Meeri Koutaniemi, irti kuvasta

Outi Pieski ja Meeri Koutaniemi. Kuvakaappaus Irti kuvasta -jaksosta 8. Kieli jota vieras ei ymmärrä.

Jos ette ole vielä katsoneet, katsokaa. Yle Areenassa on Meeri Koutaniemen luotsaama sarja Irti kuvasta, joka esittelee kahdeksan taiteilijaa (yhden taiteilijaparin). Mukana ovat: Juhana Moisander, Antti Laitinen, Juliana Hyrri, Teija ja Pekka Isorättyä, Anne Koskinen, Henry Wuorila-Stenberg, Jussi TwoSeven ja Outi Pieski.

Sarjan jaksot ovat tiiviitä puolituntisia, joissa päästään suoraan asiaan. Koutaniemi osaa kysyä oikeita kysymyksiä, joissa mennään pintaa syvemmälle. Hän avasi sarjan ideaa vieraillessaan Puoli seitsemän -ohjelmassa (15.12.2021):

"Sarjan idea lähti siitä, että olis hienoa näyttää ja valottaa sitä ikkunaa taiteen prosessiin. Minkälainen se työskentelyprosessi on alusta loppuun. Me mennään museoihin ja näyttelyihin, saadaan eteemme valmis teos, ja syntyy siitä reaktioita, oivalluksia, tunnetiloja, mutta me saadaan täysin uusi ulottuvuus taiteeseen sillä, että me kuunnellaan taiteilijan mielenmaisemaa. Mistä kaikki on lähtenyt? Miksi ne tekee omaa taidettaan? Vahvana teesinä on myös taiteen filosofia."

Meeri Koutaniemi ja Antti Laitinen. Kuvakaappaus Irti kuvasta -jaksosta 2. Mies joka rakensi itselleen saaren.

Koutaniemi tiivisti Puoli seitsemän -ohjelman haastattelussa taiteilijoiden yhteisen tarpeen taiteen tekemiseen:

"Kaikkia heitä [Irti kuvasta-sarjan taiteilijoita], meitä, yhdistää se pakonomainen intohimo. On asioita, ideoita, tunteita, joita ei voi jättää elämättä tai luomatta. Silloin se ei ole edes niin rationaalinen päätös, että mitä teen ja miten teen. Henry Wuorila-Stenberg kiteytti sen hienosti omassa jaksossaan, että 'En minä voi mennä maalaamaan jotain tiettyä tunnetilaa, vaan mun pitää saada antautua sille prosessille niin vilpittömästi kuin vain mahdollista. Sieltä tulee mitä tulee ja hän on siinä välineenä'."

Törmään itse edelleen puheeseen siitä, että taidetta on vaikea ymmärtää. Meeri Koutaniemi sanoitti hienosti omatkin ajatukseni:

"Meillä on sellainen harhaluulo, että taiteen ymmärtämiseen on jonkinlainen kynnys. Tai että se ei kuulu just mulle. Sarja ja nämä tekijät osoittaa, että taide on kaunein ja autenttisin samaistumispinta ihmisyyteen. Ei tarvitse puhua enää edes taiteesta, vaan ihmisyydestä ja sen luomista ulottuvuuksista. Ehkä taide onkin tie sinne ihmisyyteen, eikä ihmisyys tie taiteeseen ja sen ymmärtämiseen." 

Aihetta sivuten linkitän tähän aiemman blogitekstini, mikä käsitteli kulttuurin merkityksellisyyttä otsikolla: Kuinka mitata kulttuuria? Taiteen ja kulttuurin ajatellaan usein olevan jotain "ylimääräistä". Unesco (United Nations Educational, Scientific and Cultural Organization) määrittelee kulttuurin kuitenkin tyhjentävästi: "Kulttuuri on yhteiskunnan tai ihmisryhmän henkisten, aineellisten, älyllisten ja emotionaalisten ominaisuuksien koostumus, ja se sisältää taiteiden ja kirjallisuuden lisäksi elintavat, yhteiselämän, arvojärjestelmät, traditiot ja uskomukset."

Juhana Moisander ja Meeri Koutaniemi. Kuvakaappaus Irti kuvasta -jaksosta 1. Papit ja pirut huussin seiniltä museoihin.

Ihmisen taipumiskohdat ja murtumapisteet

Meeri Koutaniemi saa välittömällä ja vilpittömällä olemuksellaan taiteilijoista esiin kiehtovia puolia ja ohjaa mielenkiintoisiin keskustelunaiheisiin. Juhana Moisander kertoi sarjan ensimmäisessä osassa (Papit ja pirut huussin seiniltä museoihin) ihmisen eri puolista:

"[Ihmisessä kiehtovat eniten] Ongelmalliset ja pimeät puolet, sellaset taipumiskohdat ja murtumispisteet, että missä sä menetät - on se sitten oman yksilösi tai kontrollin - tai petät tai petyt itseesi. Joka ei ole sitä kulttuurista ideaalia myötäilevää. Miksi me mielletään se hyvä ihminen? Ne taitekohdat kiinnostaa."

Koutaniemi pohtii samaisen jakson lopussa: "Jäin miettimään Juhanan sanoja siitä, missä on ihmisen taitekohdat ja missä murtumapisteet tapahtuu. Ihminen on venyvyydessään soljuva olento, jonka vallanhimo ja hierarkian pelko vääntävät yhtäaikaisesti kättä. Ovatko hyvä ja paha keskenään vihollisia vai yhteenkasvaneita kaksosia? Taiteen tehtävänä on luoda tarttumapintoja, jotka osoittavat hyvän ja pahan samanaikaisen olemassaolon. (---) Taide voi läpinäkyvyydessään olla portti, joka kutsuu tarkastelemaan ihmisen omaa ristiriitaisuutta."

