteilijan omistuksessa. Yrjö Saarinen: Omakuva, 1940, öljy kankaalle. Taidekoti Kirpilä. 

Museon alimmassa kerroksessa on esillä Hyvinkään taidemuseon tuottama digitaalinen installaatio Yrjö Saarinen ja värien voima (2019). Teos rakentuu Teuvo Ahokkaan, Kimmo Karjusen ja Ville-Matti Rautjoen käsikirjoittamaan kokonaisuuteen, jossa näyttelijä Teuvo Ahokas tulkitsee roolin Yrjö Saarisena. Tämä oli hieno lisä näyttelyyn. Ei ole väliä missä kohtaa teoksen äärelle asettuu, sillä "Saarinen" kertoo elämästään muistellen. Isoille seinämille heijastettu installaatio koostuu valokuvista, teoskuvista ja äänimaailmasta. 

Yrjö Saarinen ja värien voima, kuvakaappaus digitaalisesta installaatiosta. Käsikirjoitus: Teuvo Ahokas,
Kimmo Karjunen, Ville-Matti Rautjoki. Tuotanto: Hyvinkään taidemuseo, 2019.

Kiitos Jyväskylän taidemuseo! Tästä tuli hyvä mieli.

Värinäkyjä - Yrjö Saarinen on osa Jyväskylän kaupungin 

kulttuuritoimijoiden yhteistä VÄRI-teemavuotta.

Näyttely on esillä Jyväskylän taidemuseossa 9.1.2022 saakka.

Lähteet:

Jyväskylän taidemuseon näyttelytekstit
Värinäkyjä -verkkosivut
Maria Markus: "Villejä värinäkyjä", Keskisuomalainen 18.9.2021

Tatti-valaisin

Onnea ovat ystävät, jotka tarjoavat itselleen tarpeettomia tavaroita. Tällä tavalla kierrättämällä olen saanut esimerkiksi entiseltä työkaveriltani upeita vanhoja tekstiilejä, pinoittain korvaamatonta tutkimuskirjallisuutta, peilejä ja mm. eteisen vanhan puunaulakon, joka vilahti aiemmassa postauksessa. Hänelle on ollut tärkeää, että tavarat löytävät oikean kodin ja hän tietää, kuinka arvostan etenkin 1950-60-luvun esineitä.

Samainen henkilö lahjoitti minulle aikoja sitten myös tämän pienen punaisen Valinten Tatti-valaisimen. Muotokieli on hauska, mutta en suoraan keksinyt sille paikkaa. Kunnes viime viikonloppuna, kun tarvitsin hämärään nurkkaan enemmän valoa lukemista varten. Pidän Secto Designin seinävalaisimesta (kierrätysostos Tori.fistä), se luo kaunista epäsuoraa valoa ja tunnelmaa, mutta lukemiseen se ei riitä.

Muistin pienen klipsivalaisimen ja testasin sitä hyllyn reunaan. Täydellinen kohdevalo! Hattu on juuri oikean muotoinen, että sitä kallistelemalla saa suunnattua täsmävaloa oikeaan suuntaan. Värikin sattui sopimaan hienosti Arto Väisäsen maalauksen pariksi.

Rakastan vanhoja vintage-valaisimia jopa siinä määrin, että olin valmis ajamaan 320km yhteen suuntaan saadakseni haaveilemani kattovalaisimen. Pidän kattovalaisinten ulkonäöstä, mutta tavallisesti käytän arjessa mieluummin epäsuoraa ja hieman hämärää valoa seinillä ja kynttilöissä. (Tai kattovaloja viereisissä huoneissa.) Kirkasta yleisvaloakin toki tarvitaan. Kattovalaisimiin valitsen yleensä puhtaanvalkoisen värilämpötilan, kun seinä- ja kohdevaloissa saa olla lämpimämpi sävy. Värillisten seinien ja tapettien kanssa valkoinen yleisvalo pitää värit luonnollisina. 

Tässä on outo ristiriita, mutta talven pimeydessä tuntuu, että haluan olla sisällä hämärässä ja pehmeässä valossa, mutta ulkona kaipaisin edes pilkahduksen auringonvaloa.

Mites siellä? Valoa pimeyteen vai käpertyneenä hämärään?