Juliana Hyrri ja Meeri Koutaniemi. Kuvakaappaus Irti kuvasta -jaksosta 3. Muistijälkiä sarjakuvan ruuduilla.

Identiteettiä määrittelee menneisyys

Sarjan kolmannessa osassa (Muistijälkiä sarjakuvan ruuduilla) Koutaniemi haastattelee sarjakuvataiteilija Juliana Hyrriä, jonka jaksossa keskiössä ovat muistot ja muistaminen. Hyrri käsittelee taiteessaan mm. kuolemaa ja lapsen seksuaalisuutta. Koutaniemi kuvailee muistin merkitystä jakson alussa:

"Muistijälki, eletty tarttumapinta. Häilyväinen, yksityiskohtainen, kirkas, sumea. Muistot luo meidän identiteetin rajapinnat. Se luo meille uria, mihin heijastamme persoonaamme. Mistä tiedämme mitkä muistomme pitävät paikkaansa? Muisti on kyky tallentaa ja palauttaa mieleen menneitä kokemuksia. Muistin toiminnassa on neljä vaihetta: tallentaminen, säilyttäminen, palauttaminen ja tunnistaminen. Osa tiedoista on muistissa vain muutaman sekunnin ajan. Traumat, pelot ja shokit piirtyvät mieleemme varoittamaan meitä psyykettämme vahingoittavista kokemuksistamme. Sanotaan, että ihmisen suurin identiteettiä määrittelevä hetki ei ole nykyhetki, vaan menneisyys."

Meeri Koutaniemi ja Henry Wuorila-Stenberg. Kuvakaappaus Irti kuvasta -jaksosta 6. Häpeä on hyvä opettaja, romahdus vielä parempi.

Ego katoaa maalatessa

Henry Wuorila-Stenberg kertoo Koutaniemelle maalaamisen pakonomaisesta tarpeesta ja kuinka se on osa hänen syvintä olemustaan (Häpeä on hyvä opettaja, romadus vielä parempi): 

"Oli mulla mikä huono mielentila, suru tai ahdistus tai aggressio tai mitä tahansa, niin maalaus, se eheyttää. Semmoset tunteet häviää. Eli toisin sanoen, silloin kun mulla on ollut hyvin vaikeeta elämässä mä olen tosi pitkään työhuoneella, koska se on niin lohdullista. Mutta se ei tarkoita sitä, et mä maalaisin sitä kipua tai hätää tai vihaa, vaan ne muuntautuu maalauksessa tilaks, jossa ei ole tämmöistä. Mun egoa ei ole maalaamisessa. En maalaa sillä ajatuksella, että minä maalaan nyt, tai siitä ei tuu mitään."

Taiteilijan luottamus toiseen

Jokaisen jakson keskustelujen lomassa Koutaniemi ottaa taiteilijoista muotokuvan. Nämä olivat keskusteluaiheiden lisäksi katsojalle, minulle, tärkeitä hetkiä. Taiteilija luottaa itsensä avoimesti toisen taiteilijan (Koutaniemi) kuvattavaksi. Toiset tuntuvat antautuvan tilanteille ennakkoluulottomammin, toiset hieman pidättyvämmin. Hetket, joissa Koutaniemi näyttää ottamiaan kuvia kuvattavilleen ovat lämpimiä. Epäilyjen jälkeen vilpittömät hymyt lopputuloksen herkkyydestä ja kauneudesta, voimasta tai puhuttelevuudesta saavat katsojankin hymyilemään. Sarja tekee hyvää suomalaiselle kuvataiteelle ja taiteilijoille. Näkökulma on raikas ja tervetullut. 

Olen iloinen, että jaksoissa kohtaavat kaksi taiteilijaa; Koutaniemi ja haastateltava. Näin molemmat tuntevat taidekentän, ainakin omasta näkökulmastaan, läpikotaisin. Haastatteluissa ei tarvitse lähteä siitä iänikuisesta kysymyksestä, että miksi taidetta tehdään ja mikä merkitys sillä on? Se on merkityksellistä itsessään. Haastattelija ja haastateltava ovat samalla puolella, tietävät mitä taiteen tekeminen vaatii, vaikka tekniikat olisivatkin erilaisia. Koutaniemi selvittää onnistuneesti taiteilijoiden suhdetta kulttuuriin laajemmin, ja kaivaa esille sen Unesconkin määrittelemän sisällön, jossa kulttuuri on "henkisten, aineellisten, älyllisten ja emotionaalisten ominaisuuksien koostumus, ja se sisältää taiteiden ja kirjallisuuden lisäksi elintavat, yhteiselämän, arvojärjestelmät, traditiot ja uskomukset."

Kiitos Meeri ja Yle! Joko uuden kauden jaksot ovat työn alla? ;) 

Lahjoja itselle

Pilatus-vuoren maiseman olen kuvannut itse, akvarelli on työkaverini maalaama.

Kävin kehystyttämässä itselleni joululahjaksi muutaman teoksen. Nyt kun teokset on saatu seinille, ajattelin esitellä jatkoa aiemmalle Taidetta kotona -postaukselle. Moni teos odottaa edelleen kehystystä ja etsii vapaata seinäpintaa, mutta tässä muutama paikkansa löytänyt. Kuvatekstien linkkien takaa saatte lisätietoa hankituista teoksista.

Tämän akvarellin hankin äskettäin tilaustyönä työkaveriltani (taidetta maalaava insinööri on melko huikea yhdistelmä). Maisema esittää jo kadonnutta mummolani maisemaa. Mummola myytiin jo vuosia sitten ja tuo peltomaiseman reunassa seisova heinälatokin ehti romahtaa. Maisemaa ei siis enää tuollaisena ole, mutta maiseman sisältö on itselleni erityisen merkityksellinen. Tuolla pellolla kiipesimme siskoni kanssa heinäpaalien päälle, teimme tutkimusmatkoja latoon ja metsänreunaan (kun syvemmälle metsään ei uskallettu mennä). Olisin voinut teetättää ottamastani valokuvasta suurennoksen ja kehystää sen, mutta kun sain työkaverini suostuteltua maalaamaan minulle kyseisen maiseman, siitä tuli nyt enemmän kuin valokuva.

Talvimaisemissa on aina ollut itselleni jotain kiehtovaa. Kylmässä ja valkeassa maisemassa katse kiinnittyy usein valoon, kun värejä on niukasti. Tässä kuvassa väri ja lämpö tulevat taivaalta heijastuvista auringonlaskun väreistä. Teoksessa on vähän elementtejä. Joku sanoisi maisemaa kenties tylsäksi. Se on kuitenkin osa minua, minun maisemaani.

Rita Vargas: Time, 2015, 6-värinen silkkipaino, uniikkivedos. Hankin teoksen itselleni valmistujaislahjaksi FM-tittelin saavutettuani. Taalainmaanhevonen on tuliaislahja ystäviltä, puinen ankka, keraaminen enkeli, Tatti-valaisin ja Jenni Linnoven Lehti-maljakko ovat lahjoja entisiltä työkavereilta.

Kaisa Törmänen: Huoneentaulu, 2017, tussi. Talvisia tykkylumipuita kuvaava talvimaisema on enoni maalaama.

Maisemat ja ihmiset/ihmisyys ovat pääosassa useimmissa kodin teoksissa. Kaisa Törmäsen kehystetty lausepari sisältää paljon merkityksiä. Teos oli esillä Ars Liberan vuosinäyttelyssä 2017. Kirjoitin tuolloin näyttelyssä syntyneistä ajatuksistani:

"Ensisilmäykseltä vähän mitäänsanomattoman näköinen teos: valkoisissa kehyksissä valkoista paperia, johon on kirjoitettu tussilla lause: Piä luontois luonais, haltijais harteillas. Huoneentaulu oli kuin jatkumo Sanna Nissisen Väkeä-teokselle, tai päinvastoin. Teoksen edessä olevalla tasolla Törmänen oli avannut omia sukujuuriaan:
'Viime sotien myötä alkoi vaikenemisen aikakausi, mikä katkaisi myös henkisen perinnön. Ikiaikaiset juuret, tavat ja uskomukset, joihin esivanhemmat olivat elämänymmärryksensä perustaneet, katosivat.'

Muinaisuskolle oli ominaista, että sekä elollisella että elottomalla oli henki, haltija. Törmäsen Huoneentaulu pohjautuu perimätietoon, jossa hänen isovanhemmillaan oli ns. haltijahuone: ikkunaton ja oveton tila, jonne pääsi kurkistamaan vain talon ylisen eli ullakon kautta. Talo tuhoutui talvisodassa 1939. Törmänen avaa tekstissään, kuinka haltijausko liittyi tiiviisti omistusoikeuteen. Talo-emo on tuttu myös suomensukuisille kansoille. Suhde haltijaan on ollut läheinen, sillä haltija oli kodin ensimmäinen asukki, tulentekijä. Kodinhaltijaa palvottiin sille pyhitetyssä huoneessa, sillä huoneettoman haltijan uskottiin harhailevan rauhattomana. Muinaisuskoa alettiin pyyhkiä pois kristinuskon myötä, mutta osa vanhoista perinteistä sulautui kristillisiin käsityksiin (joulu ja juhannus).

'Ikivanhan perinteen mukaan jokaisella terveellä ihmisellä on suojelushaltija, joka seuraa häntä koko elämän ajan. Haltiattoman ihmisen tila oli säälittävä. Haltijan poistuminen tarkoitti vähäverisyyttä eli verevyyden poistumista. Sairastumista selitettiin, että 'haltija karkas hänestä pois’.'
(Kansatieteellinen lähde: Martti Haavio: Kodinhaltiat) 

Tämän vuoksi: Piä luontois luonais, haltijais harteillas."

Anne Rissanen: Siskot, 2009, etsaus, vedos 5/30. Rakukeraaminen Silja Mustaparran (Silmu-Keramiikka) Mammutti on hankinta Käsityöläisten joulutorilta Jyväskylästä 2011.

Anne Rissasen Siskot-teosta ei tarvinne sen suuremmin selitellä. Kuva kertoo tärkeimmän ihmissuhteeni merkityksen.

Päivi Hintsanen: Vaikea päätös, 2011, vedos 18/30, Irtokuvituksia-sarja.

Grafiikkaa tuli hankittua taidehistorian opintojen aikana silloin tällöin. Jyväskylässä on hyvä taidegraafikoiden keskittymä ja esimerkiksi Suomen Taidegraafikot ry:n taidekokoelma on deponoitu Jyväskylän taidemuseoon.

Päivi Hintsanen: Vaikea päätös, 2011, vedos 18/30, Irtokuvituksia-sarja.

Päivi Hintsanen on jyväskyläläinen kuvataiteilija, joka tunnetaan myös väreihin keskittyvästä Coloria-verkkosivustostaan. Hintsasen tarinalliset työt rakentuvat yhdistelemällä tietokoneella toteutettua grafiikkaa valokuvaan, skannattuihin elementteihin ja maalauksiin. Olen ostanut kolme Hintsasen teosta, jotka nekin odottavat vielä asianmukaista kehystystä. Tämän Vaikean päätöksen sain taiteilijalta itseltään kiitokseksi eräästä palveluksesta.

Timo Kokon Random Lines-näyttelystä 2011 hankitut piirrokset ovat ensimmäinen taideostokseni. H.R.Gigerin juliste on matkamuisto Gruyères'n Giger-museosta.

Tapio Haili: Nimeämätön, 1957, puupiirros, taiteilijavedos.

Tapio Hailin (1927-1986) puupiirros on vuosien takainen kirppislöytö Jyväskylästä. Maksoin teoksesta 38 euroa, mielestäni ok-hinta. Hailin teoksia liikkuu markkinoilla melko paljon, eivätkä hinnat ole päätä huimaavia. Ne tosin riippuvat paljon aiheesta ja tekniikasta millä teos on toteutettu.  Kehykset ja lasi olivat rikki, joten tämäkin teos on odotellut kehystystä milloin missäkin. Ihastuin tässä puupiirrostekniikkaan, vedenalaiseen maailmaan ja liikkeen tunteeseen, mikä vesikasvien ja kalojen viivoista syntyy. Nyt tuntuu kivalta myös se, että 50-luvun koti sai seinälleen oman aikakautensa teoksen.

Tapio Haili: Nimeämätön, 1957, puupiirros, taiteilijavedos.

Taidetta on seinillä jo kiitettävä määrä, mutta paljon olisi vielä teoksia, jotka etsivät paikkaansa ja odottavat kehystystä. Haluaisin kehystyttää esimerkiksi kaksi omaa opiskeluaikaista etsausta. Tällä hetkellä ongelmana on kuitenkin se, etten muista mihin olen kyseiset vedokset säilönyt....

Hymyn salaisuus

"Jotkut kuolee upeasti", hän sanoi. Hätkähdin. Mitä ihmettä se tarkoittaa, kysyin. "Se on sitä, ettei lähde itseltään salaa, vaan hyväksyy faktat ja ihan viimeisenä vielä hymyilee."

Helsinkiläinen kuvataiteilija, taideterapeutti ja tietokirjailija Krista Launonen (s.1973) on kirjoittanut kirjan Hymyn salaisuus - Miten taide auttoi minua löytämään elämänilon? (Avain, 2020) Hymyn salaisuus on eräänlainen Launosen selviytymistarina, joka olisi saattanut jäädä valmistumatta. Launoselta kuoli läheinen isosisko 2016, jonka myötä suru liittyi hänen elämäänsä. Hänellä itsellään todettiin krooninen syöpä 2019, jonka jälkeen Launonen alkoi pakonomaisesti kaivata iloa elämäänsä:

"Minun on kirjoitettava ilosta. (---) Kaipaan elämäniloa ja kuvauksia siitä. Koko maailma taitaa kaivata. Olen tavannut työssäni paljon ihmisiä, joiden ilo on hukassa. Yhteys itseen ja toisiin on katkennut. (---) Lähden etsimään iloa taiteesta, koska uskon sen voimaan ja viisauteen. Taide on auttanut minua aiemminkin ja on järisyttävän kiinnostavaa ja monitahoista. En voi millään ymmärtää, etteivät kaikki koe samoin. Kuvat ja taide ovat olleet yli 20 vuotta erottamaton osa minua, työtäni ja työvälineeni. Päätän ottaa hymyn ilon symboliksi, etsiä taiteesta aidot elämänilon kuvaukset ja selvittää, miten riemullista elämää voi elää."

Etruskit. Pariskunnan sarkofagi, n. 500 eaa. Villa Giulia, Rooma. Kuva Wikipedia.

Buddhan pää, n. 300-400 jaa. Victoria and Albert Museum, Lontoo. Kuva Wikipedia.

Hymytön taidehistoria?

Tate Britain -taidemuseota kiertäessään Launonen havahtui huomioon, ettei nähnyt maalauksissa hymyjä:
"Taideteosten joukosta on äärimmäisen työlästä löytää suurta tai edes pientä iloa tai riemua. Taide nyt vaan on pääosin vakavaa, itse asiassa se on kamalan vakavaa, turhan vakavaa. Eikä vain historiallista, vaan myös nykytaidetta vaivaa ilottomuus. Sarkasmiin saattaa törmätä, mutta ilo liitetään viihteeseen eli kepeyteen ja pinnallisuuteen. (---) Totta kai tiedän ne muutamat iloiset taideteokset: elämäniloiset etruskit, hymyilevät Buddhat, barokin riehakkaat humalaiset kansanihmiset ja erään hurjan Elisabeth-nimisen [Vigée Le Brun] naisen aikaansaaman 'hymyvallankumouksen' 1700-luvulla."

Launonen on etsinyt taide- ja kulttuurihistoriasta selityksiä kuvataiteen hymyttömyydelle. Tämä matka hymyjen (ja hymyttömyyden) maailmaan on kirjan mielenkiintoisin osuus:

"Hymy on yksi tärkeimmistä, ehkä tärkein, sosiaalisen kontaktin muodoista ja viestimisen tavoista. Sillä haetaan hyväksyntää, näytetään omat hyvät aikeet, hyvä olo, ilo, tyytyväisyys, ystävällisyys ja vieraanvaraisuus. Hymyilemme, kun haluamme rohkaista ja kiittää. Hymyilemällä puramme jännitystiloja, tyynnyttelemme itseämme ja sitoudumme toisiimme. Hymy on iholle päästämistä; se on kutsu ja selkeä kontaktin signaali. Ja kuitenkin psykologi Paul Ekman on kirjoittanut, että hymy on maailman aliarvostetuin ilme. (---) Jos haluaa lujittaa ihmissuhteitaan, kannattaa nauraa yhdessä, sillä se lisää halua tehdä yhteistyötä ja olla avoin. Aivotutkimuksen professori Steven Pinkerin mukaan nauru on sosiaalista liimaa."

Leonardo da Vinci: Mona Lisa, 1503-07. Louvre, Pariisi. Kuva: Wikipedia.

"Se, ettei hymyjä ole tallennettu taiteeseen, ei tarkoita, etteivätkö ihmiset olisi hymyilleet tuhansia vuosia. (---) Valokuvassa tai maalauksessa hymy saattaa vaikuttaa jäätyneeltä tekohymyltä, koska todellisuudessa kasvojen ilmeet muuttuvat nopeasti ja ovat ylipäätään koko ajan liikkeessä. (---) Hymy on ollut tuhansia vuosia osoitus kontrollin puutteesta tai sen menetyksestä, jopa hulluudesta. Naurava ja hampaitaan esittelevä ihminen on päästänyt itsensä ilon hurmaan ja hirnuu ja antaa samalla ruumiinsa ohjata itseään. Itsekontrolli on ollut hyvän käytöksen ydin."

"1600-luvulla Hollannissa iloinen nainen  oli sinänsä hyväksytty, koska naurun ajateltiin estävän melankoliaa. Joten pieni nauru oli terveellistä, mutta liikaa ei saanut hohotella, eikä hampaita sopinut tietenkään näyttää. Vallalla oli tiukka moraalikoodisto. (---) Englannissa 1800-luvulla eläneet viktoriaanit pitivät suunsa kiinni, koska hampaat paljastava ilme näytti heidän silmissään rumalta, säädyttömältä tai jopa uhkaavan aggressiiviselta."

Elisabeth Vigée Le Brun: Omakuva, 1790. Uffizi, Firenze. Kuva: Wikipedia.

Hymyilevän taiteen opetus

Krista Launonen on valinnut kirjan "hymymatkalleen" viisi teosta, joiden avulla hän tulkitsee teosten hymyjä ja taiteilijoiden tarkoitusperiä. Teosten hymyt ovat nykykatsojan silmin varsin hillittyjä, mutta jokainen teos kertoo ajastaan. Hymyn vangitseminen taiteeseen on haastteellista, sillä katsoja tulkitsee teosta usein ilman taustatietoja. Näin ollen voin ymmärtää, miksi hammashymy on ollut pitkään uhkaava tai arveluttava.

Jokaisen taideosion loppuun Launonen on kirjannut listan siitä, mitä hän oppi taiteilijoilta heidän teostensa kautta. Hän peilaa tunteitaan ja ajatuksiaan syöpähoitojen keskellä:

• Etruskit opettivat "tekemään työtä ja elämään arkea hymyssä suin, luonnon ehdoilla ja sitä kunnioittaen."
• Buddha opetti "toimimaan ihmissuhteissa niin, ettei ole mitään anteeksi annettavaa eikä anteeksi pyydettävää, kun ikuisen eron hetki koittaa."
• Leonardo da Vinci opetti, että "ihmisestä tulee todella kiinnostava, kun hän uskaltaa näyttää ja hyödyntää syvimmät haavansa. Täydellisyys on tylsää, ikuinen keskeneräisyys kiinnostavaa, sillä se mahdollistaa kasvun ja oppimisen ja tekee ihmisestä uskottavan ja samaistuttavan."
• Elisabeth Vigée Le Brun opetti, kuinka "paratiisissa on erityinen paikka naisille, jotka auttavat toisiaan." Vigée Le Brun opetti myös olemaan "rehellinen ja avoin, sillä siten saat rokokoomaisen keveyden tunteen elämääsi."
• John Singer Sargent opetti, että "jos oma elämä tuntuu raskaalta tai olet luonteeltasi synkkämielinen tai introvertti, hakeudu elämäniloisten ekstroverttien seuraan, tarkkaile heitä ja ime heistä elämäniloa." Sargent kertoi elämänilon syntyvän myös intohimoisesta tekemisestä: "Löydä oma intohimosi ja täytä sillä sydämesi ja mielesi."

John Singer Sargent: Ena and Betty, 1901. Tate Britain, Lontoo. Kuva: Wikipedia.

Merkityksetöntä hymyä ei ole

Kirja oli ajoittain melko surullista luettavaa, sillä Launonen kirjoittaa kaunistelematta syöpähoitojen sivuvaikutuksista ja sen myötä tulleesta epätoivon tunteesta. Hän kuitenkin selvisi hoitojen läpi ja myöntää olevansa iloinen, että sai kirjoittaa Hymyn salaisuuden itse alusta loppuun.

Aihe on itselleni todella kiehtova ja omakohtainen, sillä kommunikoin hymyllä paljon. "Puhun" hymyllä sanattomasti ja sen eri sävyillä päivittäin. Minulle on luontevaa hymyillä ja allekirjoitan Launosen ajatuksen siitä, että hymy on kenties tärkein sosiaalisen kontaktin muodoista. Taiteen kautta hymyjen tulkitseminen on taidehistorioitsijalle myös mielenkiintoinen näkökulma. Kuinka en ole tullut ajatelleeksi tällaista tutkimusaihetta itse?

Koska hymyilen paljon, luen myös toisten hymyjä arjessa aktiivisesti. Ei ole olemassa vain yhtä hymyä ja aina hymy ei ole hyväntahtoinen. En voi itse sietää teeskenneltyä hymyä, omahyväistä tai toista halventavaa ivallista hymyä. Hymyjen monet tasot ja merkitykset kirjoitti kirjassaan auki myös Krista Launonen:

"Kuten nauru myös hymyileminen vähentää stressihormoneja ja lisää hyvänolon hormonien tuotantoa. (---) Hymy on vahvimmin positiivisia tunteita herättävä ilme ihmisessä. Hymyn tärkeydestä kertoo sekin, että se tunnistetaan kymmenessä millisekunnissa, nopeammin kuin mikään muu ilme tai tunne. Pystymme myös helposti erottamaan aidon hymyn teennäisestä."

"Uskon, ettei merkityksetöntä hymyä ole. Merkitykset tosin voivat vaihdella. Hymy ei ole todiste siitä, että on onnellinen, koska ei ole vain yhdenlaista hymyä. On irvistyksiä, virnistyksiä, tekohymyjä, kieroa ja ivallista hymyä. On peittelevää, omahyväistä ja häijyä hymyä, hämmentynyttä, hermostunutta, häpeä-, pettymys- ja nolohymyä ja tietysti flirttihymyä. Hymyllä voidaan johtaa harhaan, kiusata tai kiusoitella. On hymynaamioita, joilla piilotetaan tunteita ja ollaan kohteliaita."

Minulle on joskus ihmetelty ääneen, kuinka jaksan hymyillä, olla niin iloinen. (Uskokaa pois, tälläkin kolikolla on kääntöpuolensa.) Allekirjoitan Launosen sanat: hymyileminen vähentää stressihormoneja ja lisää hyvänolon tunnetta. Hymyilemällä "lääkitsen" tai "huumaan" itseäni. Olen koukussa siihen hyvänolon tunteeseen, jonka hymyileminen tuottaa. Hymyn tai naurun jakaminen toisen kanssa on minulle maailman ihanin tunne. Samalla tavalla kuin etsin elämyksiä taiteesta kiertämällä näyttelyissä, etsin hymyn kautta hyvänolon tunnetta arjessa.

Joku on joskus sanonut, että keskittymällä hyvään näet hyviä asioita, mutta keskittymällä negatiiviseen alat vaipua ikäviin tunteisiin. Uskon tähän näkökulmaan. Tämä ei tarkoita, että kaikki asiat pitäisi kääntää hyväksi. Ikävillä, negatiivisilla ja surullisilla tunteilla on oma tarkoituksensa, ne pitää käsitellä, mutta niihin ei pidä jäädä makaamaan. Ilo tuntuu surun jälkeen entistä paremmalta.

Sain hetki sitten erääseen hymyilevään kuvaani kommentin: "Sun nauru kuuluu tästä kuvasta". Kommentti läpäisi monet mieleni tunnekerrokset, ja oli yksi kauneimmista lauseista, mitä minulle on pitkään aikaan sanottu. Tuntui, että joku luki hiljaisesta kuvastani koko luonteeni. Sen hyvänolon tarpeen, jota arjessa metsästän.

"Nauru on väkevä sielullinen ilmiö.
Se tyhjentää mielen, buuttaa koneen.
Naurun valtaan joutunut ihminen unohtaa hetkeksi kaiken muun."

- Juhana Torkki -

Myötätunnosta

Tänään oli taas työkavereilla naurussa pidättelemistä, kun valmistauduimme työmaakierrokselle. Minulle nämä ovat erikoiskivoja päiviä, sillä ne eivät kuulu varsinaiseen työnkuvaani. Silloin kun pääsen mukaan, olo on kuin häntäänsä heiluttavalla koiralla, joka odottaa ulos pääsyä. (Näin työkaverit todennäköisesti tilannetta kuvailisivat... "Henna pääsee retkelle.") En mahda sille mitään, mutta riemu kasvaa sisällä aina sellaiseksi, että se pitää purkaa. Nämä uudetkin työkaverit ovat päässeet/joutuneet vuoden sisällä todistamaan minuuteeni liittyviä ilon hetkiä. Myönnän, että asiantuntijuus ehkä hieman kärsii noissa tilanteissa, mutta silloin elän hetkessä ja tunteella. Turvakengät, kypärä, suojalasit ja etenkin se neonkeltainen takki liittää minut työmaakierroksia tekevien työkavereideni joukkoon. Silloin koen olevani osa työkavereitani myös ulkoisesti - olemme yhtä joukkoa.

Se on jännä tunne, kun pohjapiirrosten tuijottelun jälkeen pääsee työmaakierrokselle ja hahmottaa tilan fyysisenä kokonaisuutena. Vaikka kuinka olisi 3D- ja virtuaalimallinnuksia, varsinainen tilakokemus on aina erilainen. Nyt sain esimerkiksi paljon paremman kokonaiskuvan erään odotusaulan seinästä, jolle olen koordinoimassa taidetta.

Joulu näkyy sairaalassakin jo monin tavoin. On ulkovaloja ja sisällä jouluasetelmia. Päätimme työmaakierroksen täydelliseen ajankohtaan, sillä pääsimme kohtaamaan lapsia tervehtimään tulleen joulupukin. Viime vuoden joulupukin koronaturvallisen sairaalavierailun voitte katsoa tästä:

Tällä viikolla vietetiin KYSissä myös pienimuotoista joulujuhlaa. Johtajaylilääkäri Heikki Miettinen ja piispa Jari Jolkkonen kiittivät molemmat puheenvuoroissaan etenkin sairaalan hoitohenkilökuntaa, muuta henkilökuntaa ja työntekijöitä unohtamatta. Piispa Jolkkonen puhui jouluun liittyen erityisesti myötätunnosta ja kiitollisuudesta.

Erityisopettaja Kaisa Vuorinen tiivistää myötätunnon määritelmän näin: "Myötätunnossa korostuu yhteys toisiin, se on mukana elämistä, aitoa kohtaamista ja tunteiden jakamista. Myötätunto on ennen kaikkea tekoja toisten hyväksi, joka voi näkyä halauksena, rinnalla kulkemisena ja kuunteluna. Myötätuntoisen käyttäytymisen myötä voimme vaikuttaa toisten ihmisten hyvinvointiin ja onnellisuuteen." 

Olen useaan kertaan kirjoittanut, että minulla oli epäilykseni ja ennakkoluuloni Kiinteistöhallinnosta. Vääristyneet ennakkomielikuvat siitä, millaisia työntekijöitä yksikkö pitää sisällään. (Ne insinöörit pelottivat etukäteen eniten.) Tässä myönnän olleeni väärässä. Luulen, että jokainen on joskus yrittänyt valmistella itseään uusiin tilanteisiin luomalla mielikuvia, jotta asiat olisi helpompi ottaa vastaan. Jaksan kerta toisensa jälkeen hämmästellä sitä myötätuntoa, jota tunnen yksiköltäni saavani.

Tämä päivä oli huumorin rinnalla hyvä esimerkki. Työmaakierroksen lomassa otimme kuvan tiedotusta varten. Halusin, että ottaisimme ryhmäkuvan myös blogiani varten, jonka vuoksi sanoin, että ne ketkä haluavat saavat poistua kuvasta. Kukaan ei liikkunut. Yllätyin. Tuo oli minulle vertauskuvallisesti tärkeä hetki. Kukaan ei liikkunut. He seisoivat minun rinnallani. Tuollainen tunne minulla on: vaikka minulla olisi millainen päivä, tilanne tai hetki tahansa, joku auttaa minua aina kun tarvitsen.

Kuva: R. Pyy.

Hurmioitunut kertoo minusta, mutta olen ilmaissut työkavereilleni, että he saattavat joutua ajoittain blogitekstieni rivien väliin. Olen kysynyt luvan, jos jokin tekstisisältö käsittelee tiettyä henkilöä tarkemmin, jolloin heillä on oikeus valita julkaisenko vai poistanko sisällön. Jokainen pysyy kuitenkin nimettömänä. Olen tehnyt itse tietoisen rajauksen henkilökohtaisen minän, työminän ja blogiminän välille, jonka vuoksi haluan ylläpitää myös työkavereideni yksityisyyttä. En olisi otattanut ryhmäkuvaa ilman maskeja ja suojavarusteita, enkä olisi julkaissut sitä blogissa. Tähän kuvaan sain työkavereiltani julkaisuluvan.

Kuvitelkaa tuohon kuvaan taustalle vielä loput vajaa parikymmentä työkaveriani, niin näette käytössä olevat supervoimani töissä. Kukaan ei loista yksin. He saavat minut loistamaan, olemaan ammattilainen ja asiantuntija, koska he jakavat minulle tietämystään ja osaamistaan siinä missä minäkin heille.

"Älä mene töihin, jotta voisit tehdä töitä.

Mene töihin, jotta voisit olla erinomainen urallasi

ja välittää ihmisistä ympärilläsi."

- Horst Schulze -

Myötätunnolla on vahva vaikutus. Aina sen ei tarvitse olla sanoja tai tekoja. Välillä riittää pelkkä läsnäolo tai katse, kun syntyy tunne siitä, että tuo toinen välittää minulle hyvinvointia. Kiireenkin keskellä. Toisaalta tuntuu hyvältä myös se, että liian tunnolliselle ladataan faktat pöytään toteamalla, että "Henna, tämä maailma ei ole jouluksi valmis, vaikka kuinka yrität." Ärsyttävää myöntää, mutta tottahan se on. Kiitos, kun saan rakentaa tätä maailmaa teidän kanssa.

Vaahtofantasia

Timo Kokko: Vaahtofantasia, 2021, yksityiskohta.

Tänään julkistettiin Kuopion taidemuseon uusin teoshankinta, joka sijoittuu melko yllätyksellisesti taidemuseon asiakkaiden wc-tilaan. Teoksen tilaus kuuluu osaksi museon aulan visuaalista uudistamista. ”Annoimme taiteilijalle vapaat kädet toteuttaa teos. Emme halunneet perinteistä julkista teosta, jossa on määritelty asiakkaan toiveet vaan itsenäisen taideteoksen, joka on toteutettu taidemuseon asiakasvessaan”, kertoo Kuopion taidemuseon johtaja Anna Vilkuna.

Pääsin tutustumaan teokseen jo ennakkoon, enkä etukäteen tiennyt mistä olisi kysymys. Minut ohjeistettiin kurkistamaan vessaan: ”Mene sinne teokseen”. Avasin oven ja UV-valossa hohtava maali sai välittömästi hymyilemään ja hyvälle tuulelle. Tuntui kuin olisin astunut johonkin vedenalaiseen maailmaan.

Timo Kokko on tunnettu moniaistillisista teoksistaan, joissa yhdistyy kokeellisuus sekä tutkimuksellinen näkökulma. Teokset käsittelevät usein ekologisia arvoja ja ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä. Ihminen, luonto, aika, hetki ja hetkellisyys ovat hänen teostensa toistuvia teemoja. Vaahtofantasia on kuitenkin enemmän visuaalinen ja esteettinen kokonaisuus kuin Timo Kokon teokset yleensä. Tämä on leikkisä, mutta kokeellisuudessaan edelleen Kokon käsialaksi tunnistettava. Hän on hyödyntänyt paljon UV-valoa installaatioissaan, kuten Momentary Appearance -sarjassa.

Kuva: Timo Kokko.

Vaahtofantasia on toteutettu nestesaippuasta, fluoresoivista nesteistä ja UV-valosta. Timo Kokko kertoi saaneensa idean teokseen tutkimalla tilaa ja sen funktiota: 

”Tein empiiristä tutkimusta ja kävin vessassa, johon teos oli tilattu. Vedin pöntön, laskin vettä hanasta, pesin kädet saippualla - vaahtoa pöntössä, käsissä ja lavuaarissa. Hyvin pian hahmottui idea teoksesta. Käyttäisin teoksen materiaaleina vettä ja saippuaa. Olen hyödyntänyt aikaisemmissa teoksissa vettä ja käyttänyt fluoresoivia aineita, jotka reagoivat ultraviolettivalossa ja päätin käyttää samanlaista tekniikkaa tässä teoksessa. Lisäksi WC:n sai täysin pimennettyä, joten mahdollisuudet valoteokselle olivat hyvät. Päätin valmistaa fluoresoivaa vaahtoa ja maalata sillä. Pienen kehittelyn ja testauksen tuloksena sain valmistettua nestettä, josta voi puhaltaa saippuakuplia, se vaahtoaa ja fluoresoi. Aluksi teos näyttää punaisilta roiskeilta ja värialueilta seinillä, kunnes silmä alkaa havainnoida pienen pieniä yksityiskohtia. Aivan kuin katsoisi mikroskoopilla mikrobeja, paitsi nyt kohde onkin katsojaa suurempi.”

Timo Kokko sai kehitettyä nesteestä tarpeeksi vahvaa ja paksua, että vaahto pysyi seinällä eikä lähtenyt valumaan. Kuivuminen vei oman aikansa, jonka vuoksi koko tilaa ei voinut maalata kerralla. Vaahtoa ei myöskään voinut täysin kontrolloida, joten lopputuloksessa on säilynyt yllätyksellisyys.

Silmien tottuessa hämärään UV-valosta alkaa löytyä upeita yksityiskohtia. Poksahdelleita saippuakuplia, paksuja ja ohuita värikerroksia, juovia, kuplarykelmiä. ”Siinä voi nähdä mikro- tai makrokosmoksen, yhtä lailla mikrobeita tai avaruuden”, taidemuseon johtaja Anna Vilkuna kuvailee. Vaahtofantasia on ehdottomasti parhaimmillaan läheltä tutkittuna.

Timo Kokko pohti teosta suunnitellessaan sitä, kuinka taidemuseoiden wc-tilat ovat usein ”vain vessoja”. Ne eivät kerro instituutiosta juuri mitään, vaikka museoympäristössä niissä olisi hieno mahdollisuus rikkoa kaavaa. Kokko ei halunnut hyödyntää kauppakeskuksista tuttua ajatusta luonto-wc:stä, jossa äänimaailmalla ja muovipintaisilla maisematapeteilla tuodaan ”luonto sisälle”. Hän halusi jotain uutta. Hän kertoi esimerkkinä Berliinissä sijaitsevasta Urban Nation -museosta, jonka wc-tila on täynnä katutaiteesta tuttuja tageja. Se kuvastaa siis täydellisesti katutaidetta esittelevää museota.

Vaahtofantasia levittäytyy pääosin kahdelle seinälle ja kattoon. Peili- ja paperitelineseinä ovat puhtaat, mutta peilin kautta teos ottaa kävijän ikään kuin sisäänsä. Peili laajentaa teoksen suuremmaksi. Tilallinen kokemus on siis aistittavissa voimakkaasti, mikä on tuttua Kokon teosten äärellä. Minua viehättää ajatus, että jostain näin arkisesta tilasta on syntynyt jotain, jonka näkemistä ja kokemista odottaa. Toivon, että tämä on taidemuseomaailmassa suunta, jonka mahdollisuutta osattaisiin hyödyntää laajemminkin. Tällaiset yksityiskohdat (teokset) tiloissa ovat sellaisia, joilla luodaan kävijöille unohtumaton muistijälki. Erottaudutaan joukosta.

Yle Areenassa Timo Kokon haastattelu teoksesta.